Kari Hotakainen: "Halusin maalata romaanin taustalle ison freskon, ja se on tämä maaseudun tyhjeneminen kaupunkiin – Mutta kyllä siellä on omasta tajunnastani lähtenyttä vihaa ja kaihoa"
Kari Hotakainen kirjoitti romaanin, jossa kaikkien on pakko muuttaa kaupunkiin. Samalla hän arvostelee tarinoita, joita maailmassa alkaa olla liikaa.
Kari Hotakainen hytkyy naurusta muistellessaan erästä kohtaamista viime vuonna kuolleen ystävänsä Matti Mäkelän kanssa. Mäkelä oli esseistinä, kolumnistina ja ihmisenä äänekäs maaseudun puolestapuhuja.
”Sanoin, että kerran vielä vittu kirjoitan suuren kepulaisen romaanin. Matti oli ajatuksesta innoissaan.”
Tarinointi keskeytyy, kun ruoan perään hyökkäilevien lokkien tyhjentämälle ravintolan terassille ilmaantuu juurevanoloinen mies. Hän heiluttelee kädessään Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjaa, haluaa siihen omistuskirjoituksen.
”Sä istut usein Pakilan Teboililla”, mies sanoo Hotakaisen vetäistessä kynänjälkensä nimikkolehdelle. Kirjailija myöntää kuuluvansa kyseisen huoltamon asiakaskuntaan, ja komppaa nyökkäilemällä, kun mies kertoo, kuinka kerran kuljetti Kimin vaimoineen Linnan juhliin.
Hotakaisen olemuksesta paistaa, että hän on harjaantunut lukijoiden kohtaaja. Metodina tuntuu olevan: kuuntele kiinnostuneesti, mutta säilytä turvallinen etäisyys.
Mies ei ole jutuniskijänä mikään luonnonvoima, vaan lyhyiden lauseiden pudottelija. Saatettuaan Kimi-anekdoottinsa kirjailijan tietoon hän poistuu matkoihinsa, ilmeisen tyytyväisenä omistuskirjoituksesta. Voin kuvitella, että viikonloppuna tuopin ääressä hän henkäisee kavereilleen tavanneensa Hotakaisen kaupungilla ja havainneensa reiluksi jätkäksi.
Tuntematon Kimi Räikkönen toi Hotakaiselle yhdessä hujauksessa valtaisat määrät sellaisia lukijoita, jotka eivät lue tai osta kirjoja. Formulasankarin elämäkerta on myynyt reilusti yli kaksisataatuhatta kappaletta, mikä olisi valtaisa määrä Suomea suuremmassakin maassa.
Moni Kimin tarinan ahmaissut on tarttunut aikuisiällä kirjoihin vain äärimmäisessä poikkeustapauksessa, lähinnä silloin kun ne ovat kertoneet Teemu Selänteestä, Hjallis Harkimosta tai Tony Halmeesta.
Räikkös-kirjan ilmestymistä seuranneessa mediamyllytyksessä Yleisradio tituleerasi Hotakaista uutisjutun otsikossa ”Kimi-kirjailijaksi”. Luulisi sellaisen sapettavan prosaistia, joka on saanut taiteellisilla ansioillaan monenlaista tunnustusta, huippuina Finlandia-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
”Vaikka kuinka esittäisin jännittävää tai syvällistä persoonaa, julkinen kuvani voi olla joillekin, että tuo kirjoitti sen pateettisen Räikkös-kirjan. Se pitää vain hyväksyä. Julkisen kuvansa seuraaminen on ajan hukkaa”, Hotakainen sanoo.
Mutta kelataan takaisin siihen hetkeen, kun haastattelumme keskeyttänyt omistuskirjoituksen pyytäjä katoaa Kampin keskuksen ihmisvilinään.
”Mitä mä olinkaan sanomassa?” Hotakainen kysyy.
”Sä kerroit siitä, että olet joskus uhonnut kirjoittavasi kepulaisen romaanin”, vastaan ja nauru tarttuu taas Hotakaiseen.
”Ai niin! Olisi virkistävää, jos joku sanoisi, että ’Hotakainen piti viiden vuoden tauon ja julkaisi kepulaisen romaanin’. Tai jos elokuun Imagessa olisi otsikko: ’Suuri kepulainen romaani’. Eihän sen epätrendikkäämpää ole olemassakaan!”
Syksyn uutuus Tarina on Hotakaisen kolmastoista romaani. Edellisestä ehti tosiaankin vierähtää viisi vuotta, mikä on epätavallisen pitkä tauko Hotakaisen uralla. Uskolliset lukijat tottuivat odottamaan häneltä uutta romaania parin vuoden välein.
Kun kuusikymppisen kirjailijan julkaisutiheys harvenee, kirjalliset piirit alkavat arvuutella, onko hän hylkäämässä romaanit tai ovatko romaanit hylkäämässä hänet. Hotakaisestakin kuulin spekulaatioita, että mahtaako hän tehdä veijomeret eli vaihtaa Räikkös-kirjan menestyksen myötä fiktion faktaan.
Hotakainen puistelee päätään moisille spekulaatioille. Viiden vuoden romaanitaukoa selittävät puhtaasti käytännölliset syyt: Räikkös-kirja teetti urakalla taustatöitä ja omat vääntönsä vaati Juha Lehtolan kanssa tehty Ihmisen osa -romaaniin perustuva elokuvakäsikirjoitus. Lisäksi hän työsti tv-sarjan materiaalia elokuvaohjaaja Jukka-Pekka Valkeapään kanssa ja teki sata jaksoa Pitääkö olla huolissaan? -viihdeohjelmaa.
”Sellaista tunnetta ei ole ollut, että olisin tehnyt romaanit ja pitäisi siirtyä johonkin muuhun. Esimerkiksi esseet koen liian vaativiksi. Olen miettinyt esseiden aiheita, mutta kun olen yrittänyt kirjoittaa niitä, on tullut sellaisia paasaavia lällykasoja. Esseeksi ei riitä kiva mielipide tai fanitussuhde johonkin taiteilijaan.”
Tarinassa Hotakainen toteuttaa eräänlaista liioittelun poetiikkaa paisuttamalla aikaamme ilmiöitä absurdilla tavalla överiksi. Eräs ilmiöistä on ihmisten pakkautuminen suuriin ja vetovoimaisiin keskuksiin, yhteiskuntatieteiden kielellä kaupungistuminen.
Romaanin maailmassa kaikki velvoitetaan muuttamaan Kaupunkiin. Autioituva Maaseutu muuttuu Virkistysalueeksi, joka tuottaa Kaupungin asukkaille paitsi elintarvikkeita myös elämyksiä. Mitä kauemmas ihminen luonnosta erkanee, sitä eksoottisemmalta luonto alkaa näyttää.
Eksotiikka mahdollistaa tuotteistamisen: Virkistysalueelle nousee pajoja, verstaita ja tislaamoja, jotka valmistavat kirveitä, puukkoja ja viinaa. Työntekijöiksi ne kelpuuttavat vain metsäläisiltä näyttäviä pitkäpartaisia nuoria miehiä, jotka urahtelevat keinotekoista alkuperäiskieltä.
Tuotteistettaviksi kelpaavat myös kaupunkilaistollojen omat erämaasekoilut. Eksymisestä tulee niin suosittua, että pelastaminen ja turvaan kuljettaminen muuttuvat tuottoisaksi elinkeinoksi. Maksukykyisimmälle väelle elämysyrittäjät kehittävät totaalikatoamiset, joissa pannaan liikkeelle armeijan suuretsinnät vainukoirineen ja helikoptereineen.
Sattumalta ei Hotakainen muuta Kaupunkia ja Maaseutua yleisnimistä erisnimiksi, sillä arkisissa keskusteluissa monet puhuvat niistä kuin ne tarkoittaisivat vain tarkasti rajattuja asioita: kaupunkilaiset ovat avarakatseisia, maalaiset ahdasmielisiä, kaupungissa on eloisaa, maaseudulla kuollutta, kaupunkilaiset suojelevat petoeläimiä, maalaiset tappavat niitä, kaupungissa on tulevaisuus, maaseudulla menneisyys.
Uudella romaanillaan Hotakainen kokee lähettävänsä Matti Mäkelälle terveisiä olemattomuuteen tai ikuisuuteen.
"Mietin itsekseni, että vittu kun minua ei kiinnosta teidän tarinanne, vaan se että halkooko se kirves puuta vai ei, lopettakaa jo!"
Vaikka laajoihin kulttuurisiin yhteyksiin kurkottava Tarina tuskin on niin turpeentuoksuinen kepulainen romaani kuin Mäkelä olisi toivonut, älyttömyyksiin menevälle kaupungistumiselle irvailu olisi huvittanut änkyrän maineen hankkinutta esseistiä.
”Mattiahan vitutti yli kaiken Jan Vapaavuoren ja muiden kaupunkivaikuttajien märkä uni siitä, että kaikki asuisivat kaupungissa. Hän kiivaili siitä monet kerrat. Matti korosti, kuinka monimuotoinen maaseutu on. Siellä asuu sellaisiakin, jotka tekevät töitä tietokoneella. Jos kuuntelee Vapaavuoren kaltaisia hahmoja, heille kaupungin ulkopuolella ei ole paljon mitään”, Hotakainen sanoo.
Mäkelä itse oli elävä esimerkki maaseudun monimuotoisuudesta: keskustalainen kyläaktivisti, jota kiinnostivat taiteet ja joka luonnehti muistelmissaan itseään ”monialapervertikoksi”. Hotakainen muistelee kollegaansa ”aika täyteläisenä pakettina”: välillä Mäkelä oli skarppi ja näytti lukeneisuutensa, välillä hän heittäytyi mauttomaksi, ellei suorastaan törkeäksi.
Omakohtaistakin haikeutta Hotakainen tunnistaa autioituvan maaseudun kuvauksessaan. Monen muun 1950-lopussa syntyneen tavoin hän varttui maalla, mutta lähti sieltä nuorena pois, koska elämä oli toisaalla. Juuret eivät silti tyystin katkenneet.
Hotakaisen vanhempien kotitalo Pohjois-Savon Rautalammilla myytiin vuodenvaihteessa. Senkin voi nähdä hänen ikäluokkansa sukupolvikokemuksena. Kun syvimmät siteet vanhaan kotiseutuun hapertuvat taloudellisessa transaktiossa, jotain kallista menee halvalla. Hotakainen kuvaa talonmyyntiä kivuliaaksi, surumieltä synnyttäneeksi prosessiksi. Välähdyksiä siitä tihkui romaanitekstiin.
”Halusin maalata romaanin taustalle ison freskon, ja se on tämä maaseudun tyhjeneminen kaupunkiin. Mutta kyllä siellä on omasta tajunnastani lähtenyttä vihaa ja kaihoa. Tunnistan myös jonkinlaista aggressiota. Eikä siinä mitään. Kosto, viha ja muut voimakkaat tunteet ovat kirjailijalle helvetin hyvää käyttövoimaa, kunhan eivät purskahtele niin että teksti menee tukkoon”, Hotakainen sanoo.
Suuri muutto Kaupunkiin ei suju romaanissa ongelmitta. Säällisiä asuntoja ei riitä kaikille, vaan vähäosaisimmat joutuvat majoittumaan kurjiin parakkeihin tai kauppakeskuksiin kyhättyihin väliaikaistiloihin. Romaanin maailma muistuttaa hyperkapitalistista villiä länttä, jossa eriarvoisuus rehottaa ja ihmiset voivat luottaa vain itseensä.
Onneksi Hotakaisen kirjallinen mielikuvitus on sen verran eloisaa, ettei Tarina latistu tavanomaisen tummanpuhuvaksi dystopia-proosaksi. Siinä riittää ääneen naurattavia kohtia, mutta sen varsinainen tyylilaji ei ole hauska, vaan humoristinen samalla tavalla kuin vaikkapa Chaplinin elokuvissa, joissa iso mies ajaa pientä miestä takaa ja potkii tätä persuksille.
Huumorissa on sellaista raskautta ja jopa raskasmielisyyttä, joka puuttuu puhtaasta hauskuudesta. Lukija ei voi koskaan olla täysin varma, todistaako huvi- vai murhenäytelmää. Melkein kaikki, mitä Tarinassa tapahtuu, on samaan aikaan koomista ja traagista, eikä romaani tyhjene nauruksi tai itkuksi, vaan hyppelee tunnelmasta toiseen.
Tai niin kuin Veijo Meri kirjoitti: ”Huumori on realismia, keino kuvata todellisuutta intensiivisesti, tiiviisti ja silti nopeasti. Se on nopeutta, hellittämätöntä ja häikäilemätöntä menoa.”
Monissa romaaneissa esiintyy oraattorin hahmo, joka vaivihkaa kiteyttää teoksen eetoksen. Tarinassa sellainen on Presidentti, Eaglesin musiikkia jumaloiva keski-ikäinen nainen, joka Virkistysalueen virallisissa avajaisissa tekee itsestään poliittisen henkipaton ryhtymällä totuudenpuhujaksi. Presidentin sanankäänteissä kajahtelee Hotakaisen proosalle tyypillinen juhlallisuuden ja parodisuuden vuoroveto:
”Kaupunki on voittanut, mutta mikä on voittajan vastuu? Mitä voittaja voi tarjota häviäjälle, joka on samaa lihaa, verta ja suolenpätkää, peräaukkoa, sielua ja kieltä kuin voittaja? Sisällissodassa kuoli naapureita ja tuttavia, myös tässä taistossa uuvahtaa moni värivalojen loistoon, lämmitetylle kauppakadulle, maittavien ruokapatojen välittömään läheisyyteen voimatta ostaa mitään, voimatta antaa latiakaan, ei yhteiseen hyvään eikä varsinkaan oman olonsa parantamiseen. Raha puhuu, mutta yksittäinen ryppyinen vitonen on hiljaa.”
Siinä missä ulkoista todellisuuttamme hallitsee kaupungistuminen, sisäistä todellisuuttamme hallitsee tarinallistuminen. Järeimmät paukkunsa Hotakaisen romaani laittaa tarinoiden vallan räjäyttämiseen.
Arkinen elämä tarjoaa tarinallistumista ruotivalle prosaistille yllin kyllin aineistoa. Yhden havahtumisen hetken Hotakainen koki kolme, neljä vuotta sitten, kun meni rautakauppaan ostamaan kirvestä. Myyntitelineen vieressä oli pahvinen plakaatti, jossa luki: ”Meidän tarinamme…”
”Mietin itsekseni, että vittu kun minua ei kiinnosta teidän tarinanne, vaan se että halkooko se kirves puuta vai ei, lopettakaa jo!”
Kirvesepisodin jälkeen Hotakainen tapasi kustantajansa Touko Siltalan ja vitsaili, että Siltala-kustantamo täyttää kohta kymmenen vuotta, joten kai olet, Touko, miettinyt mikä on tarinanne. Touko Siltala ei ollut sitä miettinyt, mutta häneltä oli kyllä ehditty sitä kysyä. Kustantamo oli uudistanut noihin aikoihin verkkosivunsa ja työstä vastanneen firman edustaja oli sanonut palaverissa heti kärkeen, että haluaa tietää kustantamon tarinan.
Sanana ja käsitteenä tarinalla on lämmin, inhimillinen kaiku. Eivätkö jo muinaiset lajitoverimme kokoontuneet iltanuotion loimuun kertomaan viihdyttäviä ja opettavaisia tarinoita? Eivätkö tarinat herkistä meitä kanssaihmistemme kokemuksille, tee meistä parempia ja empaattisempia yksilöitä? Olisimmeko ihmisiä ensinkään, jos emme kertoisi tarinoita?
Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat 1800-luvun puolivälissä Kommunistisessa manifestissaan kapitalismin kyvystä imeä kaikki kulttuuriset virtaukset itseensä ja muuttaa kaikki omaksi kuvakseen. Havainto pitää paikkansa näinäkin päivänä.
Viime vuosikymmeninä markkinatalous on valjastanut kirjallisuudentutkimuksen ja kognitiotieteiden piiristä lähteneen ihmisen moraalista kasvua korostaneen kertomuspositiivisuuden kaupalliseen hyötykäyttöön. Jos ennen pesuainetta markkinoitiin tehokkaana ja riittoisana, nyt pesuaineen valmistaja palkkaa tarinanikkarin loihtimaan kertomuksen, jossa tuote tekee maailmasta paremman ja kauniimman.
Saksalainen kirjailija Heinrich Böll luonnehti aikoinaan mainontaa sivistyneeksi tavaksi kerjätä. Kertomuspositiivisuuden aikakaudella mainonnasta on tullut sivistymätön tapa kertoa tarinoita. Mainoksen tarina ei kommunikoi, vaan manipuloi.
Hotakaisen romaani punoo tarinanikkaroinnista syövyttävää satiiria. Romaaniin sisältyy fantasiajakso, jossa suomalaisen kulttuuriviennin kallein aarre Muumipeikko taivaltaa eläinten valtaamalle Virkistysalueelle. Muumipeikko haluaa tuotteistaa supikoiran, jossa näkee vahvan brändin ainekset.
”Näy ja kuulu oikeissa kanavissa, tapahtumissa, mediassa. Mikä on supervoimasi / erityisosaamisesi? Mieti brändisi parin vuoden päähän, aseta päämäärä tarkasti”, Muumipeikko muistelee päähänsä iskostuneita lauseita, jotka Hotakainen on poiminut oikean suomalaisen kustantamon materiaaleista. Näiden oppien pohjalta Muumipeikko päättää hioa supikoirasta vaaraa ja väkivaltaa uhkuvan The Supikoiran, tuotemerkin, johon voivat samastua ”kaikki maailman ojiin polkaistut ja häpäistyt oliot”.
”En tiedä, mistä Muumipeikko ja eläimet kirjaan tulivat, mutta ne luovat mukavaa absurditeettia. Tuntui, että Muumipeikko varmaan yrittäisi tuotteistaa niitä eläimiä. Tässäkin on taustalla se jatkuva ’mikä on sinun tarinasi’ -tivaaminen.”
Eivätkö tarinat herkistä meitä kanssaihmistemme kokemuksille, tee meistä parempia ja empaattisempia yksilöitä?
Yksilötasolla kertomuspositiivisuus tuottaa sankari- ja pyhimystarinoita. Edelliset kertovat suurista saavutuksista, jälkimmäiset suurista valaistumisista. Tyypillisessä sankaritarinassa ahkera yrittäjä voittaa vaikeudet ja tienaa omaisuuden, kun taas tyypillisessä pyhimystarinassa itsensä piippuun ajanut toimitusjohtaja löytää todelliset elämänarvot ja parantuu burnoutista.
Pohjimmiltaan molemmat tarinatyypit ovat hyvin toimeentulevien ihmisten todistelua omasta erinomaisuudestaan. Ahkeruudellaan ja nöyryydellään he ovat tehneet elämästään ”huikean matkan”, josta maailman päähän potkimat voivat ottaa oppia ja inspiraatiota.
Hotakaisen romaanissa asuntopulan koetteleman Kaupungin valtaapitävät päättävät myöntää asunnot parhaiden tarinoiden kertojille. ”Jokaisesta ihmisestä ei kenties saa laulua, mutta aina voi hyräillä”, sanoo kansalaisille lähetettävä kyselylomake. Taustalla kukkii eriarvoistuvista yhteiskunnista tuttu julma optimismi: ole paras versio itsestäsi niin sinut tunnistetaan hyväksi tyypiksi ja saat rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa.
”Halusin viedä tarinakeskeisyyden joka suhteessa äärimmäisyyksiin. Jos ei ole tarinaa, ei ole ihmisarvoakaan”, Hotakainen kertoo.
Kyselylomakkeen saajat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta liian neuvottomia tai rehellisiä tiivistämään elämäntarinaansa ”huikeaksi matkaksi”. Eräs heistä tuskailee, että on ammatiltaan putkimies, eikä kerta kaikkiaan tajua, mitä hänen pitäisi kertoa. Jos kertoo niin kuin asiat ovat, eihän se ole mikään tarina. ”Tämä tuntuu nyt kiusanteolta”, putkimies valittaa.
”Minulla itselläni on samanlainen olo kuin romaanin putkimiehellä. Mitä kerrottavaa minulla olisi elämästäni? Eihän minulle ole ulkoisesti tapahtunut paljon muuta kuin yksi auto-onnettomuus. Muuten olen saatana lukenut Pakilassa kirjoja ja laittanut ruokaa”, Hotakainen sanoo.
Oletteko kuulleet kustantajasta, joka määräsi, että jokaisen hänen talonsa kirjailijan on kirjoitettava avoin, tunnustuksellinen tai muutoin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja? Pariin vuoteen ei tarvitse tyrkyttää kokeilevaa, sekavaa tai assosioivaa proosaa, jossa henkilöt ja tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta.
Ei, tämä kustantaja ei ole autofiktiobuumilla rahastamaan pyrkivä tosielämän hahmo, vaan Hotakaisen vuonna 1997 julkaiseman Klassikon Timo Veisterä.
Nykyistä kirjallisuusmaailmaa vasten Veisterä ei tunnu niin karikatyyrimaiselta olennolta kuin 23 vuotta sitten. Tositelevision nousu, sosiaalisen median tulo ja muut kulttuurinmurrokset ilmentävät todellisuusnäläksi kutsuttua ilmiötä.
Kirjailijoiden on pantava hanakammin persoonaansa peliin. Teoksista tulee tunkioita ja kirjailijoista kukkoja, jotka nousevat niiden päälle kiekumaan.
Tarinassa vilahtaa autofiktion suurnimen Karl Ove Knausgårdin näköinen tyyppi, ”partajeesus, jolla oli tapana kirjata muistiin jokainen mielenliikahdus ja pahamieli, joka oli hänen hankalassa avioliitossaan syntynyt”. Hän toimittaa sitä, mitä Veisterä Klassikossa tilasi.
Taisteluni-sarja ei temmannut Hotakaista mukaansa. Autofiktion ongelmat tulivat konkreettisiksi, kun hän luki sarjan ensimmäistä osaa ja huomasi samoihin aikoihin lehtijutun, joka kertoi Knausgårdin nyttemmin ex-vaimon mielenterveysongelmista.
”Kun luen Samuel Beckettiä, en mieti, meneekö Malonella huonosti. Malone on keksitty henkilö, eikä hänestä tarvitse huolehtia, mutta Knausgårdin kohdalla tuli vastaan tämä, että pitäisi pelastaa vaimo kirjailijan kynsistä, tuollainen kuvaushan on ihan hirviömäistä”, Hotakainen sanoo.
”Vaimoni sanoi kauniisti, että on mennyt naimisiin ihmisen kanssa, joka maksaa kymmeniä tuhansia siitä, että saa lukea yhden kirjan."
Hänen mielestään autofiktion tekijöiden pitäisi tiedostaa, että omakohtainen ei välttämättä ole omaperäistä.
Tarinassa henkilöbrändäyksen saloihin perehtynyt Muumipeikko muistelee, kuinka epätoivoisesti kustantamot yrittivät tuotteistaa kirjailijoita, muuttaa harmaita värikkäiksi. Romaanin maailmassa perinteisten kirjailijoiden tilalle ovat tulleet uudet ja vetävämmät.
Uudet kirjailijat eivät sepitä tarinoita, vaan ovat tarinoita itse. Jos heillä ei ole henkilökohtaista tarinaa, he liioittelevat jonkin vastoinkäymisensä tai sairautensa niin kiinnostavasti, että kustantamot kiirehtivät julkaisemaan heidän kirjansa. Ei kuitenkaan painettuna, vaan äänikirjana.
”Parasta kirjallisuutta ovat usein kirjoittaneet harmaat varpuset. Ihmiset, joille ei tapahdu mitään. Jos ajattelen vaikkapa Sirkka Turkkaa, tiedän että hän on hoitanut hevosia, mutta se ei ole se juttu, vaan juttu on lause ja ajatus. Jos katsoisi asiaa autofiktion näkökulmasta, Sirkka Turkassa olisi kiinnostavaa se, että hän on kengittänyt hevosia. Ei ole. Hevosia on aina kengitetty.”
Tätä taustaa vasten Hotakainen pitää kirjailijoiden brändäystä naurettavana. Eivät he voi ilmestyä lukijan ja kirjan väliin esittelemään jännittäviä tatuointejaan tai mielenkiintoista elämäntapaansa.
Hyvä kirja ei välttämättä vaadi hyvää tarinaa. Mutta lauseet ja ajatukset siinä pitää olla, ja niiden on mentävä ihon alle. Tai hengitykseen. Sydämenlyönteihin.
Vaikka arkijärjen mukaan kertomakirjallisuus elää tarinoista, sen suhde tarinoihin ei ole naiivin kertomuspositiivinen.
Monet nykykirjallisuuden teokset vastustavat yksiulotteista tarinallistamista laittamalla tarinat tehosekoittimeen ja antamalla niiden purskahdella sotkuksi pitkin seiniä. Tai sitten ne ravistelevat lukijan hereille kohtaamaan maailman tai itsensä juuri kun hän on tuudittautunut kertomuksen pilvilinnoihin.
Mistä tulikin mieleen, että lopuksi pitää palata alkuun. Siihen hetkeen, kun istahdamme Hotakaisen kanssa tekemään haastattelua Kampin keskuksessa ravintolan terassille. Ennen kuin lounasruokailijat tulevat lautasineen ja saavat lokit hyökkäämään yläilmoista.
Hotakaista vaivaa lievä ahdistus niin kuin kaikkia kirjailijoita, jotka ovat saaneet pitkän uurastuksen jälkeen romaanin valmiiksi. Samalla hän on myös innostunut, koska lokakuussa ilmestyväksi suunniteltu David Foster Wallacen Infinite Jestin suomennos Päättymätön riemu etenee aikataulussa. Siitä hän haluaa ensiksi kertoa, ei omasta romaanistaan.
Päättymättömän riemunkin voi lukea tarinanikkaroinnin ja kertomuspositiivisuuden kritiikkinä. Teoksen kehyskertomuksen muodostaa ylimaallisen viihdyttävä videonauha, joka vangitsee katsojansa täydellisesti. Hän ei halua pois tarinasta, eikä välitä, vaikka tarinan lumo lopulta tappaa hänet.
Postmoderniksi klassikoksi nousseen romaanijärkäleen suomentaminen ei olisi ollut mahdollista ilman Räikkös-kirjan tuomaa jättipottia. Hotakainen tuli Siltala-kustantamon tueksi oman yhtiönsä Sanavalinta Oy:n kautta.
Hän luonnehtii itseään vanhanaikaiseksi mesenaatiksi, eikä ole luonnollisestikaan puuttunut millään tavalla Tero Valkosen käännöstyöhön.
Mesenaatin hommat eivät jää Hotakaisella yhteen kirjaan, sillä vireillä on Siltalan kanssa laaja käännösvalikoima amerikkalaisen nykykirjallisuuden nerokkaimpiin lyhyen muodon taitajiin kuuluvan Lydia Davisin novelleja. Aikataulut odottavat vielä täsmentymistään.
”Vaimoni sanoi kauniisti, että on mennyt naimisiin ihmisen kanssa, joka maksaa kymmeniä tuhansia siitä, että saa lukea yhden kirjan. Olen lukenut Wallacen esseitä ja novelleja englanniksi, mutta Infinite Jestin lukemiseen ei kielitaitoni ole yksinkertaisesti riittänyt”. ■
Hiukset ja meikki Kira Muesa
