Eeva

Isän kaipuu jätti jälkensä isoäitiin, äitiin ja tyttäreen – Ida Pimenoff: ”Isättömyys ja sen aiheuttama suru ovat osa minua”

Isän kaipuu jätti jälkensä isoäitiin, äitiin ja tyttäreen – Ida Pimenoff: ”Isättömyys ja sen aiheuttama suru ovat osa minua”
Valokuvataiteilija Ida Pimenoff toteutti äitinsä Marina Pimenoffin vaaliman unelman. Hän kirjoitti suvun naisten isättömyyden kokemuksista koskettavan romaanin. Ida Pimenoff tiesi, että myös hänen äidinäitinsä oli ollut avioton lapsi. Vaikka aika oli toinen, hän näkee heidän vaiheissaan yhtäläisyyksiä.
Julkaistu: 14.11.2021

Valokuvataiteilija, kirjailija Ida Pimenoff, 43, tapasi isänsä ensimmäisen kerran teini-ikäisenä, eikä hän sen jälkeenkään ole tutustunut tähän kunnolla.

”Vanhemmillani oli lyhyt suhde, joka oli kai pikemminkin ystävyyttä kuin rakkautta. Äiti oli tuolloin naimisissa toisen miehen kanssa, ja heillä oli kaksi teini-ikäistä lasta.”

Tilanne oli mutkikas. Kun Idan äiti Marina Pimenoff huomasi olevansa raskaana, ei kumpikaan miehistä suhtautunut tilanteeseen kovin hyvin.

”Isä ei missään tapauksessa halunnut lasta. Kun äiti kieltäytyi tekemästä aborttia, mies teki selväksi, ettei halunnut olla lapsen elämässä mukana”, Ida kertoo alkuperästään.

Myöskään Marinan aviomies ei pystynyt hyväksymään tilannetta, vaan halusi erota.

”Isäni jo ennen syntymääni tekemä päätös etäisyydestä piti, ja ensimmäinen tapaamisemme oli minun ehdottamani. Sen jälkeen olemme tavanneet harvakseltaan, yhteensä viitisentoista kertaa”, Ida sanoo.

Isättömyys usean eri sukupolven kokemuksena

Vanhempien ja lasten väliset vaikeat suhteet pohdituttavat Idaa ja hänen äitiään Marina Pimenoffia, 82.

Alkuvuodesta Idalta ilmestyi romaani Kutsu minut, jossa hän kuvaa isättömyyttä usean eri sukupolven kokemuksena.

Kirjan alku juontuu oivallukseen: Keski-iän kynnyksellä Ida tajusi, että toisin kuin oli aina toivonut, suhde isään ei todennäköisesti koskaan korjaantuisi. Sitä päivää, jolloin isä hyväksyisi Idan osaksi elämäänsä, ei tulisi. Oivallus oli niin kipeä, että ainoa keino selvitä siitä oli alkaa kirjoittaa.

”Kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia, mutta hyödynsin tarinaa rakentaessani erityisesti omaa kokemustani.”

Keski-iän kynnyksellä Ida Pimenoff tajusi, että suhde isään ei todennäköisesti koskaan korjaantuisi. Sitä päivää, jolloin isä hyväksyisi Idan osaksi elämäänsä, ei tulisi.

Lisäksi Ida haastatteli Marinaa tämän äidin ja äidinäidin menneisyydestä.

”Menneiden sukupolvien kokemukset ovat aina kiehtoneet minua. Puhuin myös äidinäitini kanssa vanhoista tapahtumista hänen vielä eläessään.”

Ida ei kuitenkaan silloin kirjoittanut asioita muistiin ja oli harmikseen unohtanut suurimman osan.

”Nyt, kun haastattelin äitiä, tein muistiinpanoja. Se tuntui tärkeältä myös siksi, että hän on kenties viimeinen, joka enää tietää yli sadan vuoden takaisista tapahtumista.”

Ida tiesi, että myös hänen äidinäitinsä oli ollut avioton lapsi. Vaikka aika oli toinen, hän näkee heidän vaiheissaan yhtäläisyyksiä.

”Uskon, että hän oli taustansa takia tuntenut samanlaista ulkopuolisuutta ja arvottomuutta kuin minäkin tunsin isäni poissaolon takia.”

”Uskon, että isoäiti oli taustansa takia tuntenut samanlaista arvottomuutta kuin minä.”
Ida Pimenoff

Tragediana avioton lapsi

Kun Marina Pimenoff oli pieni, hänen äitinsä ei juuri puhunut lapsuudestaan.

”Muistan, kuinka eräänä päivänä tajusin, että äidilläni oli ennen avioliittoa ollut sama sukunimi kuin hänen naimattomalla tädillään. Nokkeluudestani riemastuneena kysyin äidiltäni, oliko hän syntynyt aviottomana. Yllätyin, kun hän purskahti itkuun”, Marina kertoo.

Vasta paljon myöhemmin Marina ymmärsi, että se mikä hänestä oli ollut kiinnostavaa, oli äidille tragedia.

Marinan äiti oli syntynyt Pietarissa suomalaisen kotiapulaisen ja baltiansaksalaisen säätyläismiehen aviottomana lapsena. Isä halusi kuitenkin olla mukana tyttärensä elämässä ja piti lapseen yhteyttä senkin jälkeen, kun Venäjän vallankumous oli pakottanut molemmat Pietarista. Marinan äiti palasi oman äitinsä kanssa Suomeen, isä muutti vastaitsenäistyneeseen Viroon.

Kun Marina Pimenoff alkoi odottaa Idaa (vas.), hän ei suostunut tuntemaan häpeää.

Kului vuosikymmeniä, ennen kuin Marinan äiti alkoi puhua perheelleen enemmän lapsuudestaan ja siitä, miten kipeästi aviottomuus oli koskenut häneen. Avioliiton ulkopuolella syntyminen oli aikanaan suuri häpeä.

”Kun äiti Suomeen muutettuaan meni uuteen kouluun, hänen äitinsä oli neuvonut sanomaan uusille kavereille, että isä oli kuollut.”

Lukiossa Marinan äiti lähti luokkaretkelle Saksaan, ja hänen isänsä matkusti sinne tapaamaan häntä. Laiva saapui satamaan, ja tyttö tovereineen näki, kuinka laiturilla mies vilkutti hänelle aivan kuin tuntisi hänet. Marinan äiti ei kuitenkaan mennyt maihin.

”Sen on täytynyt olla äidilleni valtavan ristiriitaista. Samaan aikaan, kun hän paloi halusta tavata isänsä, hän pelkäsi kertomansa valheen paljastuvan tovereilleen”, Marina sanoo.

Isoäiti piti kuitenkin yhteyttä isäänsä tämän kuolemaan asti.

Suvun tarinoiden kirjoittaminen lähensi äitiä ja tytärtä

Tyttärensä romaanin käsikirjoituksen Marina Pimenoff sai lukea jo keskeneräisenä. Lukeminen ei etukäteen jännittänyt saati pelottanut.

”Jos olisin luonteeltaan pelokas, en koskaan olisi uskaltanut synnyttää Idaakaan.”

Marina pohti lukiessaan vain, oliko teksti tarpeeksi hyvin kirjoitettu.

”Olen iloinnut monesta kirjan kohdasta, joissa Ida on osoittanut ymmärtävänsä elämää. Se on mielestäni yhdellä tavalla ihmisen tarkoitus.”

Suvun tarinoiden kirjoittaminen romaaniksi on lähentänyt äitiä ja tytärtä.

”Ida kirjoitti asioista, joista itse olisin myös aikoinaan halunnut kirjoittaa”, Marina sanoo.

Kun Ida Pimenoff oli lapsi, media- ja kuvataiteen opettajana ja toimittajana työskennellyt Marina kirjoitti paljon, usein varhain aamulla ennen lasten heräämistä.

”Usein kesäisin ensimmäinen ääni, jonka herättyäni kuulin, oli äidin kirjoituskoneen rätinä”, Ida muistaa.

Ida Pimenoff on kulkenut äitinsä Marina Pimenoffin viitoittamaa polkua. ”Meissä molemmissa on maailmanparantajan vikaa”, Ida sanoo.

Kolmen lapsen yksinhuoltajana Marinalla ei lopulta kuitenkaan ollut kirjan kirjoittamiseen taloudellista mahdollisuutta eikä aikaakaan.

”Kun romaanistani ilmestyi sanomalehdessä isohko ja myönteinen arvostelu, äiti totesi, että olin toteuttanut hänenkin unelmansa. Se tuntui hyvältä.”

Ida ajattelee, että myös meissä aikuisissa asuu lapsi, josta tuntuu erityisen hyvältä tehdä oma vanhempi onnelliseksi ja ylpeäksi.

Idan ja Marinan suhteeseen on mahtunut monenlaisia vaiheita.

”Pääosin olemme aina olleet läheisiä, mutta Marina on vahva persoona, ja minun on täytynyt rakentaa myös oma elämäni.”

Välillä äiti ja tytär ovat ottaneet toisiinsa etäisyyttä, mutta yhdistäviä asioita on paljon: molempia kiinnostavat taide ja yhteiskunnalliset asiat, erityisesti tasa-arvo sekä lasten ja vähemmistöjen oikeudet.

”Äiti on ollut aktiivinen feministi 1960-luvulta lähtien. Koen seuranneeni hänen jalanjälkiään. Olemme molemmat sanavalmiita, ja meissä on maailmanparantajan vikaa”, Ida kuvailee.

Myös rakkaus siirtyy

Toisin kuin tyttärellään, Marinalla oli erityisen lämmin suhde isäänsä.

”Isäni oli Pietarissa opiskellut juristi. Hän teki elämäntyönsä British and Foreign Bible Societyn, sittemmin Suomen Pipliaseuran, toimitusjohtajana. Hän muun muassa suomensi ensimmäisenä Koraanin englanninkielisestä versiosta.”

Kun Marina lapsena kärsi kasvukivuista, isä oli se, joka lohdutti öisin, kun hänen sääriään särki.

”Äidin sänkyyn en mennyt, sillä saadakseen nukkua rauhassa äiti oli kertonut, että hänen sängyssään oli peiton alla pieniä vihreitä eläimiä. Kuvittelin niiden olevan krokotiileja.”

Marinan lapsuuden suuri suru oli isän tapaturmainen kuolema, kun tytär oli kuusitoistavuotias.

Marina Pimenoff menetti isänsä nuorena tapaturmassa.

Myös Ida on pohtinut suhdettaan äidin-isään, jota ei koskaan tavannut. Kymmenisen vuotta sitten hän teki isoisänsä kuvista uutta valokuvateosta. Kun hän pimiössä vedosti isoisää esittävää valokuvaa, hän oivalsi, ettei ollutkaan kokonaan isätön.

Ida tajusi, että vaikka ei saanut tutustua isoisäänsä, myös hänessä on jälkiä tämän rakkaudesta. Rakkaus ja hellyys, jonka isoisä oli kohdistanut omiin lapsiinsa, oli kulkeutunut myös Idalle.

”Aloin itkeä, mutta suru edesmenneestä isoisästä oli eheyttävää surua. Toisin kuin isäni, joka oli valinnut poissaolon elämästäni, isoisäni ei hylännyt lapsiaan. Hän oli vain kuollut liian varhain.”

Jos kohtaamattomuudella on pitkät, sukupolvet ylittävät jäljet, samoin on rakkaudella.

”Suru edesmenneestä isoisästä oli eheyttävää surua. Toisin kuin isäni, joka oli valinnut poissaolon elämästäni, isoisäni ei hylännyt lapsiaan.”
Ida Pimenoff

”En kokenut raskautta häpeänä”

Kun Marina Pimenoff alkoi odottaa Idaa, hän kertoi suoraluontoisena ihmisenä äidilleen raskaudesta jo aivan alkuvaiheessa. Aluksi hänen äitinsä kyseenalaisti tyttärensä päätöksen synnyttää isätön lapsi.

”Epäilyksistään huolimatta äiti oli kuitenkin älykäs ja sivistynyt, ja hänellä oli paljon myötäsyntyistä ymmärrystä. Lopulta hän oli eniten huolissaan siitä, miten raskauteni vaikuttaisi kahteen vanhempaan, murrosikäiseen lapseeni.”

Marina sai vakuutettua äidilleen, ettei lapsen syntymä ole tragedia.

”En kokenut sitä myöskään häpeänä, vaikka jotkut yrittivät saada minut häpeämään.”

Kun Ida sitten syntyi, äiti oli ensimmäinen, jolle Marina vain tunteja synnytyksen jälkeen soitti kertoakseen onnellisesta tapahtumasta.

Ida oli viehättävä pieni lapsi, joka voitti nopeasti puolelleen niin isoäitinsä kuin sisarustensa sydämet. Marina arvelee, että Idan syntymä auttoi lopulta paljon hänen omaa äitiään.

Isoäiti huomasi, ettei isättömyys niin valtava häpeä ollutkaan.

”Suruissa ja vastoinkäymisissä piilee myös kasvun mahdollisuus. Pelko kaventaa elämää.”
Marina Pimenoff

Marina muistelee lämmöllä myös entisen miehensä äitiä, joka suhtautui alusta alkaen Idaan myönteisesti, vaikkei tämä ollut hänen biologinen lapsenlapsensa.

Marina sanoo olevansa jo siinä iässä, että hän kokee kaiken menneen vain rikkautena.

”Suruissa ja vastoinkäymisissä piilee myös kasvun mahdollisuus. Pelko kaventaa elämää. Kun mietin Idan isää, ajattelen, että hän on menettänyt paljon, koska ei pystynyt hyväksymään tyttären syntymää.”

Ida Pimenoff ei ehtinyt tavata isoisäänsä, mutta hän tuntee, että tämän rakkaus ulottuu sukupolvien yli häneen asti.

Idan lapsilla on hyvät suhteet omiin isiinsä. Ida on kertonut vanhemmalle lapselleen isäsuhteestaan, pienempi ei asiaa vielä ymmärtäisi.

”Kerroin hänelle, että kun kasvoin, isä ei ollut elämässäni ja se oli minulle suuri suru. Kerroin myös, että lapsena usein ajattelin, että se johtui minusta, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, että se oli isäni valinta.”

Lapsi on suhtautunut asiaan mutkattomasti, niin kuin lapset usein tekevät. Hän on tavannut äitinsä isän muutaman kerran, ja Ida arvelee tapaamisten olleen kaikille merkityksellisiä.

Viime vuosina Ida on pitänyt isänsä kanssa yhteyttä sähköpostilla. Etäisyydestä huolimatta heillä on Idan mielestä kunnioittava ja hyväksyvä suhde.

Puoli vuotta ennen romaanin ilmestymistä Ida kertoi isälleen kirjoittavansa kirjaa, jonka keskeisenä teemana oli kasvaminen ilman isää. Tämä kannusti ja kertoi olevansa iloinen tyttärensä teoksesta.

”Isättömyyden suru on osa minua”

Isättömyyden aiheuttamaa surua ja tyhjyyden tunnetta Ida on käsitellyt terapiassa usean vuoden ajan. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen oli edellytys sille, että niistä saattoi päästää irti.

”Jo ennen romaaniani olin hyväksynyt, että isättömyys ja sen aiheuttama suru ovat osa minua. En ehkä olisi edes pystynyt kirjoittamaan, jos en olisi hyväksynyt niitä osaksi omaa elämäntarinaani.”

Hylätyksi tulemisen kokemuksen rinnalla on kulkenut uteliaisuus.

”Lapsi on luontaisesti utelias vanhempiensa suhteen. Ymmärtääkseen itseään hän haluaa tuntea myös vanhempansa.”

Eniten Ida on surrut menetettyjä mahdollisuuksia.

”Olisin halunnut viettää enemmän aikaa isäni kanssa ja tuntea hänet paremmin. Toiveeni ei koskaan kunnolla toteutunut.”

Artikkeli on julkaista Eevassa 7/2021.

Kommentoi »