Image

Kirjailijan ja toimittajan totuudet – Saara Turusen ja Sonja Saarikosken kirjeenvaihto autofiktiosta ja etiikasta

Kirjailijan ja toimittajan totuudet – Saara Turusen ja Sonja Saarikosken kirjeenvaihto autofiktiosta ja etiikasta
Sonja Saarikoski kirjoitti helmikuussa 2018 Imagen kansijutun Saara Turusesta, jonka romaani Sivuhenkilö oli juuri ilmestymässä. Tuon jutun tekoprosessi päätyi Turusen maaliskuussa ilmestyneeseen kirjaan Järjettömiä asioita. Tekoprosessin voi tunnistaa kirjasta, mutta kuvauksessa on otettu taiteellisia vapauksia. Tällaisen kirjeenvaihdon Saarikoski ja Turunen kävivät totuudesta, taiteesta ja autofiktion etiikasta.
Julkaistu: 18.6.2021

Sonja Saarikoski

Luulen muistavani, milloin signeerasit sähköpostiviestisi ensimmäistä kertaa Sasina Saaran sijaan. Olin luvannut editoida Mercè Rodoredan Timanttiaukiota käsittelevän esseesi keväällä 2018 Imagen kesätuplaa varten. Viesti on todennäköisesti liittynyt siihen. Myöhemmin jakaisit esseen Facebookissa ja kirjoittaisit: Sain tekosyyn matkustaa Barcelonaan, vaellella kaduilla ja tuntea outoa nostalgiaa
Tiesin jo silloin, että syitä oli muitakin.
Olit kertonut minulle puolisosta edellisvuonna. Teoksesi Sivuhenkilö oli juuri ilmestymässä, ja olin tekemässä sinusta henkilökuvaa Imageen. Oli joulukuun alku vuonna 2017, istuim­me Pontuksessa Kom-teatterin vieressä. Ravintolan keittiö oli kiinni, mutta meille oli luvattu valmistaa pastaa, mikä muistaakseni ilahdutti molempia, sillä olin siinä vaiheessa haastatellut sinua kotonasi tuntien ajan. 
Ravintolassa kerroit, ettet tiedä, mitä rakkaus on. Mä aina mietin, mitä rakkaus on. Aina joku kysyy, et no rakastaksä sitä, niin mitä se tarkottaa? Tarkottaaks se sitä, onks sillä tarpeeks hyvät tulot, tekeeks se samaa työtä ku minä, onks se valmis huo­lehtimaan meidän jälkeläisistä, onks se hyvännäkönen, osaaks se harrastaa hyvin seksii, mitä se sitten on? 
Kysyin: Onks sul puoliso? Vastasit, ettet halua puhua siitä. Hän ei varmaan asu tuolla, kysyin, mihin totesit eläväsi elämääsi pitkälti yksin. Toistit vielä myöhemmin, että haluat pitää puolisosi poissa julkisuudesta.
Juttu ilmestyi Imagessa alkuvuodesta 2018. Puolisoa ei mainittu. Jaoit jutun Twitterissä sanoen, että sen tekemiseen oli hauska osallistua. Timanttiaukiota käsittelevän esseesi valmistuttua vietimme pitkän kesäillan Bulevard Socialissa. Pyysin sinua lukemaan erään tekstini, minkä jälkeen näimme taas. Seuraavan näytelmäsi ensi-illassa olin vielä aamullakin.
Viime keväänä lähetit minulle sähköpostia. Liitteenä oli tiedosto nimeltä Järjettömiä asioita versio Sonjalle.doc.
Otatko kahvia, minä kysyn ja toimittaja vastaa myöntävästi. Hän istahtaa pöydän ääreen ja alkaa kysellä kysymyksiään. Olet­ko valinnut asuvasi yksin, kysyy toimittaja. Entä onko sinulla puolisoa, hän tiedustelee. Vastailen jotain epämääräistä. Sanon, etten ole asumismuotoa sen kummemmin harkinnut, tänne olen vain päätynyt ja sillä hyvä. Jätän vastaamatta puolisoa koskevaan kysymykseen ja samalla aistin, miten epävarma tunnelma laskeutuu välillemme.
”Hahmostani” puhutaan kolmessa kohtauksessa. Luin tekstiä ärtymyksen velloessa yli. Kai minut voi nähdä yksityiselämää penkovana toimittajana. Ihan reilulta se ei tuntunut: olin lukenut juttua varten kaikki siihen mennessä julkaistut kirjasi, näytelmäsi ja liudan omia muistiinpanojasi, keskustellut sinusta ja työstäsi kolmen ystäväsi ja muutaman muun kanssa, perehtynyt useaan teokseen, joista kerroit vaikuttuneesi, sekä litteroinut haastattelujasi noin sadankymmenen sivun verran. Litteraattieni perusteella monet toi­mittajaan liittyvistä yksityiskohdista eivät menneet niin kuin tekstissäsi lukee.
Huhtikuussa 2020 kävimme käsikirjoituksestasi hyvähenkisen keskustelun. Poistit siitä jonkun kohdan, vaikken edes pyytänyt. Sanoin, että fiktio on fiktiota, autofiktiokin. Sitähän sinusta kirjoittamani juttukin käsitteli.
Järjettömiä asioita ilmestyi alkuvuodesta 2021. Se sai heti paljon huomiota. Arvioita ja haastatteluja julkaistiin. Yhden otsikko oli: Saara Turusen uusi romaani on kuin Saga Norén päätyisi Serranon perheeseen. Huvitti, kun huomasin kirjoittaneeni litteraattieni lomaan: vähän jopa saganorenmainen hyökkäävyys. 
Kirjasi kansikuva, jossa on värikäs maalaus, pyöri Instagramissa tuon tuosta.
Myös tuttuni huomasivat toimittajan. Yksi puhui Ima­ge-henkilöjutun rakentumisen traumaattisista yksityiskohdista, toinen kiinnostavasta ja arvokkaasta haastateltavan näkökulmasta jutuntekoon. Eräs oli pohtinut, vienkö useinkin croissantteja haastateltavilleni.
Mitkä traumaattiset yksityiskohdat, mietin ja lähetin kiuk­kuisia viestejä ystävälleni ja puolisolleni, mikä näkökulma? Kirjahan on fiktiota!
Pari vuotta sitten väittelin ystäväni kanssa, pitäisikö sinun luopua muutenkin hähmäisen ja väärinymmärretyn autofiktio-käsitteen tarjoamasta peitosta ja kirjoittaa esseistiikkaa, niin kuin Antti Nylén esitti Sivuhenkilöön liittyen teoksessaan Häviö
Sanoin silloin, että mielestäni kukin saa kirjoittaa, mitä haluaa. Tänä keväänä some-keskusteluja selatessani huomasinkin kaipaavani nonfiktion totuusvaatimusta. Nyt keskusteluun osallistuminen olisi tuntunut lapselliselta, sillä vaikka moni tuntui tunnistavan minut kirjastasi, en tunnistanut siitä itseäni vaan epämuodostuneen ja ylivalottuneen projektion tunteistasi toimittaja-minääni kohtaan. 
Mietin vain: miksi sinun piti tehdä näin?

Saara Turunen

Tekee mieli vastata aloittamalla keväästä 2020. Silloin korona-ajat olivat juuri alkaneet. Tulin käymään luonasi Lauttasaaressa, olit silloin muuttamassa. Söimme pitsaa ja joimme viiniä. Kerroin, että olin kirjoittamassa jotakin. Mainitsin, että mukana oli kohtauksia, joista saattaisit tunnistaa itsesi. Muistan, miten olemuksesi muuttui ja tivasit, liittyikö se jotenkin sinun työhösi. Sanoin, että saisit kyllä lukea sen, mutta ei vielä, se oli niin kesken. Kyselit useaan kertaan, milloin sitten. Lupasin lähettää tekstin, kun se olisi siinä kunnossa.
Menin kotiin ja minulla oli outo olo. Mietin, miksi asia oli sinulle niin tärkeä. Olin kirjoittanut kaksi romaania, joissa olin käyttänyt omaelämäkerrallista materiaalia. Mukaan olivat joutuneet niin perheeni kuin lähimmät ystäväni, jopa niin, että heidän nimensä oli mainittu, mutta niin sanotussa totuudessa ei ollut kuitenkaan pysytty. He olivat suhtautuneet työhöni hyväksyen ja kannustaneet minua eteenpäin. Luulisin, että useimmat heistä olivat ylpeitä osallisuudestaan, ja eräs ystäväni oli jopa tiedustellut, miksi en kirjoittanut hänestä, vaikka hänkin oli ollut mukana eräässä kirjastani tunnistettavassa tilanteessa. Vain kerran äitini oli ollut apeal­la mielellä, mutta se liittyi siihen, että joku oli tullut hänelle avoimesti moitiskelemaan minun työtäni. Niinpä mietin, ettei tästä varmaankaan tulisi mitään ongelmaa. Olihan toimittaja kirjassani vain hyvin pienessä sivuosassa.
Lähetin käsikirjoituksen sinulle jonkin ajan päästä. Tapasimme Esplanadin puistossa. Muistan, että ilmeessäsi oli jotakin pidättyväistä ja sanoit, ettet halua halata, koska korona.
On hassua, että olimme tutustuneet sen jutun jälkeen, jonka minusta teit. Minulle ei ollut koskaan tapahtunut mitään vastaavaa. Yleensä suhtaudun varauksella toimittajiin. Suh­tauduin varauksella sinuunkin silloin, kun teimme juttua, ja koko projekti oli itselleni muutenkin sellainen, joka herätti paljon tunteita. En osaa vieläkään ihan tarkasti sanoa, mistä se johtui. Ehkä siitä, että meillä molemmilla oli niin paljon pelissä, molemmat halusivat, että jutusta tulisi hyvä, mutta kummallakin oli oma käsityksensä hyvästä. Tunnistin sinussa myös jotakin sellaista, mistä minua itseäni usein syyte­tään – kunnianhimoa, päämäärätietoisuutta ja tarvetta pitää kaikki langat omissa käsissä, sekä tietynlaista kovuutta, jonka nuo asiat saavat aikaan. Kun sain jutun tarkastettavaksi, olin työmatkalla. Muistan istuneeni tuntikausia siperialaisessa hotellihuoneessa ja Moskovan lentokentällä puhelin kourassa ja vääntäneeni tekstin korjauksista kanssasi. Ei siksi, että jutussa olisi ollut jotakin erityistä vikaa, olimme vain molemmat kovin tarkkoja sen yksityiskohdista. Puhelinlasku oli muistaakseni yhdeksänkymmentäkolme euroa, olen yhä kiitollinen, että Image maksoi sen.
Toisaalta ihastelin sinua. Meillä oli hauskaa. Ajattelin, että olet älykäs ja viehättävä, ja oli luontevaa, että haastattelun jälkeen lähetimme yhä viestejä, kävimme juomassa pullokaupalla punaviiniä ja puimassa maailmantilaa.
Mutta nyt taivalsimme pitkin keväisen kalpeaa Fabia­ninkatua kohti Kaivopuistoa. Sanoit, että olit loukkaantunut ja vihainen siitä, millainen käsikirjoitukseni oli, siitä, millaisen kuvan se antoi sinusta, ja kun kysyin, miksi ihmeessä, sanoit, että siksi, koska se ei seurannut totuutta, siinä asiat eivät tapahtuneet niin kuin ne tapahtuivat sinun litteraateissasi. Sanoit, että voisit kaivaa litteraatit esiin ja osoittaa, että minä valehtelin.
Olin ihmeissäni. En ollut odottanut tällaista. En koskaan kirjoita totuutta seuraten. Yritän tehdä sen aina selväksi, kun puhun julkisesti kirjoittamisestani. Minulla ei ole nauhuria, enkä litteroi mitään. Yleensä, jos elämässäni tapahtuu jotakin, mitä en ihan käsitä tai mikä jättää ristiriitaisen olon, kirjoitan tapahtuneen ylös sellaisena kuin muistan sen. Olen tietoinen siitä, että muisti on petollinen. Saatan kirjoittaa vihreä ovi ja myöhemmin, kun katson valokuvaa ovesta, se onkin punainen, mutta en kuitenkaan korjaa asiaa, jos vihreä sopii kirjoitukseeni paremmin.
En silti halua vähätellä kokemustasi. Tiedän, miten hämmentävältä tuntuu joutua osaksi toisen luomaa kertomusta. Tunnen tuota hämmennystä lähes aina, kun minusta tehdään sellaista haastattelua, joka ei ole kysymys ja vastaus -muodossa. On outoa, kun omat sanomiset muokataan osaksi tarinaa, jonka toinen ihminen rakentaa, ja sitten siihen vie­reen laitetaan vielä valokuva, ikään kuin todisteeksi. Uskon, että ihmisen kuvaaminen sellaisena kuin hän todellisuudessa on lienee harvoin päämäärä, eikä ehkä mahdollistakaan. Suos­tun toki itse haastatteluihin ja tiedostan asetelman ristiriitaisuuden, myös tätä asiaa yritän sivuta uudessa romaanissani.
Päivä Kaivopuistossa päättyi siihen, että teimme sovinnon. Sanoit, että saisin kirjoittaa mitä haluaisin, pyrit olemaan tällaisten asioiden yläpuolella. Puimme tilannetta vielä toisenakin iltana, ja taas tulit samaan lopputulemaan, totesit, että fiktio on fiktiota. Mutta sanoit kuitenkin, että sitten kun kirjani ilmestyisi, joutuisit kertomaan ihmisille, ettei se ole totta. Vastasin, että siihen sinulla on täysi oikeus.
Olemme jonkinlaisessa peilitalossa tuijottamassa uusia ja uusia tulkintoja, joita väitämme todellisuudeksi, vaikka uskon, että totuutta ei peiliin tuijottamalla ole mahdollista löytää. Ennemmin se sijaitsee peililasin säröissä.
Sonja Saarikoski

Sonja Saarikoski

Tarkistin WhatsApp-viesteistäni, että kävimme keskustelua litteraateista ja tekstisi todellisuussuhteesta jo ennen kuin tapasimme Esplanadilla. Muistan jännittyneen tunnelman tapaamisen alkaessa mutta myös sen, että menimme kotiisi ja keskustelimme toimittajahahmoa enemmän muista kirjaan liittyvistä asioista.
Päiväkirjassani ei ole mainintaa tapaamisestamme. Kaksi päivää aikaisemmin olen kirjoittanut kirjasi epämiellyttävästä toimittajahahmosta ja hienoista rakkauspohdinnoista. Kauhukseni huomasin, että olen tuuminut sitäkin, miksi minusta inspiroitunutta toimittajaa kutsutaan herttaiseksi ja fiksuksi muttei kauniiksi. Se, että olen perustellut pohdintojani orastavalla ikäkriisillä hyvännäköisten teinien taloudessa, ei tee kirjauksesta vähemmän kiusallista. 
Enempää materiaalia ei tuosta menneisyytemme hetkestä ole saatavilla. Olemme jonkinlaisessa peilitalossa tuijottamassa uusia ja uusia tulkintoja, joita väitämme todellisuudeksi, vaikka uskon, että totuutta ei peiliin tuijottamalla ole mahdollista löytää. Ennemmin se sijaitsee peililasin säröissä. 
Olin jo ennen käsikirjoituksesi lukemista vatvonut juttuprosessiamme poikkeuksellisen paljon. Miettinyt: annoinko sinulle periksi liian monessa asiassa? Etenkin pohdin, pys­tyinkö jutussani välittämään aavistuksen siitä, että kai­ken lahjakkuutesi, feminismisi ja teosviittaustesi lisäksi olit näkemykseni mukaan aika kontrollinhaluinen ihminen, joka mieluiten päättäisi itse, millainen kuva hänestä julkisuudessa annetaan.
En tietenkään suostunut kaikkeen, mitä pyysit. Mutta suostuin useampaan pyyntöösi. Muistan ajatelleeni, että haluan yrittää ymmärtää sinua. Jutun valmistumisen jälkeen mietin, onnistuinko kummassakaan: rehellisyydessä tai ymmärtämisessä. 
Myöhemmin pohtisin gradussani molempia journalistisia tavoitteitani. Esittäisin, että Image-lehdessäkin julkaistavan narratiivisen journalismin diskurssi sijaitsee asioiden välissä. Sen ensisijainen vastuu toteutuu rehellisyydessä lukijaa kohtaan, mutta myös jutun kohteella on väliä enemmän kuin uutisjournalismissa on totuttu ajattelemaan, sillä narratii­visen journalismin tavoitteena on nähdä myös sinne, minne uutiskriteerit eivät yllä.
Kirjoittaisin, että perinteisen journalismin ihanteet muistavat faktat ja tutkimukset mutta unohtavat ihmisten kokemukset, tunteet ja pyrkimykset, vaikka niilläkin on vaikutusta maailmaan. Joskus tällaisten asioiden selvittäminen vaatii paitsi paljon aikaa myös liudan hyvin erilaisia kysymyksiä.
Graduni aloittaisin otteella näytelmästäsi Broken Heart Story.
Jutuntekoprosessimme aikana luulin, että ymmärrän pyrkimystäsi ja motiivejasi tehdä autofiktion tapaista kirjallisuutta. Kirjoitin sen juttuunkin – tavoitteesi oli emotionaa­lisesti uskottava taide. Tästä syystä et esimerkiksi halunnut käyttää näkökulmatekniikkaa kirjoissasi. Yhden henkilön näkökulma riitti. Nyt kuitenkin huomaan miettiväni, miksi tapahtumien ja ihmisten pitää olla niin selkeästi tunnistettavia, jos et kuitenkaan halua kertoa, mitä oikeasti tapahtui. Eikö taiteilijan työtä ole luoda maailmoja, jotka voivat olla totta olematta lainkaan totta?
Useampi ihminen sanoi kirjasi luettuaan, että Image-juttu oli pakko kaivaa esiin. Tiedän tunteen – selasin Linda Boström Knausgårdin Facebook-statuksia luettuani Karl Oven kuvauksia niistä ja Lindan mielenterveysongelmien eskaloitumisesta. Myöhemmin Boström Knausgård kertoi Guar­dianissa olleensa vihainen kirjojen katseesta, jota hän kutsui rajoittuneeksi, vaikka hän onkin puolustanut entisen puolisonsa oikeutta kirjoittaa omasta elämästään.
Maggie Nelson on Argonauteissa kuvannut, mitä tosielämän kuvaaminen voi saada aikaan.
Saan valmiiksi tämän kirjan ensimmäisen version ja annan sen Harrylle. Hänen ei tarvitse sanoa, milloin hän on lukenut sen: töistä tultuani näen hänen repustaan pilkottavan pinkan rutistuneita sivuja ja aistin hänen mielialansa, jota voisi kuvata hiljaiseksi raivoksi. Sovimme, että menemme seuraavana päivänä lounaalle puhumaan siitä. Lounaalla hän kertoo, että hänestä tuntuu ettei häntä nähdä – ei edes oteta huomioon.
Koin, että tulin nähdyksi kirjassasi – viheliäisen toimittaja­stereotypian läpi, joka ei lainkaan edusta sitä, mitä toimittajana pyrin tekemään. Ymmärrän, että toimittaja on valtasuhteessa haastateltavaan, ja hyväksyn kokemuksesi. En kuitenkaan vertaisi toisiinsa kertomuksiamme – sinä tiesit koko ajan paikat, joita jutussani kuvataan, kysymykset, joihin olet vastannut, ja suuren osan ihmisistä, joille aion soittaa. Moneen ideaani sanoit ei. Minä sain luettavakseni pitkällä olevan käsikirjoituksen, jonka olemassaolosta olin kuullut noin kuukautta aikaisemmin ja johon minulla ei olisi mitään sanomista, ellet niin itse päättäisi. 

Saara Turunen

Kerrot väitelleesi ystäväsi kanssa, pitäisikö minun luopua autofiktio-käsitteestä ja alkaa kirjoittaa esseistiikkaa. Luin itsekin näitä pohdiskeluja Helsingin Sanomien artikkelista, jossa Antti Nylén toi asian esille. Minua jotenkin huvitti se, että ihmiset jaksavat olla niin kiinnostuneita minun kirjoituksistani ja siitä, millaisia niiden tulisi olla. Miksi he eivät jahtaa vaikkapa Thomas Bernhardia ja tivaa häneltä, miksi hän kirjoitti omaelämäkerrallista proosaa. Mutta sitten ajattelin, että ehkäpä Bernhard on aivan liian jykevä, aivan liian ulkomaalainen ja aivan liian kuollut.
En koskaan käytä kirjoituksistani luonnehdintaa auto­fiktio. Koko termissä on jotakin ärsyttävää, mutta ennen kaikkea en halua määritellä teoksiani, mielestäni se ei ole kirjailijan tehtävä. Toimittajat ovat kuitenkin monta kertaa kirjoittaneet tuon määritelmän minusta kertoviin artikkeleihin, ja aina en jaksa puuttua heidän sanoihinsa. Oikeastaan minulle on aika samantekevää, mihin genreen tai kategoriaan kirjoitukseni sijoitetaan.
Olen kuullut muunkinlaista moitiskelua kirjoituksistani. Jotkut ovat epäilleet, että kirjoitan niin kuin kirjoitan siksi, että se on muodikasta, tai siksi, että kustantamoni sitä minulta vaatii. Todettakoon siis, että kirjoitin tällä tavalla jo kahdeksankymmentäluvulla, kun asuin maaseudulla ja minulla oli vain päiväkirja ja paksu kynä, jonka päässä oli tupsu. Eikä kustantamoni ole koskaan vaatinut minulta mitään, paitsi että korjaan teksteistäni kielioppivirheet. Emme ylipäätään puhu kustannustoimittajani kanssa siitä, mikä teksteissäni on totta ja mikä ei, puhumme kulloisenkin teokseni aiheesta, sen rakenteesta, kielestä ja sisällöstä aina sellaisella vankalla oletuksella, että kyse on kaunokirjallisuudesta ja käymämme keskustelu on taidekeskustelu. Oma tavoitteeni on aina kirjoittaa mahdollisimman hyvä romaani ja teen kaikki päätökset tätä tavoitetta silmällä pitäen.
Täytyy kylläkin myöntää, että mietin näitä käsitteitä taannoin, kun luin Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti -kirjaa. Teosta markkinoitiin nonfiktiona, ja ajattelin, etteivät kirjoitukset isän kanssa kalastelusta tarunhohtoisissa lapsuusmaisemissa tuntuneet vähemmän fiktiivisiltä kuin omatkaan kirjoitukseni, tai vaikkapa mainitsemasi Knausgårdin. Olen joskus miettinyt, kannattaisiko minunkin ryhtyä sanomaan julkisesti, että kaikki kirjoitukseni ovat totta, niin kuin Knausgård on tehnyt. Olisiko se parempi strategia? Ryhtyisivätkö ihmiset silloin puhumaan siitä, että eihän kukaan voi muistaa jotakin yksittäistä vessakäyntiä kahdenkymmenen vuoden takaa? Ja kävisikö silloin niin, että siinä puhuessaan he tulisivat aivan huomaamattaan todenneeksi, että romaani on pohjimmiltaan aina fiktiivinen rakennelma.
Tuntuu tärkeältä mainita, että kun olen kirjoittanut ylös kohtaukset, joissa esiintyy sinun oloisesi toimittaja, eivät motiivini ole missään nimessä olleet pahantahtoiset. Pikemminkin halusin käsitellä kirjani kertojaa epäilyttävässä ja neuroottisessa valossa. Halusin kuvata sitä, miten hän pelkää lakkaamatta pahinta ja haluaa piilottaa puolisonsa ja kaiken mikä siihen liittyy. Hän on sekaisin rakkauteen liittyvien kysymysten kanssa ja uskoo, että kaikki muutkin ovat hänen rakkauselämästään kiinnostuneita. Hän kuvittelee, että hänen uskottavuutensa karisisi, jos ihmiset näkisivät hänen yksityiselle alueelleen. Toimittajan tuominen tähän kuvioon tuntui tärkeältä, koska toimittaja edustaa julkista elämää ja silloin, kun hän astuu kertojan kotiin, nuo kaksi maailmaa sekoittuvat. Haastattelu on pahin mahdollinen paikka kertojan salaisuuden paljastumiselle.
En tunnista kuvaustasi ”yksityiselämää penkovasta toi­mittajasta” tai ”viheliäisestä toimittajastereotypiasta”. Pyrin käsittelemään tuota henkilöä lämmöllä, ja jos lukee kirjaani sinne asti, jossa toimittajan kirjoittama artikkeli ilmestyy, käy ilmi, että toimittaja on kunnioittanut kertojan toiveita, ja sitä kautta saattaa huomata, että kaikessa on nimenomaan ollut kysymys kertojan omasta pakkomielteisyydestä, sii­tä, että hän on loputtoman kiinnostunut siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.
Kuten aiemmin muistutit, poistin kuitenkin tekstistäni erään pienen kohdan, koska aistin, että siinä oli jotakin, joka häiritsi sinua aivan erityisesti. Kohdassa kirjan kertoja ja toi­mittaja kävelevät talvisen pikkukaupungin katuja. Kertoja näyttää toimittajalle erästä kadunkulmausta ja sanoo, että siinä oli ennen Lilliputti-niminen kioski. Myöhemmin hän kuitenkin muistaa, ettei kulmauksessa ollutkaan Lilliputti vaan R-kioski, mutta hän ei korjaa virhettä, sillä hän ajattelee, että toimittajan kirjoittama juttu olisi joka tapauksessa omanlaisensa tarina, toimittaja poimisi jotakin ja jättäisi jotain muuta pois, mitä väliä siis yhdellä yksityiskohdalla. En ymmärtänyt, mistä harmituksesi oikein kumpusi. Mutta kohta oli itselleni täysin triviaali, sillä se ei liittynyt mitenkään siihen, mitä yritin toimittajan avulla kertoa. Ja niinpä ajattelin, että jos sinä saat sen poistamisesta paremman mielen, minä voin aivan hyvin siitä luopua. Sen jälkeen unohdin koko asian.
Uskoisin, että se, miksi ihminen kirjoittaa tai tekee taidetta, muuttuu hieman koko ajan. Minua kiinnostaa tällä hetkellä romaanin muoto, se, miten asiat voi sanoa tuon kyseisen kehyksen sisällä. En ole kiinnostunut ajankohtaisuu­desta. Pikemminkin minua kiehtoo ikuisuus, se, ettei ihminen pohjimmiltaan koskaan muutu. En halua manifestoida mielipiteitäni tai varsinkaan lytätä muita ihmisiä. Haluan kirjoittaa niin, että teksti houkuttelee lukemaan. En tiedä, onnistunko siinä, se on jokaisen lukijan itse arvioitavissa.
On toki selvää, että käytän omaelämäkerrallista materiaalia. Ajattelen, ettei siinä ole mitään kauhean poikkeuksellista, tietynlainen dokumentaarisuus on meidän aikamme realismia, vaikka tällä tavalla on tietysti kirjoitettu kautta vuosisatojen. Uskon kuitenkin, että todellisuutta on mahdotonta vangita romaaniin. Se johtuu monista eri asioista, muun muassa siitä, että romaanissa tiivistetään tai venytetään aikaa, ja toisaalta vaikkapa minun tapauksessani siitä, että kerron asiat aina yksittäisen, useimmiten melko narrimai­sen kertojan kautta. Romaaneissani jokaisella kohtauksella on jokin funktio, ennen kaikkea ne palvelevat aihetta, jonka kulloinkin olen valinnut.
Kysyt, eikö taiteilijan työtä ole luoda maailmoja, jotka voivat olla totta olematta lainkaan totta. Ja vastaan, että miksipä ei, voihan niinkin olla, mutta ei taiteilijan työ palaudu mihinkään yksittäiseen dogmiin tai vaatimukseen. Taiteilijan työ voi olla ihan mitä tahansa. Kaikenlaisia toiveita saa toki esittää, mutta työn tarkoitusta tai luonnetta ei voi määritellä ulkoapäin, pohjimmiltaan se on täysin vapaa.

Sonja Saarikoski

Kun Serge Doubrovsky kehitti autofiktion käsitteen 1970-luvulla, postmodernistit purkivat osiin kaikkien yleisiksi ajateltujen totuuksien kattoja ja perustuksia. Koska nämä ajatukset muotoutuvat alueella, joka on vasta löytymäisillään, olemme keskellä välikautta, jolloin uusi vapautuu vanhasta, kirjoitti Hélène Cixous vuonna 1975.
Tunnustuskirjallisuuden pitkästä historiasta huolimatta autofiktio 1970-luvulla oli myös uutta luova kysymys siitä, mitä kirjallisuus voisi olla. Nykyään siihen viitataan erilaisten teosten kohdalla, usein aika heppoisin perustein, kuten toit esiin. Välillä tuntuu, että käsitettä käytetään, koska sen avulla on mahdollista saavuttaa sekä totuudellisuuden kiinnostavuusarvo että fiktion vastuuvapautus. Kustantajat etsivät kiivaasti julkaisuluetteloihinsa fiktionimikkeitä, joita kutsua omaelämäkerrallisiksi, koska ne herättävät enemmän uteliaisuutta kuin keksitty tarina (vaikka tuskin mikään on ainoastaan sitä).
Myös nonfiktio rikkoo liian usein omia periaatteitaan – mainitsemasi Patrik Svenssonin tapaus yhtenä esimerkkinä. Edes toimittajat eivät aina tunnu ymmärtävän, mitä totuusvaatimus tarkoittaa: Knausgårdin Taisteluni-sarjaa on Guardianissa kutsuttu eeppiseksi ”nonfiktioromaaniksi”. Joskus olen kuullut puhuttavan jopa autofiktiivisestä esseestä, vaikka nähdäkseni esseen lajiin kuuluu pitäytyä tosi­asioissa, tai vähintään tehdä lukijalle selväksi, mikä tekstissä on totta ja mikä sepitettä. Ymmärrän, että asia ei ole yksin­kertainen, mutta periaatteet ovat olemassa siksi, että niitä voi ainakin yrittää noudattaa.
Ajattelen silti, että meidän konfliktimme ydin on erilaisissa tavoissamme hahmottaa todellisuutta. Siinä missä minun totuuskäsitykseni on pikkutarkka ja iloton kuin etydi sellotunnilla, sinä olet villi performanssitaiteilija. Ala-asteella otin tuttuni välityksellä yhteyttä Helsingin yliopistoon, koska olin sitä mieltä, että koekysymys oli väärin laadittu ja sain siksi huonomman numeron. Sinä leikit toden tarjoamalla materiaalilla tehdäksesi tarusta paremman. Et luullakseni mieti kovin paljon, vaikuttavatko vanhat, Järjettömien asioiden nimeen yhdistämäsi Barcelonan-kuvat Instagram-seuraajiesi ajatuksiin teoksen todellisuussuhteesta. Sinulle on selvää, että kirjoitat fiktiota, vaikka kaikille muille ei olisikaan.
Yleisön luennat eivät tietenkään voi olla tekijän vastuulla. Mietin silti, rohkaiseeko myös jokin kirjasi ilmaisussa ajattelemaan sitä muuna kuin fiktiona. Miten kannessa oleva Astrid Sylwanin maalaus Döden III tulkittaisiin, jos siinä olisi maalausjäljen ja eleiden sijasta figuratiivinen kuva kuolleesta prinsessa Dianasta? Voisiko tulkitsijaa tällaisessa tapauksessa syyttää siitä, että hän näkee nimenomaan kuolleen prinsessa Dianan, vaikka taiteilijan intentiona olisikin tarkastella kuolemaa käsitteellisesti ja maalauksen muodon ehdoilla?
En tarkoita, ettei minusta inspiroitunutta, jollain tavalla näköistä hahmoa saisi käyttää suurempien asioiden pohtimiseen. Lupia ei tarvita, ja jos tarvittaisiin, saisit.
Minua viehättää Järjettömien asioiden epävarma askellus aiheen ympärillä, josta on mahdotonta sanoa melkein mitään, ja silti on pakko sanoa. En tunnistanut ”hahmoni” kuvauksesta itseni kuin hetkittäin, mutta ei se ole tarkoituskaan. Ihminen on sekoitus rönsyileviä, tuntemattomia kerroksia kuin satunnaisesti lakastuneen unelman, Asparagus setaceuksen, lehdet. Jos on olemassa sellainen asia kuin ”minä”, voi joku osa siitä löytyäkin kirjasi sivuilta.
Ennen kaikkea syy sille, miksi en pyytänyt sinua muuttamaan mitään käsikirjoituksestasi on kuitenkin, että kunnioi­tan mainitsemaasi taiteen vapautta, vapautta sanoa, tehdä ja olla, enemmän kuin omaa tunnettani. Siitä huolimatta en osaa olla miettimättä, onko taiteen vapaus myös uskonnollinen dogmi, joka isketään pöytään kysymysten muuttuessa turhan monisyisiksi.
Sillä eihän taide, instituutiona, ole millään tavalla vapaa. Norjassa autofiktion etiikasta on keskusteltu vuosikaudet. Suomessakin kaikki viime aikojen kiivaimmat kulttuuri­debatit ovat käsitelleet taiteen vapauteen liittyviä kysymyksiä. Ydinajatus tuntuu olevan: tekemisen lähtökohdat ovat yhteiskunnallisten hierarkioiden määrittelemiä, joten itse asiakin on. Vaikka keskustelut esimerkiksi identiteeteistä ja representaatioista ovat sävyltään usein ongelmallisia, osoittaa niihin sisältyvä tunnelataus, ettei asia ole loppuun­käsitelty. 
Pelkkään taiteen vapauteen vetoava argumentti jää vajaaksi.
Kirjailijoiksi haluavat ihmiset ovat usein kysyneet minulta, minkälaisia eettisiä ongelmia liittyy siihen, että kirjoittaa sillä tavalla kuin minä. Ensimmäistä romaania kirjoittaessani vastasin aina, ettei mitään.
Saara Turunen

Saara Turunen

Jokin aika sitten huomasin, että toimittaja ja kriitikko Venla Rossi kirjoitti Facebookissa siitä, miten hän oli joutunut osaksi jotakin kirjoitusta, jossa kirjoittaja kertoi vihaavansa hänen oloistaan kriitikkohahmoa. Rossi kertoi kritikoineensa kyseisen kirjoittajan tuotoksia joskus aiemmin. En tiedä tapauksesta enempää, mutta huomioni kiinnittyi siihen, miten kirjoituksen kommenttiketjussa toimittaja Anu Silfverberg mainitsi, ettei Suomessa ole keskusteltu tarpeeksi autofiktion etiikasta. Jäin miettimään kommenttia.
Kirjailijoiksi haluavat ihmiset ovat usein kysyneet minulta, minkälaisia eettisiä ongelmia liittyy siihen, että kirjoittaa sillä tavalla kuin minä. Ensimmäistä romaania kirjoittaessani vastasin aina, ettei mitään. En viitsinyt kysellä lupia ihmi­siltä, koska siinä tapauksessa en olisi voinut kirjoittaa ollenkaan. Asenteeni johtui ehkä siitä, etten ollut joutunut näitä kysymyksiä sen kummemmin pohtimaan. Olin ollut tekemisissä lähinnä teatterin kanssa. Kirjoitin näytelmiäni aivan samalla tavalla kuin romaaneitanikin, mutta pelkässä teatterin olemuksessa on jotakin sellaista, että ihmiset ymmärtävät kaiken olevan pelkkää tarua. Uskoisin sen johtuvan siitä, että näyttelijät lausuvat kirjoitetut sanat, ja toisaalta siitä, että teatteri koetaan yhdessä, kun taas romaani luetaan yksin, se on jollakin tavalla intiimimpi kokemus, suoraa vuoropuhelua lukijan ja kirjan välillä. Ja siinä missä kirjan tapahtumat muo­toutuvat lukijan mielikuvituksessa omanlaisekseen maailmaksi, teatterissa ikään kuin yhteisen sopimuksen vallassa hyväksytään, että lattiaan piirretty neliö voi olla vaikkapa kuninkaan valtakunta ja ankea muovituoli hänen yksityinen lentokoneensa.
Lupia en kysellyt toiseen kirjaanikaan, vaikka myönnettäköön, että olin aiempaa enemmän peloissani, kun se julkais­tiin. Ehkä siksi, että aavistin, mitä voisi olla luvassa. Keskustelu lähtikin ihan omille raiteilleen mutta oli lopulta hyvin toisenlaista kuin olin uumoillut. Myös Sivuhenkilön kohdalla debatoitiin sen todellisuussuhteesta, mutta ehkä kuitenkin enemmän siitä, oliko teos liian feministinen tai feministinen jotenkin väärällä tavalla, sekä siitä, kenellä on oikeus kommentoida kritiikkiä ja mitä merkitystä kritiikillä ylipäätään on.
Ja kun kolmatta romaania kirjoittaessani vastasin jälleen noihin etiikkaa koskeviin kysymyksiin, olivat vastaukseni muuttuneet. Toisin kuin aiemmin, nyt totesin, että ongelmia saattaisi ilmaantua, niin kuin minulle oli tässä tapauksessa ilmaantunut, mutta minä en voinut vastata siihen, mikä on lopulta oikein ja mikä väärin, jokaisen olisi sitä itse punnittava. Sanoin kuitenkin yhä, että mielestäni kirjailija voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa, joskin on hyvä varautua siihen, että sanoistaan saattaa joutua vastuuseen.
Aiemmin mainitsin, että lähipiirini on aina suhtautunut kirjoituksiini hyväksyen, ja näin pääasiallisesti onkin, mutta on minulla toisenlaisiakin kokemuksia. Järjettömiä asioita -romaania kirjoittaessani näytin materiaalia sinun lisäksesi myös joillekin muille ihmisille, joilla arvelin olevan jota­kin tekemistä kirjoitukseni kanssa. En ollut tälläkään kertaa liikkeellä kysyäkseni lupaa, pikemminkin vain ollakseni huomaavainen, jos jollakulla olisi jotain lisättävää. Yllättäen eräs ystäväni sanoi, että mikäli en poistaisi yhtä kohtausta kirjastani, ystävyytemme loppuisi siihen ja sillä hyvä. Hätkähdin ystäväni suoruutta, pyysin anteeksi käytöstäni ja poistin kohtauksen. Olin kiitollinen ystäväni suoruudesta. Oli mukavaa, että hän ilmoitti asiasta ennen ystävyytemme tuhoutumista.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että taiteeseen pätevät samat lait ja muiden ihmisten kunnioittamisen periaatteet kuin muuhunkin elämään. Kun puhuin taiteen vapaudesta, en tarkoittanut sitä, että sen nimissä pitäisi tehdä rikoksia tai loukata muita ihmisiä. Viittasin pikemminkin siihen, että mielestäni taiteen tekemisellä ei voi olla jotakin yhtä tiettyä päämäärää tai tavoitetta, kuten mainitsemasi ”luoda maailmoja, jotka voivat olla totta olematta lainkaan totta”. Se johtuu siitä, ettei taide ole sellainen käyttöesine, kuten vaikkapa kahvipannu, jonka tärkein tehtävä on toimia kahvipannun ominaisuudessa.
Anu Silfverbergin kommentti sai minut pohtimaan, mi­ten kirjoittamisen etiikasta pitäisi sitten keskustella. Mietin filosofeja, joita voisin siteerata, mietin Sokratesta, Kantia ja Hegeliä, mutta tiesin, etten osaisi viitata yhteenkään heistä uskottavasti. Mietin asioita, joita minulle oli opetettu lapsuudessa hyvästä käytöksestä, eikä mieleeni tullut paljoakaan, paitsi pese kädet ja ole hiljaa. Mutta sitten muistin yksinkertaisen raamatunlausahduksen: Kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. Ehkä vielä sopivammalta tuntuu juutalaisten kieltomuotoon käännetty käsky, Älä tee kanssaihmisellesi sellaista, mikä on itsellesikin vastenmielistä.
Ja tämän ohjeen valossa lienee viisainta myöntää, etten ole aina toiminut oikein.

Sonja Saarikoski

Ainoassa valmiista käsikirjoituksesta poistamassasi toimittajaan liittyvässä kohtauksessa luki näin: En kuitenkaan selitä virhettä toimittajalle. Mitä väliä, minä ajattelen. Kaikkihan olisi keksittyä joka tapauksessa.
Muistan lukeneeni kohtaa ja miettineeni, täytyykö vuosia vanhaan lehtijuttuun tehdä oikaisu. Ei auttanut, että tiesin lukevani fiktiota; muisto Lilliputti-nimisen kioskin sijainnista oli oikea, olin siitä varma. Minulle tuli huono omatunto, etten selvittänyt paremmin, missä kioski muinoin sijaitsi, vaan uskoin kun sanoit, että se oli siellä, vaikka aluksi olit todennut: Mä en oo varma oliks se tossa vai tässä, tässä jossain oli se Lillari.
Ja aloin jälleen miettiä kaikkia muitakin juttuni kerronnallisesti epäonnistuneita kohtia. Miksi en maininnut, että Antti Holma ei muista opettaneensa sinua aloittamaan äidinkie­len aineet Jo antiikin Kreikassa, vaan luotin sanaasi muiston todenperäisyydestä? Minkä takia kerroin makuuhuoneesi kirjapinosta, vaikken ole aivan varma, olivatko kirjat asunnossasi enää jutussa kuvaamanani päivänä, olinhan kiinnittänyt niihin huomiota ensimmäisen vierailun yhteydessä?
Tiedän, ettei mikään kerrottu ole täysin ”totta”, ja se, mikä kenellekin muodostuu totuudeksi, määrittyy vasta tulkinnan kautta. Mutta jos ajattelisin, että tietyssä kontekstissa faktoiltaan oikeita, kaunokirjallisia keinoja hyödyntäviä lauseita ja kappaleita ei olisi mahdollista kirjoittaa, en voisi tehdä työtäni, koska silloin kaikki, mitä teen, olisi järjetöntä. Miksi selvittää, varmistaa, kysyä uudelleen ja miettiä, mitä on mahdollista muistaa, jos sillä ei ole mitään väliä?
Koska sillä on väliä. Väliä on sitä enemmän, mitä herkempien ja suurempien asioiden kanssa olemme tekemisissä. Esi­merkiksi me too -liike rakentuu pitkälti yksityisten, riittävän monta kertaa toistuneiden kertomusten varaan. Jos keskustelua käydään asian vierestä, epätarkasti sutien ja pahimmillaan totuutta muuntaen, koko liike muuttuu perusteiltaan hataraksi.
Ajattelen, että myös yleisemmälle keskustelulle kirjoituksen ja kirjoittamisen etiikasta olisi tarve. Tuntuu, että nykyi­sessä keskusteluympäristössä syytellään ja syyllistetään sen sijaan, että tunnustettaisiin asioiden monimutkaisuus: että yleensä asiat ovat joko–tain sijaan sekä–että. Vanhoja ja uudempia avauksia löytyy; Ingeborg Bachmann esitti jo 1960-luvulla, että etiikka pitäisi liittää osaksi myyttistä kirjallisuuspuhetta. Hanna Meretoja tutkii kertomuksien etiikkaa esimerkiksi teoksessaan The Ethics of Storytelling, ja Riikka Pulkkinen tarkastelee gradussaan vuodelta 2019 myös autofiktioon liittyviä eettisiä kysymyksiä.
Yhtä lailla on pohdittava myös journalismia. Olen miettinyt, toimivatko journalistin ohjeet joskus perusteena olla tarkastelematta etiikkaa henkilökohtaisella tasolla. Ei ole montaa asiaa, joita inhoaisin alallani enemmän kuin sonnustautumista ”objektiivisen reportterin rooliasuun”, ajatusta siitä, että toimittaja olisi ammattinsa takia omien asenteidensa yläpuolella.
Ehkä siksi kirjassasi jokin osuikin. Romaanissa toimittaja käyttäytyy osin tavalla, jota en itsekään hyväksy. Vaikka järkiminä tajusi, että kyse on kertojan ennakkoluuloista, tai­teellisista vapauksista ja fiktion ehdoilla tehdystä kärjistämisestä, jossain kummitteli kysymys: tuollainenko minä sinun mielestäsi olen?

Saara Turunen

Kun luin edellistä kirjettäsi, päällimmäisenä mielessäni oli ajatus siitä, että puhumme kahdesta hyvin erityyppisestä kirjoittamisen lajista. Kysymys totuudesta on journalistisessa kirjoittamisessa aivan toisenlainen kuin fiktiossa. Siinä missä toimittajan on varmistettava, että yksityiskohdat ovat todella oikein, ei kirjailijalla tätä velvoitetta ole. Asioiden on oltava totta ainoastaan kulloisessakin fiktiivisessä kehyksessä. Mikäli fiktiivistä kirjallisuutta alettaisiin tarkastella samankaltaisen totuustyökalun avulla, sen koko idea katoaisi.
Ajattelen, että jos kirjailija käyttää omaa elämäänsä teoksen materiaalina, on kovin inhimillistä, että lukija pohtii, minkälainen on oikea ihminen tuon kirjoituksen takana. Teen itsekin sitä aivan huomaamatta, jään pohtimaan yksityis­kohtia, ovatko ne keksittyjä vai todellisia. Mutta samaan aikaan luotan lukijoiden kykyyn nähdä syvemmälle, ymmärtää teos kokonaisuutena.
Lisäksi jäin miettimään, onko lopulta kysymys siitä, että me molemmat pelkäämme, ettei meitä otettaisi vakavasti ammatillisesti, että jokin ulkopuolelta tuleva määritelmä romuttaisi kaiken sen, mitä olemme tehneet ollaksemme uskottavia työssämme. Ja pohdin sitäkin, että tällainen pelko ei palaudu vain meihin yksilöinä vaan on viimekädessä meitä suurempi asia.
Samalla tavalla kuin Järjettömiä asioita -kirjani kertoja, uskon siihen, että naisella, joka tekee taidetta, on miestai­teilijaa suurempi riski leimautua hömppätaiteilijaksi. Se johtuu nähdäkseni siitä, että naisten taiteellinen työ sotke­taan helposti kaikkeen yksityiseen, samalla kun miesten vastaava luetaan osaksi yhteiskuntaa, ovathan miehet aina kuuluneet julkisen piiriin. He ovat hallinnoineet paitsi taiteen myös politiikan, uskonnon ja vaikkapa urheilun maailmaa. Ja juuri tämän takia miehet eivät joudu samalla tavalla kamppailemaan uskottavuuden kanssa.
Nämä samat uhat liittyvät varmaankin myös journalistin työhön. Olen ymmärtänyt, että toimittajalle juorujen keräilijäksi leimautuminen on yhtä paha kuin kirjailijalle harlekiini­kirjailijan mantteli. Jo naistenlehtiin kirjoittamisella on usein epäuskottava kaiku. Mietin, johtuuko se nimenomaan siitä naisetuliitteestä.
Ehkä juuri tämän uskottavuusongelman takia itselleni oman yksityiselämän pitäminen sivussa on tuntunut aina tärkeältä. Nuorempana olin tästä erittäin tarkka. Tarkastin kaikki haastattelut suurennuslasin kanssa, eikä olisi tullut mieleenikään ruotia kirjoitusteni todellisuuspohjaa ja niiden seurauksia jonkin lehden sivuilla. Mutta kun kirjani oli ilmes­tynyt ja ehdotit, että kirjoittaisimme tämän tekstin, mietin vain hetken ja sitten suostuin. Ehkä siksi, että arvostin ystävyyttäsi ja toivoin, että kirjoittamisen myötä saisimme asiat selvitettyä lopullisesti, ja toisaalta uskoin, että meillä saattaisi olla aiheesta jotakin sanottavaa, olihan kummalla­kin siihen henkilökohtainen suhde.
Nykyisin olen kai muutenkin hieman rentoutunut sen suhteen, mitä minusta tai töistäni julkisesti lausutaan. Jos jokin harmittaa, turvaudun ajattelemaan, ettei ihmisiä lopul­ta kiinnosta niin kauheasti, kohta he jo hälisevät jostakin muusta. Julkisuus on kuin ameeba, joka luikertelee nopeasti, koko ajan muotoaan muuttaen ja uutta syötävää etsien. Se elää ihmisten tunteista ja kömmähdyksistä, eikä sitä kerta kaikkiaan voi hallita. Ameeballa on omat lainalaisuutensa, ja vaikka sen kanssa on oltava tarkkana, ei sitä silti kannata ottaa liian vakavasti.

Sonja Saarikoski

Kysyit kerran, miksi halusin tehdä tämän tekstin. Siksi, että tämä aihe, kirjoittamisen etiikka ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet, pohdituttavat minua niin paljon, kirjoitin tähän, ja pari pateettista lausetta päälle. Mutta en minä tiedä, onko se koko totuus. Kai minä halusin, että tästä tulisi hyvä; että jokin menisi eteenpäin. Halusin varmaan myös kertoa oman versioni asioista. Ja halusin sitäkin, että meillä olisi hauskaa myös jatkossa. Ettei mikään menisi pilalle.
Mutta halusinko lisäksi, että löytyisi jokin ratkaisu? Tai vielä pahempaa: halusinko olla oikeassa?
Muistan vieläkin, mihin kokeen kysymys ala-asteella liittyi. Leskenlehteen eli Tussilago farfaraan, jota on joskus kutsuttu myös viluruohoksi, koska sen keltaisia kukkia ja nirhalaitaisia lehtiä on käytetty yskän hoidossa.
Kokeessa kysyttiin, onko leskenlehti lyhyen- vai pitkänpäivänkasvi. Vastasin väärin. Yliopistolta sain kuulla, ettei kysymykseen ole yksiselitteistä vastausta.
Apulaisprofessori Saijaliisa Kangasjärvi Helsingin yliopistolta auttoi tarkistamaan, että vanhoihin muistoihin perustuvat tiedot leskenlehdestä ovat yhä ajan tasalla. Lähteinä on käytetty myös muun muassa Teemu Ikosen teosta Kirjallisuuden aika sekä Silvia Hosseinin Nuoressa Voimassa julkaistua tekstiä Kutsukaamme sitä esseeksi, eli johdatus lyyrisen esseen kiisteltyyn lajiin.
Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »