Image

Kirjailija Marja Kyllönen lopetti romaanien kirjoittamisen, vaikka hänestä odotettiin suuria – Juhani Karila tapasi nuoruuden mentorinsa selvittääkseen, mitä oikein tapahtui

Kirjailija Marja Kyllönen lopetti romaanien kirjoittamisen, vaikka hänestä odotettiin suuria – Juhani Karila tapasi nuoruuden mentorinsa selvittääkseen, mitä oikein tapahtui
Juhani Karila palasi Marja Kyllösen kanssa kahdenkymmenen vuoden taakse aikaan, jolloin molemmat panivat toivonsa kirjoittamiseen. Sitten toisen musersi häpeä.
Julkaistu: 10.9.2021

Seison puistossa takki auki maaliskuussa. Pipokin puuttuu, ja hanskat. Puhelin minulla on, kädessä, ja ruudulla numero.

Minun pitäisi soittaa siihen.

Kylmä tuuli käy mereltä. Hytisyttää. Katson numeroa ja pelkään.

Minkälainen toimittaja sinä oikein olet, kysyn itseltäni.

Lapseni ja puolisoni menevät hiekkatiellä kymmenen metriä edelläni. Jättäydyin heistä jälkeen, jotta voisin puhua rauhassa.

Katson lastani. Hän on juuri oppinut kävelemään. Edestä lähestyy pyöräilijä, ja puolisoni nykäisee tenavan hihasta sivuun.

Painan ”soita”.

Numeropalvelu antoi Tampereelle kaksi osumaa. Valitsin Pispalan. Missä muualla kirjailija asuisi?

Hälyttää pitkään. Ei varmaan vastaa...

”Marja.”

Päässäni pimenee. Tätä varten opettelin ensimmäiset lauseet valmiiksi.

”Hei, Juhani Karila tässä”, sanon ja hieron kenkäni kärjellä koloa tiehen. ”Onkohan minulla kirjailija Marja Kyllönen puhelimessa?”

Tiedän, että on.

”No moi. Kyllä on.”

”En tiedä, muistatko minut, mutta…”

”Totta kai minä Juhanin muistan.”

Minua melkein itkettää.

Kun olin 14-vuotias, kirjoitin kouluaineeseen, että isona ostan koko Saimaan ja puran kaikki talot sen ympäriltä. Sallin rannalla vain yhden pytingin, oman hirsilinnani, jonka pystytän järven leppeimpään poukamaan. Asun kartanossa yksin ja onnellisena kuolemaani saakka.

Suunnilleen tuollaiseksi kuvittelin Arto Paasilinnan elämän. Hän oli sankarini. Tiesin, ettei Paasilinna omistanut Saimaata, ja varmaankaan hän ei asunut yksin. Mutta jotain tuollaista hän olisi taatusti tehnyt minun tilanteessani, ajattelin.

Tilanteeni: Olin aloittanut syksyllä yläasteen, ja minua oli ryhdytty kiusaamaan heti. Olin todennut, että tätä tämä nyt on vähintään lukioon saakka. Niinpä keskityin kärvistelemään, lukemaan romaaneja ja haaveilemaan tulevaisuudesta upporikkaana kirjailijana.

Unelma oli älytön, tiesin sen. Minulla ei ollut mitään käsitystä, miten kirjailijaksi tullaan, mitä sen eteen olisi pitänyt tehdä. Siis muuta kuin kirjoittaa. Todennäköisesti minun olisi pitänyt tuntea joku ”piireistä”. En yhtään tiennyt, mitä ne olivat tai keitä niihin kuului. Sen tiesin, että Itä-Lapilla ei ollut ”piirien” kanssa mitään tekemistä. Ja minua vitutti mitätön kotikyläni, joka lupaa kysymättä hallitsi kohtaloani.

Ensimmäinen lukuvuosi oli juuri niin kuormittava ja yksinäinen kuin olin pelännyt. Mutta sitten, keväällä, kun talvi taittui vääjäämättä kohti kesää ja vapahdusta, taivaasta tipahtivat köysitikkaat.

Barentsin nuorten kirjoittajaleiri kokosi joka vuosi kymmenen nuorta Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Venäjältä vajaaksi viikoksi kirjoittamaan oikean kirjailijan johdolla. Leiri kiersi osallistujamaissa vuorovuosin. Tänä kesänä leiri oli tarkoitus pitää Sodankylässä, alle 50 kilometrin päässä kotoa.

Äitini huomasi ilmoituksen ja sanoi:

”Haluaisitko sinä mennä?”

Se oli kova kysymys. Pelkäsin ihmisiä ja etenkin monen päivän kokoontumista. Leirillä piti kai olla koko ajan, yötkin. Toisaalta tilaisuus oli liian hyvä ohitettavaksi.

Mitä Arto Paasilinna olisi tehnyt?

Kuvittelin, miten hän olisi lyönyt isot kätensä yhteen ja huutanut: ”No mennään, saatana!”

Miltei kaikissa muistoissa on läsnä ohjaajamme, Marja Kyllönen. Hän oli kuin piirros. Pitkäpalmikkoinen ja -raajainen hahmo, jonka tunnetila vaihtui sekunneissa synkkämielisestä totisuudesta räjähtävään iloon.

Ja niinpä eräänä elokuun alkupuolen aamuna äiti ajoi minut Sodankylään kansalaisopiston pihaan.

Leiri kesti viisi päivää. Päivisin kirjailija teetti kaksi kirjoitusharjoitusta, yhden aamu-, toisen iltapäivällä. Tehtävän saatuamme vetäydyimme kukin valitsemaamme soppeen kirjoittamaan. Kun tekstit olivat valmiit, ne luettiin muille. Iltaisin oli yhteistä ohjelmaa.

Muistikuvani leiriltä ovat yksittäisiä välähdyksiä. Muistan, miten istuin ringissä pihalla tuntemattomien ihmisten kanssa ja odotin, milloin pääsen lukemaan oman tekstini. Muistan, miten löysin kansalaisopiston kirjaston ja etsiydyin sen perimmäiseen nurkkaan lukemaan. Miten norjalainen tyttö hoksasi minut nurkasta ja kysyi, miksi olen piiloutunut sinne, ja kuinka valehtelin, että tykkäsin olla siellä.

Miltei kaikissa muistoissa on läsnä ohjaajamme, Marja Kyllönen. Hän oli kuin piirros. Pitkäpalmikkoinen ja -raajainen hahmo, jonka tunnetila vaihtui sekunneissa synkkämielisestä totisuudesta räjähtävään iloon. Hän kuunteli keskittyneesti kaikki tekeleemme ja löysi niistä aina paljon hyvää ja jotain parannettavaa. Hän sanoi, että olkaa tarkkana, mitä kirjoitatte, sillä tekstissä on mukana kokonainen arvomaailma. Hänen mukaansa kirjailija tekee tärkeää mutta hankalaa työtä, johon meidät kouluttaisi vain sitkeys ja aika – jos niin tahtoisimme.

Ja minähän tahdoin. Muistan, miten kamppailin leirillä saadakseni teksteihini ”syvemmän merkityksen”, josta Kyllönen puhui. En ollut varma, mitä ”syvempi merkitys” tarkoitti, mutta Kyllösen mukaan minun ei tarvinnut huolehtia; sitä tulisi kuulemma kuin itsekseen elämänkokemuksen myötä.

Kuinka kauan minun piti vielä odottaa?

Kysyn Kyllöseltä, onko hän pahassa raossa.

”No joo, kylvetän juuri kolmea kersaani.”

Hymyilen. Tietenkin hän ilmaisee asian juuri noin.

Kerron, että minulla on ehdotus, mutta voin palata siihen paremmalla ajalla. Olen saanut jälleen ääneni tasaiseksi. Sovimme, että soittelemme seuraavana päivänä.

Palaan kotiin perheeni kanssa. Irrotamme vekaraa rattaista eteisessä, kun puhelin soi. Marja.

”No enhän minä malttanut odottaa huomiseen”, hän sanoo. ”Mitä sulla on mielessä?”

Minä kerron, ja Kyllönen kuuntelee keskeyttämättä kertaakaan.

Kerron, että haluan tehdä hänestä jutun Imageen.

Satuin lukemaan hänestä artikkelin Nuoresta Voimasta kolme vuotta aiemmin. Lehti oli ryhtynyt tekemään juttua kirjailijoista, joiden ura oli syystä tai toisesta katkennut. Toimittaja oli lähettänyt haastattelupyynnön kuudelle eri tekijälle, mutta vain Kyllönen oli myöntynyt.

Kyllösen esikoisromaani Lyijyuuma ilmestyi WSOY:lta vuonna 1997 – kolme vuotta ennen Sodankylän leiriä. Kyllönen oli debytoidessaan 21-vuotias. Vuonna 2001 ilmestyi toinen romaani Rikot. Kyllönen alkoi kirjoittaa kolmatta romaaniaan ja tarjosi sitäkin WSOY:lle, mutta yllättäen kustantamo hylkäsi käsikirjoituksen.

Eikä tilanne ole tästä muuttunut. Kyllösen edellinen romaani on ilmestynyt tasan 20 vuotta sitten.

Jutussa Kyllönen avautui julkaisemattomuuden aiheuttamasta häpeästä ja kirjailijaidentiteetin kadottamisesta. Sitä oli murheellista lukea. Otin yhteyttä vanhaan ystävääni Barentsin leiriltä. Tapasimme lounaalla ja puhuimme, miten kertakaikkiselta vääryydeltä tuntui se, että meihin itseluottamusta valanut mentori oli päätynyt umpikujaan urallaan.

Tarvittiin kuitenkin vielä kolme vuotta, ennen kuin tajusin, millaisen vastalahjan voisin hänelle antaa.

Kyllönen kuuntelee tämän kaiken ja sanoo, että hänen pitää vähän miettiä.

Myöhemmin hän kirjoittaa WhatsAppiin:

”Ajatus keekoilusta Imagessa ahdistaa, kun en pidä itseäni enää minään/artikkelin arvoisena.”

Annan hänelle useita päiviä aikaa miettiä. Olen hermostunut. Tajuan, miten paljon haluan tehdä jutun. Hitto, mitä jos hän kieltäytyy?

Eräänä iltana en jaksa enää odottaa. Nappaan puhelimen ja perustelen WhatsAppiin pitkästi, miksi tämä on minusta hyvä idea.

Vastaus tulee nopeasti. Kyllönen on kysynyt neuvoa veljeltään, joka on voimakkaasti suositellut juttuun suostumista.

”Ja vaikea minun on sinulta mitään kieltääkään”, Kyllönen kirjoittaa. ”Tähän pätee kuolematon sitaatti Jerry Maguire -leffasta: ’You had me at hello’.”

Tuuletan.

Sovimme, että haastattelen Kyllöstä kesällä etänä. Lainaan kirjastosta koko hänen tuotantonsa, kaksi kirjaa.

Kääntelen Lyijyuumaa ja Rikkoja käsissäni. Niissä on vanhan kirjan tuoksu.

Tiedän, että molempien ihmis- ja maailmankuva on lohduton. Lyijyuuma kertoo insestistä, Rikot mielen järkkymisestä.

Muistan, miten Sodankylässä istuin salin lattialla jalat ristissä ja kuuntelin, kun Kyllönen luki otteen Lyijyuumasta. Oli vaikea käsittää, mitä kirjassa tapahtui. Virkkeet olivat polveilevia ja sanat erikoisia. Tuntui kuin olisin kuunnellut loitsua toisesta maailmasta.

Yritin lukea Rikkoja teininä, mutta se jäi kesken.

Hirvittää vähän. Entä jos en pidä kirjoista yhtään?

Kun lapsi on päiväunilla, oikaisen sängylle ja alan lukea Lyijyuumaa. Jo toisella sivulla nousen istumaan. Luen samoja virkkeitä uudestaan ja uudestaan. Etenen hitaasti pari sivua, sitten käyn taas pitkäkseni. Naurattaa. Välillä suuni jää epäuskosta ammolleen. Nousen taas ylös. Hamuan puhelimen käteeni ja kirjoitan ylös nimiä: Volter Kilpi, Aleksis Kivi...

Jumalauta tämä ihminen on nero.

Kas näin Kyllönen kirjoittaa syömisestä:

Tuukka parkkasi veitsen kuin kirveen voipöllin kellervään kaarnaan ja raakkasi lastun leivänkyrsälle. Hän lanasi rasvamaton rukiille tasan, istutti ituja pistokkaiksi sille ja ojensi suu sirppinä tekeleen Oljalle. Tyttö ei ottanut, ryyppäsi vain hedelmäliemen purnukan pohjia myöten. Sitruksen lihas kampesi poikkiteloin etuhampaitten hahloon ja kutkutti huulta.

Lähetän sähköpostia nyt jo eläkeellä olevalle Kyllösen kustannustoimittajalle Eila Kostamolle. Hän sanoo, että innostui Lyijyuuman käsikirjoituksesta heti.

”Näkemysten villiys, pitelemätön hurjuus ja toisaalta kypsyys olivat poikkeuksellisia ja hämmästyttäviä”, hän kirjoittaa.

Happea! lukija huutaa. Mutta Kyllönen ei anna armoa. Hänen tekstinsä on tällaista ihan. Koko. Ajan. Hän ahtaa virkkeensä ääriään myöten täyteen merkillisiä sanoja, kuvia ja metaforia. Ja siihen on vain alistuttava.

Lyijyuuma oli ilmestyessään sensaatio. Teos voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja jakoi vastaanottoa rajusti. Toisissa kritiikeissä verbaliikkaa ylistettiin, toisissa haukuttiin. Kielellistä lahjakkuutta ei kiistänyt kukaan.

Soitan HS:n kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjälle*. Hän oli mukana Kyllösen palkinneessa raadissa.

”En edes muista, mitä muita kirjoja oli ehdolla sinä vuonna”, Petäjä sanoo. ”Lyijyuuma oli tinkimätön, uljas, ajatuksia herättävä. Temaattisesti rankka tarina oli samaan aikaan ihmeellinen ja kaunis.”

Petäjän mielestä Lyijyuuma on jäänyt pimentoon, koska se oli aikaansa edellä.

”Suomalainen kirjallinen eliitti ei ollut siihen valmis.”

On helppo ymmärtää torjuntareaktio Kyllösen typerryttävän omaperäisen kielen äärellä.

Tiitu nikotteli pisunsuloisena äitinsä kynärtaipeessa ja puhalteli sokerimaitokuplia hänen solisluittensa kulhoihin. Kurkunsaunomat rakkulat tutajivat kakrun hengityksen tahtiin kuin vesi kiuaskivillä…

Happea! lukija huutaa. Mutta Kyllönen ei anna armoa. Hänen tekstinsä on tällaista ihan. Koko. Ajan. Hän ahtaa virkkeensä ääriään myöten täyteen merkillisiä sanoja, kuvia ja metaforia. Ja siihen on vain alistuttava. Kun hyväksyy, että kieli on tiukkaan väännetty tiskirätti, umpisolmu, joka ei avaudu, teksti alkaa toimia. Kun lakkaa vaatimasta happea, sitä yhtäkkiä saa. Tekstin loputon kekseliäisyys ja huumori pääsevät esiin.

Kyllösen teksti on ainutlaatuista. Silti en muista hänen nimensä koskaan pompanneen esiin kirjallisuuskeskustelussa. Se on käsittämätöntä.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen sentään noteeraa Kyllösen Raukoilla rajoilla -teoksessaan. Se esittelee kokeellista ja vähemmän tunnettua kotimaista kirjallisuutta. Eskelisen mukaan Lyijyuuma ”on yksi 1990-luvun parhaista esikoisteoksista”, ja ”Lasten hyväksikäyttöä ( – – ) on Kyllösen romaanin jälkeen rohkaistuttu käsittelemään tai sivuamaan lukuisissa romaaneissa, mutta harva, jos mikään, niistä kykenee luomaan ja pitämään yllä samankaltaista ahdistavaa kielellistä ja temaattista intensiteettiä ( – – )”

Jukka Petäjä ajoi voimakkaasti Lyijyuuman palkitsemista. Hän ajatteli, että joko debytantista tulee superkirjailija, tai sitten homma tyssää heti alkumetreillä. Että tekijä on maalannut itsensä nurkkaan jo ensimmäisellään, jolloin ainoa keino päästä eteenpäin on kirjallisen paletin räjäyttäminen.

Mutta sitä Kyllönen ei tehnyt. Neljä vuotta myöhemmin Kyllöseltä ilmestyi Lyijyuumaa pitempi ja rakenteeltaan kompleksisempi Rikot, jonka moottorina hyrisee yhä sama kieliapparaatti.

Romaanin vastaanotto oli vaisuhko. Kyllönen epäilee syyksi, että ”aihe ei ollut enää yhtä raflaava ja rakenne tiukempi pulmapähkinä”.

Lisäksi hän arvelee, että suurin osa kriitikoista ei edes tajunnut, mistä teoksessa oli kyse.

Romaani kertoo pienestä Jumaliskylästä karanneesta mummusta ja tämän lapsenlapsesta, joka yrittää aloittaa uuden elämän kaupungissa mutta ei pääse eroon ahdasmielisen kotiseutunsa laahuksesta.

Minusta Rikot on jopa Lyijyuumaa parempi.

Niiden lukemisen jälkeen oloni on sähköinen, innostunut. Tuntuu kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen aarrearkun, vivunnut kannen levälleen ja upottanut käteni uskomattomiin kalleuksiin.

Katsokaa, herran tähden, mitä täällä on!

Kesä hiipii lähemmäs. Vielä maaliskuussa pidin etähaastattelua väistämättömänä, mutta toukokuussa näyttää siltä, että koronavirus alkaa talttua.

Toisin sanoen voisin matkustaa Tampereelle tapaamaan Kyllöstä livenä.

Kirjailijakin näyttää vihreää valoa: Joo, tule tänne vaan.

Minua alkaa taas jännittää.

On syytä korostaa, että en ollut koskaan ihastunut Kyllöseen. Tämä ei ole sellainen juttu. Ihastumisessa ei tosin olisi ollut mitään ihmeellistä. Kyllönen oli kaunis, itsevarma ja karismaattinen, meillä oli vain kymmenen vuotta ikäeroa ja minä ihailin häntä tavattomasti.

Toisaalta juuri nämä syyt rakensivat palomuurin välillemme. Kyllönen oli niin suvereeni, niin vastaansanomattomasti omassa luokassaan, etten kerta kaikkiaan osannut suhtautua häneen romanttisesti. Kyllönen oli Aikuinen. Minä olin Kakara ja myös tunsin itseni sellaiseksi.

Rakastuin kyllä Sodankylässä. Kohde vain oli eri.

Tytöllä oli lyhyt punainen tukka ja varautunut olemus. Hän kuului suomalaisten ryhmäämme. Kerran löysin hänet tyhjillään olevasta huoneesta, jossa hän istui yksin lattialla piirtämässä. Hän piirsi hirveän hyvin. Kyykistyin hänen viereensä ja sanoin sen hänelle:

”Sinä olet tosi taitava.”

En muista, mitä hän vastasi. Hän puhui minulle katsettaan paperista nostamatta, ja siitä lähtien sydämeni kuului hänelle.

En tietenkään koskaan kertonut sitä hänelle. Kun äiti viimeisenä päivänä ajoi minut pois opiston pihasta, minä katselin muita, jotka pakkautuivat linja-autoon, tyttöä, ja naputin mykkänä ikkunaa kynnelläni kuin olisin yrittänyt morsettaa hänelle. Olin varma, etten näkisi häntä enää koskaan. Ja siinä olin oikeassa.

Kotona makasin sohvalla peiton alla kaksi viikkoa ja ajattelin, että elämäni oli ohi 14-vuotiaana.

Kituutin yläasteella uuden, vaivalloisen talven. Valoin leirikokemuksista suojakseni betonisen kotelon, jonka sisältä tirkistelin maailmaa ja odotin.

Seuraavana kesänä kirjoitusleiri pidettiin Suojärvellä Venäjän Karjalassa. Ilmoittauduin mukaan heti kun pystyin. Ehkä toivoin, että myös punatukkainen tyttö olisi tullut sinne, mutta hänen sijastaan leirille tuli muita, toisella tapaa tärkeitä ihmisiä.

Ja tietenkin Marja Kyllönen. Hän oli kaiken kokoava luonnonvoima ja kirjallisen viisauden lähde, josta ammensin niin paljon kuin vajaan viikon aikana ehdin.

Venäjän-reissun jälkeen osallistuin vielä yhdelle kirjoitusleirille Ruotsin Haaparannalla. Se oli viimeinen kerta sekä minulle että Kyllöselle. Minulla tuli ikäraja vastaan, ja Kyllönen oli tehnyt täyden kierroksen osallistujamaissa. Hänen jälkeensä suomalaisryhmän ohjaajaksi tuli runoilijana ja myöhemmin elokuvantekijänä tunnettu Mikko Myllylahti.

Ennen viimeistä kokoontumista Haaparannalla vaihdoimme Kyllösen kanssa muutamia sähköposteja. Puhuimme leiristä ja teksteistä, joita veisin hänelle luettavaksi.

Silloinen sähköpostiosoitteeni on yhä olemassa. Vieläköhän pääsen kirjautumaan sisään? Hankin uuden salasanan ja, hip hei, olen tililläni.

Kirjeenvaihtoa on enemmän kuin muistan. Sitä riittää pitkälle leirien jälkeen, kun olen jo muuttanut Tampereelle opiskelemaan journalismia.

Klikkaan jännittyneenä auki ensimmäisen postin. Sitten toisen. Nostan kädet poskilleni. Ai kun hävettää!

On tuskallista lukea parikymppisen wannabe-kirjailijan pätemistä idolilleen. Kyselen jonkin verran romaanin kirjoittamisesta ja kustannustoimittajan roolista, mutta usein kerron ihan vain kuulumisia tai esittelen kirjoja, joita olen lukenut – mahdollisimman nokkelilla sanankäänteillä.

Kyllönen on vastannut kärsivällisesti kaikkeen.

Viesteissään hän kertoilee myös omasta elämästään. Kyllönen puhuu siitä, kuinka hankalaa mutta samalla välttämätöntä kirjoittaminen hänelle on (”Olen hiili helvetissä”.) Vuonna 2007 Kyllönen puurtaa kolmannen, WSOY:n jo hylkäämän käsikirjoituksen parissa, ja usko alkaa loppua.

Hän kirjoittaa: ”En pysty enää tähän pimeään, pölyiseen kallokammioon joka pääni on, apurahalla ostetut seinät sortuvat niskaan ja raunioidun niiden alle, joten kauaa en enää ole fanipostisi arvoinen, sillä minun on mentävä joko leipätyöhön tai opiskelemaan, tai syötävä pelkkää pölyä ( – –)”

Näyttää siltä, että en ole vastannut tähän mitään.

Puolustuksekseni on sanottava, että minulla meni tuolloin lujaa. Olin aloittanut tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa syksyllä 2005 ja avannut uuden sivun elämässäni. Tai oikeammin: olin vaihtanut kokonaan toiseen genreen.

En koskaan unohda ensimmäistä aamua, kun seisoin Tampereen rautatieaseman edessä polkupyörän ja matkalaukun kanssa. Katselin Hämeenkadun mukulakiviä, niillä rytyyttäviä busseja. Ihmisiä näkyi kerralla enemmän kuin jaksoin laskea, ja minä ajattelin, että jumalauta, tämä on oikea kaupunki.

Tampereella revin koteloni auki. Menin kaikkiin mahdollisiin bileisiin ja tutustuin kaikkiin mahdollisiin ihmisiin. Aloin lukea muutakin kuin Arto Paasilinnaa ja Tom Clancya. Maailmani avartui räjähdysmäisesti – niin henkisesti, sosiaalisesti kuin kirjallisesti – ja minä ratsastin paineaallon harjalla taakseni katsomatta.

Viestini Kyllöselle harvenevat yliopistoon pääsyn jälkeen. Vuodelta 2007 löydän meilin, jossa pyydän Kyllöstä vieraaksi radiotyökurssin ohjelmaani. (Tiesin, että hän asuu samassa kaupungissa.) Ehdotan, että hän kertoisi ”apurahakirjailijan arjesta”. Kyllönen kieltäytyy. Hän sanoo, että on lopettanut kirjoittamisen ja ryhtynyt opiskelemaan puutarhuriksi.

Vastaan lyhyesti, että saan varmasti jonkun hänen tilalleen. (Minulla on näköjään ollut kiire.) Uutisen alanvaihdoksesta kuittaan näin: ”Onnea valitsemallasi tiellä.”

Auts.

Klikkaan auki viimeiset postimme. Vuonna 2010 voitin J. H. Erkon novellisarjan ja lähetin ykköstilan tuoneet tekstit tohkeissani vanhalle mentorilleni. Ilokseni Kyllönen meni ”tolaltaan onnesta”. Hänen viestinsä on täynnä huutomerkkejä.

Lopuksi hän komentaa: ”Alas nyt liipata sitä esikoisteostasi.”

Ja minähän liippasin. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäisen novellikokoelmani käsikirjoitus oli valmis. Lähetin sen viiteen eri kustantamoon, joista jokainen tarjosi sopimusta. Kirjoitin Kyllöselle ja kysyin, millä perusteella minun pitäisi tehdä valinta.

Siihen sähköpostiin en saanut enää vastausta.

Muistaakseni pääsin asiasta yli nopeasti. Minusta oli tulossa oikea kirjailija, enkä osannut ajatella mitään muuta. Sodankylästä lähtien Kyllönen oli ollut tavoitteeni ruumiillistuma, toteemi, jonka ympärillä hääräämisen olin toivonut kampeavan minutkin julkaisukynnyksen yli.

Enää jumalankuvalle ei ollut tarvetta. Heitin Kyllösen mielestäni, sanoin Otavalle tahdon ja aloin työstää tekstejä julkaisukuntoon elämäni ensimmäisen kustannustoimittajan kanssa.

Samaan aikaan kun minä toteutin haaveeni, Kyllönen luopui omastaan.

Tai niin ainakin luulin.

Näen syrjäsilmällä, että risteyksen toiselle puolelle ilmestyy joku. Vilkaisen. Pitkä nainen, vaalea kesämekko. Ei ole Marja. Hänellä olisi tummaa helteelläkin.

Tampereella on kuuma. Saavun sovittuun tapaamispaikkaan, Lapintien ja Vuorikadun risteykseen, etuajassa. Kävelen muutaman kymmenen metriä Lapintietä länteen. Etsin varjoa. Sitä löytyy kampaamon portailta, ja istun siihen.

Katson kenkiäni. Odotan.

Näen syrjäsilmällä, että risteyksen toiselle puolelle ilmestyy joku. Vilkaisen. Pitkä nainen, vaalea kesämekko.

Ei ole Marja. Hänellä olisi tummaa helteelläkin.

Katson taas kenkiäni. Näky jäi vaivaamaan, ja kurkistan uudestaan. Nainen ylittää risteyksen. Asennossa on jotain tuttua. Kävelyssä. Voiko se olla?

On rumaa tuijottaa, joten katson suoraan eteeni.

Nytkö se tapahtuu.

Kun nainen on kymmenen metrin päässä, hän heilauttaa kättään, osoittaa taakseen ja huutaa:

”Se risteys on tuossa!”

Tuo ääni!

Nousen ylös. Meitä molempia naurattaa. Napautamme kyynärpäät yhteen, kuten korona-aikana on tapana, kops, ja sitten kaikki on kuin ennen.

Lähdemme Lapintietä itään. Suunnitelmamme on kävellä Kyllösen ensimmäiseltä Tampereen-kodilta viimeiselle, Armonkalliosta Pispalaan.

Kaupunginosien väliin mahtuu hänen koko uransa.

Mitä tiesin Kyllösestä ennestään: että hän on syntynyt vuonna 1975 ja on kotoisin Kajaanista.

Pakotan hänet kertomaan Kainuun-ajoistaan. Kyllösen äiti oli kätilö, isä työskenteli laitosmiehenä ja bussikuskina. Nyt molemmat ovat eläkkeellä. Lapsuus oli onnellinen. Vanhemmat eivät olleet kovia lukijoita: kirjahylly oli täytetty valokuvilla ja koriste-esineillä. Oli siellä seassa muutama isän Päätalo. Kyllönen löysi kirjallisuuden omin nokkineen, tarkkaan ottaen toisella luokalla. Hän ehti lukea Anni Swanin Iris rukka -kirjasta kaksi ensimmäistä lukua, ennen kuin löi kannen kiinni ja juoksi ulos. Hän oli niin onnellinen.

Hän ajatteli, että tätä tarinaa ei ole missään muualla, se on vain tässä kirjassa, ja hän saa sen lukea. Mikä lahja!

Kyllönen kirjoitti ensimmäisen kertomuksensa 13-vuotiaana. Se oli tavanomainen kiltin tytön tarina, eikä lopputulos tyydyttänyt häntä.

Hän otti tavoitteekseen kirjoittaa niin kuin kukaan ei ollut koskaan kirjoittanut.

Kyllönen oli 16-vuotias, kun hän osallistui ensimmäiselle kirjoituskurssilleen Paltamossa. Kurssia piti kuuluisa eräkirjailija Seppo Saraspää. Kurssi oli täynnä muistelmiaan kirjoittavia rouvia. Sitten oli nuori Kyllönen, joka rustasi aivan vimmaisia, läpimustia juttuja. Saraspää sanoi, että sinähän kirjoitat kuin Rosa Liksom.

Se oli Kyllöselle uusi nimi. Hän etsi Liksomia käsiinsä, luki ja vaikuttui.

”Mutta ei tyylini Liksomia ole.”

Juu, ei tosiaan ole.

Seuraavana vuonna Kyllönen lähetti novellejaan J. H. Erkon novellikilpailuun nimimerkillä ”Susinoitasaatana”. Hän sai kunniamaininnan. Kilpailun sihteeri soitti Kyllöselle ja sanoi, että kuuntelehan nyt tarkasti. Sinä olet kymmenen vuotta muita palkittuja nuorempi. Se tarkoittaa, että sinulla saattaa olla tulevaisuutta tällä alalla.

Silloin Kyllönen ajatteli ensimmäisen kerran, että tästä voi tulla jotain. Että hänen kannattaa panna peliin kaikki.

Kyllönen ei ollut ainoa nuori kajaanilainen, joka haaveili kirjailijan urasta. Toisella kirjoituskurssilla hän tutustui tulevaan Finlandia-voittajaan Laura Lindstedtiin.

Lindstedt oli vuotta nuorempi, ja heillä synkkasi heti.

”Pitkätukkainen hippityttö”, Lindstedt muistelee ensivaikutelmaansa myöhemmin puhelimessa. ”Räväkkä tyyppi. Ei ole kahta Marjaa.”

Lindstedtin mukaan Kajaanin kaltaisessa pikkukaupungissa on omat tukahduttavat piirteensä, ja kun ”sieltä löytyy joku, joka jakaa samoja maailmoja, se on aika ihmeellistä”.

Ja oli heitä muitakin. Syntyi taiteellisesti orientoitunut kaveriporukka, johon Kyllösen ja Lindstedtin lisäksi kuuluivat nykyään kuvittajana työskentelevä Ilja Karsikas ja palkittu graafinen suunnittelija Jussi Karjalainen.

”Aika usein oltiin jonkun kotona, kuunneltiin musiikkia ja juotiin halpaa punkkua.”

Lukion jälkeen Kyllönen hankkiutui Oriveden opiston kirjoittajalinjalle. Vuosi siellä oli käänteentekevä. Kyllönen kirjoitti jo Lyijyuumaa, ja kun opintojen aikana tuli mahdollisuus hakea WSOY:n stipendiaattikursille, Kyllönen väsäsi hakemuksen ja liitti mukaan pätkän romaanistaan. Hän pääsi sisään että heilahti. Kurssilla Kyllönen tutustui Eila Kostamoon, josta tuli hänen esikoisromaaninsa kätilö.

Kyllönen hankki Orivedeltä niin hyvät suositukset, että pääsi seuraavan kevään erityishaussa suoraan Tampereen yliopistoon lukemaan teatterin ja draaman tutkimusta. (Myöhemmin hän vaihtoi kotimaiseen kirjallisuuteen, josta myös valmistui vuonna 2002.)

”Tässä se on”, Kyllönen sanoo. ”Ensimmäinen kämppä.”

Seisahdumme pienen, kolmikerroksisen kivitalon eteen Yrjönkadulla. Kyllönen osoittaa ylimmän kerroksen keskimmäistä asuntoa.

”Läpitalon yksiö, ei sisäsuihkua. Tuolla minä olin, kun sain soiton Lyijyuuman julkaisemisesta. Päivä oli 10. joulukuuta. Tiistai. Olin juuri tullut jouluostoksilta. Eilalta lähti varmaan kuulo, kun kiljuin niin kovaa. Sitten soitin kaverille ja lähdimme Dorkaan [yökerho Doris] juhlimaan.”

Hän vilkaisee taloa vielä kerran, ennen kuin jatkamme matkaa.

”Ne olivat vielä onnellisia aikoja.”

Kävelemme Tampellaan ja kävelysiltaa pitkin Tammerkosken yli kaupungin länsipuolelle. Näsilinnankallion kohdalla kiistelemme hetken, mitä tietä pitkin nousemme ylös.

Kallion laella on ihana, vihreä puisto. Istumme penkille ja juomme vettä.

Jostain tällaisesta haaveilin Tampereella asuessani. ”Chillailusta” kirjailijakamuni kanssa. ”Piireistä”. Yrityksistäni huolimatta en onnistunut tapaamaan Kyllöstä, vaikka asuimme kuusi vuotta samassa kaupungissa.

Kerran törmäsin häneen Laukontorilla. Hän käveli ohi jonkun ystävänsä kanssa ja huikkasi:

”Moi Juhani.”

Havahduin vasta ääneen ja käännyin katsomaan. Kyllönen loittoni. En juossut perään, vaikka olisin halunnut.

Kysyn, muistaako hän tapausta.

”Laukontorillako? En. Minä taas ajattelin, että olen nähnyt sinut kerran Aleksanterinkadulla.”

Noihin aikoihin Kyllönen oli jo ajautunut kirjalliseen kriisiin.

Lyijyuuma ilmestyi Kyllösen toisena opiskeluvuonna 1997. Toinen romaani Rikot ilmestyi vuonna 2001. Sen jälkeen alkoivat vaikeudet. Luottoeditori Kostamo jäi eläkkeelle, ja WSOY osoitti Kyllöselle uuden kustannustoimittajan.

Kun Kyllönen oli saanut uudesta kirjastaan aikaiseksi raakaversion, hän lähetti sen kustantajalle. Elettiin syksyä 2006.

WSOY vastasi penseällä kirjeellä. Siinä todettiin, että joistakin ansioistaan huolimatta käsikirjoitus oli pahasti keskeneräinen. Rivien välissä annettiin ymmärtää, ettei kustantamolla ollut halua jatkaa yhteistyötä.

Se oli shokki.

”Minä menin lukkoon ja nielaisin avaimen”, Kyllönen kuvaa.

Hän puursi tekstin parissa yksin jonkin aikaa, mutta ei päässyt puusta pitkään. Kokonaisuus oli ”yhtä ongelmavyyhtiä”, eikä hän osannut selvittää sitä ilman apua.

Kyllönen ajatteli, että se oli siinä. Koko ura. Hänelle ei tullut mieleenkään tarjota käsikirjoitusta toiselle kustantajalle. Hylkäyskirje hävetti niin paljon.

Kyllönen ilmoittautui työttömäksi. Mutta se ei käynytkään Kelalle, sillä Kyllönen ei pystynyt todistamaan, että oli lopettanut kirjoittamisen. Hän ei ollut eläessään tehnyt muita töitä, opiskellut mitään muuta alaa.

Hän oli täysin tyhjän päällä.

”Kävin itkemässä ammatinvalintapyskologille, että mitä minä voisin ruveta opiskelemaan.”

Hän päätti ryhtyä puutarhuriksi. Hän ehti opiskella vain puoli vuotta, kun alkoi odottaa esikoistaan. Uutinen vahvisti päätöksen jättää kesken opinnot, jotka olivat tuntuneet harha-askeleelta muutenkin.

Lapsi syntyi vuonna 2008. Sitten tuli kaksi lisää muutaman vuoden välein. Tiivistahtinen perhe-elämä oli hyvä syy nostaa kirjalliset haaveet hattuhyllylle.

Kyllösestä tuli kotiäiti.

Ruoan toi pöytään puoliso, jolla oli tietokonealan yritys. Perhe asui kerrostalokolmiossa Pispalassa. Kun asunto kävi lasten kasvaessa pieneksi, he ostivat omakotitalon kivenheiton päästä Tahmelasta vuonna 2014.

Avaintenluovutus oli kesäkuussa. Jo eteisessä perhe ihmetteli outoa hajua, jota näytössä ei ollut tuntunut. Myyjä epäili syyksi vuokralaiselta unohtuneita maitopurkkeja. Kyllösen puoliso hankki asiantuntijan syynäämään rakenteet, ja pahin uhkakuva toteutui: talo oli homeessa.

Alkoi vuosien kämpänvaihtorumba ja oikeustaistelu kaupan purkamiseksi. Jos kirjailijanurasta luopuminen oli tuntunut ennen kipeältä, nyt koko asiaa ei ehtinyt ajatella ollenkaan.

”Mennään tästä”, Kyllönen sanoo.

Olemme saapuneet Pispalanharjun juurelle. Edessämme nousevat kapeat, puiset portaat, joita lähdemme kapuamaan. Se käy kuumuudessa työstä. Ympärillä kohoavat männyt antavat hieman varjoa.

He hävisivät oikeudessa. Kului kolme vuotta, ennen kuin käräjäoikeuden tuomio tuli. Koska talossa ei voinut asua, mutta heillä oli sen alla oleva tontti, he purkivat pilalla olleen rakennuksen ja pystyttivät tilalle paritalon. Toisen puolen he myivät, toisessa asuvat.

Kyllösen puheissa toistuu, miten hän ”sulki pois” entisen elämänsä. Se tarkoittaa totaalista luopumista, jopa unohtamista.

Ennen kuin alamme suunnistaa taloa kohti, levähdämme harjun huipulla.

Kyllönen sanoo, että vaikka hylkäsi kirjailijaidentiteetin, tekstin tekemistä hän ei pystynyt lopettamaan.

Se ”puskee esiin muualta sinnillä läpi kuin voikukka asfaltista”.

Kyllönen perusti käsityöblogin, joka on yhä toiminnassa. Hän takoo sitä raoissa, jotka lapsiarjen pyörittämiseltä jäävät.

”Romaanin kirjoittamiseen tarvittaisiin aikaa loputtomasti. Siihen ei parin tunnin pätkä päivässä riitä.”

Kyllönen korostaa, että hänen itsetuntonsa on aina ollut kiinni kirjoittamisessa.

”Se oikeuttaa minun olemassaoloni.”

Kyllösen puheissa toistuu, miten hän ”sulki pois” entisen elämänsä. Se tarkoittaa totaalista luopumista, jopa unohtamista. Ennen haastattelua Kyllönen oli selannut Rikot-romaaniaan ja yllättynyt siitä, millaisia tapahtumia ja henkilöitä siinä esiintyi.

Tänä keväänä Kyllönen kokosi portfoliota työnhakua varten. Puoliso tutki aikaansaannosta ja ihmetteli, kun mukana ei ollut ainuttakaan mainintaa kirjallisista töistä.

”Mutta pahinta olivat puolituttujen hyväntahtoiset kyselyt.”

Kun lapset olivat vielä niin pieniä, että leikkivät hiekkalaatikolla, muut paikalla päivystävät vanhemmat utelivat toisinaan, mitä Kyllönen teki työkseen. Yleensä hän tokaisi olevansa työtön. Vasta pakon edessä hän mutisi, että olen minä pari romaania kirjoittanut.

Yhden pistokeikan Kyllönen teki entiseen elämäänsä. Vuonna 2008 hän sai tutun kautta tilauksen kuunnelmasta Ylelle, sisällön puolesta vapaa kädet.

Kyllönen käytti vapautensa täysimääräisesti. Hän kirjoitti vajaan tunnin mittaisen, väkivaltaisia seksuaalisia perversioita ja itsemurhakohtauksen sisältävän sysimustan dystopian.

”Romaani on minulle muotona ylivertainen. Blogipostaus tai edes kuunnelma ei pääse lähellekään.”
Marja Kyllönen

Äänetön osakas -nimisen teoksen ohjasi Mikko Kanninen, joka johtaa nykyään Tampereen teatteria. Poikkeuksellisen komea tuotanto toteutettiin peräti kahdentoista näyttelijän ja yhden puhesyntetisaattorin voimin.

Äänetön osakas esitettiin ensi kerran Yle Radio 1:llä marraskuussa 2010. Hesariin arvion kirjoittanut Sampsa Oinaala meni selvästi tolaltaan kuulemastaan. Hän kirjoitti, että teos on ”aidosti tuore” ja varoitti sen saattavan ”järkyttää herkimpiä kuulijoita”.

Kuunnelman esittämisen jälkeen Yle sai tyrmistynyttä palautetta. Jotkut vaativat uusintojen perumista.

Kuuntelin teoksen, ja se on todella kammottava. Koska teksti luettiin ääneen, Kyllönen selkiytti ilmaisuaan, mutta omaperäinen sanasto ja hypnoottinen rytmi ovat yhä läsnä.

Äänetön osakas valittiin Suomen edustajaksi radio- ja tv-alan Prix Italia -kilpailuun.

Kyllönen on kuunnelmasta edelleen ylpeä. Onnistumisen tunne ei kuitenkaan kanavoitunut romaanin edistämiseen. Kuukauden päästä kuunnelman ensiesityksestä hän synnytti toisen lapsensa.

Sitä paitsi:

”Romaani on minulle muotona ylivertainen. Blogipostaus tai edes kuunnelma ei pääse lähellekään.”

Jotta Kyllösen henkistä ahdinkoa voi todella ymmärtää, on se purettava osiin.

Kyllöstä piinaa kolminkertainen häpeä. Ensinnäkin hän kokee edelleen arvottomuutta käsikirjoituksen hylkäämisestä. Toisekseen häntä kiduttaa se, ettei hän käytä lahjaansa. Siis kirjoita proosaa. Kyllönen tietää oikein hyvin, ettei kukaan käytä kieltä kuin hän.

Kesken jäänyt, WSOY:n torppaama romaani on hänen parhaansa, Kyllönen näkee. Kolmen vuoden takaisessa Nuoren Voiman jutussa hän lataa suoraan, että teoksen ”julkaisematta jääminen on menetys suomalaiselle kirjallisuudelle”.

Yhdistelmä on paradoksaalinen. Kyllönen on samaan aikaan vakuuttunut sekä kyvyistään että kelvottomuudestaan.

Hän selittää:

”Minusta on aina tuntunut siltä, että olen kirjoittanut kaiken vahingossa.”

Kolmanneksi Kyllöstä on jäänyt kalvamaan esikoisen ristiriitainen vastaanotto. Kehut tuntuivat totta kai hyviltä, mutta haukut taas aivan kamalilta. Erityisesti mieleen on jäänyt ”oman lehden” Kainuun Sanomien ynseä arvio.

Hesarin palkinto taas nosti Kyllösen parrasvaloihin, joissa hän ”ei osannut olla”.

”Kirjoitin väärin, olin väärin, ja koko ajan hävetti.”

Kaikesta tästä Kyllösen mieleen on kehkeytynyt ”hirveä koteloitu möykky, jonka käärinliinojen saumoista tihkuu nesteitä”.

Miten möykystä sitten pääsisi eroon? Kyllönen sanoo minulle saman minkä Nuorelle Voimalle: hänen on tehtävä tilit selväksi kolmannen romaanin kanssa. Joko kirja on saatava julki tai unohdettava se ja kirjallinen työ kerta kaikkiaan.

Mutta niinhän Kyllönen on jo tehnytkin, vai?

”Noo”, hän sanoo ja hymyilee. ”Kaikenlaista on vireillä.”

Ylöspäin kiipeämisessä on se hyvä puoli, että ennen pitkää pääsee laskeutumaan alas.

Enää ei ole kuuma, ja iltapäivän valossa Pispalan puuitaloidylli näyttää Onneli ja Anneli -elokuvien lavasteilta, siis paratiisilta. Puolivälissä rinnettä pysähdymme poikkikadulle ihailemaan valtavaa kukkaketoa. Takanamme tien toisella puolella kasvaa juhannusruusuja.

Alhaalla kimmeltää Pyhäjärvi.

Vaikka Kyllösen ura kirjailijana koki äkkipysäyksen, ”oikeassa elämässä” hän on ollut ”tolkuttoman onnellinen”.

”Minulla on ihanat lapset ja ihana mies.”

Homehelvetistä selviäminen oli virstanpylväs, jonka jälkeen asiat lähtivät vyörymään vauhdilla parempaan suuntaan. Nuoren Voiman juttuunkin lähteminen osoittautui tärkeäksi, vaikka ensin Kyllönen pani kovasti hanttiin.

Hän muistaa tarkasti, missä oli, kun sai puhelun. Citymarketissa kynähyllyn edessä.

”He halusivat tehdä jutun uransa lopettaneista kirjailijoista. Sanoin, että mietin asiaa, mutta oikeasti ajattelin, että en vittu lähde. Olen niin nolo ja hävettävä, sammunut tähti ja musta aukko.

Lopulta puolison kaveri sanoi, että suostu vaan. Et ole ainoa samassa liemessä keitetty.

Ja kuinka ollakaan, jutun ilmestymisen jälkeen Kyllöselle satoi kollegoilta kiitosta, että hän oli uskaltanut avautua vaikeasta aiheesta.

Myös Eila Kostamo luki jutun. Hän otti yhteyttä Kyllö­seen ja matkusti Helsingistä Tampereelle tapaamaan entistä suojattiaan.

Kostamo tutki kolmannen kirjan synopsiksen. Sitten hän kuulusteli perusteellisesti Kyllöstä, joka osasi vastata kaikkiin juonta koskeviin kysymyksiin.

”Sain itseni kiinni siitä, että olin tehnyt aika hyvää työtä”, Kyllönen sanoo.

Kostamo pukki lempeästi eteenpäin. Koetas nyt vielä sen romaanin kanssa, jaksaa jaksaa.

Kysyn Kostamolta sähköpostilla, mikä sai hänet tekemään kyseisen matkan.

Hän kirjoittaa:

”Nuoren Voiman jutun luettuani tuntui, että minun pitää tehdä jotain. Joskushan näillä taiteiden takkuisilla teillä taiteentekijän laatu poikkeaa niin suuresti totutusta, että ymmärtäjät ovat vähissä. Tarvitaan paljon sisäistä voimaa ja uskoa omien näkemysten kantavuuteen, jos joutuu työskentelemään penseyden ja torjunnan ympäristössä.”

Kostamo ei ole ainoa Kyllösen tukija. Myös hänen puolisonsa ja kirjallisuudesta väitellyt veljensä ovat jo vuosia patistaneet kynänsä katkaissutta kirjailijaa palaamaan työnsä ääreen. Kajaanin-kavereista Laura Lindstedt on lukenut keskeneräisen käsikirjoituksen ja antanut siihen kommenttinsa.

Lindstedt sanoi minulle puhelimessa toivovansa ”ihan hirveästi, että se löytäisi kustantajan”.

Kannustuksen siivittämänä Kyllönen on parin viime vuoden aikana puskenut tekstiä väkisin eteenpäin. Vastikään hän kokosi rohkeutensa ja ylitti ison henkisen kynnyksen: lähetti käsikirjoituksen parille potentiaaliselle julkaisijalle.

Se kannatti. Yksi kustantamoista on osoittanut varovaista kiinnostusta.

Uutinen on niin hyvä, että naurattaa. Tuhannet kiitokset Nuorelle Voimalle! Sanon, että ilman sitä juttua minäkään en olisi välttämättä uskaltanut ehdottaa haastattelua.

Hätkähdän sanavalintaani. Mutta nimenomaan siitä oli kohdallani kysymys, uskaltamisesta.

”Muistatko, kun läheteltiin niitä sähköposteja…”, aloitan.

Kerron viimeisestä vuoden 2012 meilistäni, johon en saanut vastausta. Vaikka aiemmin kirjoitin, että tapauksen jälkeen ”heitin Kyllösen mielestäni”, ei se ihan niin mennyt.

Yhteydenpidon tyly päätös on toisinaan kummitellut mielessäni. En ole osannut karistaa ajatusta, että ehkä Kyllönen oli pitänyt minua koko ajan taakkana. Oppilaana, joka ei osannut päästää irti mentoristaan.

”En minä ole saanut sitä”, Kyllönen huudahtaa.

”Mitä?”

”Mitään tuollaista sähköpostia. Kuule, se osoite lakkasi olemasta, kun palveluntarjoaja lopetti toimintansa.”

Niinpä tietenkin.

”Ja sinulla on ollut koko ajan tuo kauhea torjutuksi tulemisen fiilis!”

Päivittelemme tapausta tovin. Tiedon aiheuttama hämminki on päässäni liikaa, ja johdattelen puheen Barentsin kirjoitusleireihin. Kerron, kuinka tärkeitä leirit minulle olivat, ja välitän terveisiä lounaalla tapaamaltani ystävältä.

Nykyisin lavastajana ja pukusuunnittelijana työskentelevä ystäväni heitti, että ilman Kyllöstä ja kirjoittajaleirejä hän olisi ehkä ”parhaillaan norkoilemassa jossain haukiputaalaisessa alikulussa”.

”Ihanaa ja hirveää”, Kyllönen sanoo.

Kysyn, miten hän koki leirit.

”Minähän päädyin hommaan niin, että idolini, kirjailija Päivi Alasalmi, johon tutustuin Orivedellä, järjesti minut sinne. Alasalmi oli leirin edellinen ohjaaja. Pidin itseäni tuolloin erakkoluonteena. Ajattelin, etten ymmärrä ihmisiä, en nuoria enkä ketään. Ja siellä on varmaan kauheaa, kun pitää olla koko ajan saatavilla. Mutta jo ensimmäisen keikan jälkeen tajusin, että tämä on ihan huippua. Oli kesän kohokohta päästä näkemään teitä. Olitte mukana hommassa niin täysillä ja pidäkkeettä.”

Suljen nauhurin, ja loppumatkan juttelemme niitä näitä. Saavumme talolle. Kuistilla odottaa Kyllösen esikoinen lippis päässä.

”Koska syödään”, hän kysyy.

”Jaaha, ei muuta kuin pottuja kuorimaan”, Kyllönen hihkaisee.

Seuraavat viikot käytän jutun kirjoittamiseen. Välillä kyselen Kyllöseltä yksityiskohtia, tarkistan faktoja. Kaivaudun omiin arkistoihini.

Kun teksti on melkein valmis, puhelimeen kilahtaa WhatsApp-viesti:

”Minulla on nyt kontakti auki Teokseen.”

Painelen peukulla liekki-emojeita vastaukseksi ja kysyn tarkennusta.

Kyllönen sanoo, että on löytänyt kustannustoimittajan, joka uskoo häneen ja käsikirjoitukseen.

”Mutta sopparia ei ole, joten mitään ei voi varmaksi sanoa.”

Ehkä ei, mutta minä tuuletan taas.

Loppuun yksi anekdootti.

Venäjän-leirin viimeisenä iltana pidettiin jäähyväisjuhla. Leirikeskuksen saliin viritettiin discopallo ja musiikkia, pöydille katettiin naposteltavaa ja mehua.

Kun muut tanssivat, minä seisoin ujona seinustalla. Kyllönen tuli viereeni.

– Miten menee, hän kysyi.

Mutisin jotain.

– Pitäisikö sinun käydä tanssimassa?

– En minä osaa, ähkäisin.

– Minä näytän.

Kyllönen pinkaisi lattialle ja alkoi heilua hullunkurisesti. Ajattelin, että tuo ihminen ei pelkää mitään.

En tanssinut silloin, mutta tein itselleni lupauksen.

Jonain päivänä.

*Jukka Petäjä menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen ennen tämän jutun ilmestymistä.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »