Apu

Rakastetut teatterisuvut, osa 3: Tauno Suuren jalanjäljissä

Rakastetut teatterisuvut, osa 3: Tauno Suuren jalanjäljissä

Tauno Palosta alkaa tarina, joka on jättänyt merkittävän jäljen suomalaiseen näyttämö- ja elokuvahistoriaan. Vahvaa nykyhetkeä edustaa suvun nuorin näyttelijä Emmi Parviainen.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Stig Bergström / A-lehdet arkisto, Kari Kaipainen, Lehtikuva
Mainos

Jos Suomen kuuluisimmasta näyttelijäsuvusta järjestettäisiin äänestys, kärjessä olisi melko varmasti Palojen suku. Ja jos suvun kantaisä, näyttelijä Tauno Palo olisi ollut toiselta kielialueelta, hän olisi ollut maailmankuulu tähti ja hurmuri Clark Gablen tavoin, mutta kenties tätäkin parempi draamanäyttelijä.

Merkittävä osa suomalaista näyttämö- ja elokuvahistoriaa sai alkunsa 25. lokakuuta vuonna 1908 Hämeenlinnassa, jolloin Brännäsin perheeseen syntyi kolmas lapsi, sunnuntailapseksi tituleerattu tummatukkainen ja -silmäinen poika. 

Kasteessa hän sai nimen Tauno Valdemar. Sukunimen Paloniemi ja myöhemmin Palo poika otti vasta 1930-luvulla. Kuopuspojalla oli vuonna 1904 syntynyt veli Gösta ja isosisko Alli

Lasten vanhemmat olivat monttööri eli asentaja Lars Petter Brännäs ja Olga Andersson, jonka mukaan sai nimensä vuosikymmeniä myöhemmin Tauno Palon pojan, näyttelijä Jukka-Pekka Palon tytär Olga

Sukuhistoriasta ei löydy taiteilijoita ennen Tauno Paloa, ellei sellaiseksi lasketa hänen isänisäänsä Johan Brännasia, joka oli pietarsaarelainen urkumestari. Voidaan silti veikata, että hänestä juontaa osa suvun musikaalista lahjakkuutta. 

Isäänsä Tauno Palo suhtautui pelonsekaisella kunnioituksella ja myönsi perineensä tältä ulkomuodon, mutta äidiltään hengen ja osan musikaalista lahjakkuuttaan. Äiti lauloi kotona ja Pelastusarmeijan kuorossa.

Äidinisästään Tauno Palo on kertonut: – Antti Andersson oli torppari. Vietin lapsuuden kesiäni hänen luonaan Hämeenlinnan seudulla Luolajassa. Antti-vaari oli vaikuttava hahmo. 

Hänestä ja maalaismiljööstä Tauno Palo sai uransa aikana mallin monien roolihahmojensa tulkitsemiseen.

Jukka-Pekka Palon karisma ja lahjakkuus näyttelijänä on sekä isän, Tauno Palon, että äidin, Kirsti Ortolan, peruja. 

Nuori tyttö Suomen Kansallisteatterin suuren katsomon rivillä neljä näkee Tauno Palon aatelismiehenä Molièren näytelmässä ja Särkelänä Ilmari Turjan komediassa. Tyttö ei aavista todistavansa suuren näyttelijän viimeisiä roolitöitä, joita oli riittänyt yli neljä vuosikymmentä. 

Vanhenevan näyttelijän ilmaisu on jo hieman hapuilevaa, hän unohtaa vuorosanoja, mutta harppaa rutiinilla yli unohtuneen repliikin. Näyttelijän karisma kantaa katsomon ylimmälle parvelle asti, ja hän täyttää näyttämön kuten poikansa Jukka-Pekka Palo nykyään. 

Tauno Palo oli aloittanut teatteriuransa Sörnäisten työväennäyttämöllä Helsingissä vuonna 1927. Hän oli 19-vuotias, ja perhe oli jo muuttanut Hämeenlinnasta pääkaupunkiin. 

Vuonna 1932 Tauno Palo napattiin Suomen Kansallisteatteriin, josta hän jäi eläkkeelle vasta vuonna 1973. Lahjakkaan, työn kautta ammattinsa oppineen Tauno Palon roolikirjo oli valtava. Hän ehti näytellä lähes kahdessasadassa näytelmässä yhtä sujuvasti ensirakastajaa ja koomista miestyyppiä, historiallisia suurmiehiä ja tavallisia kansanmiehiä.

Hän sanoi: ”On löydettävä ihminen kaikista rooleista.”

Näyttelijäkollega Marja Korhonen luonnehti aikoinaan Palon karismaa sellaiseksi, että kun tämä astui näyttämölle, olisi kuin valot olisi sytytetty.

Kansa muistaa Tauno Palon parhaiten elokuvanäyttelijänä. Hänen filmitähden uransa kesti yli kolmekymmentä vuotta, vuoden 1931 Jääkärin morsiamen pääroolista Tulipunaiseen kyyhkyseen 1961. 

Ensimmäisen ja viimeisen elokuvan väliin mahtui yli kuusikymmentä elokuvaroolia, muun muassa Vaimokkeen, Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen miespääosat.

Yhdessä Ansa Ikosen kanssa Palo muodosti Suomen rakastetuimman valkokangasparin, joka teki yhdessä kaksitoista elokuvaa. Pariskuntaa heistä ei koskaan tullut, vaikka yleisö niin halusi ja uskoikin. He toivat sotavuosien ankeuteen ja niiden jälkeiseen niukkuuden aikaan valonpilkahduksia, arjesta paon, jota kansa tarvitsi.

Välirauhan aikana sai ensi-iltansa kesällä 1939 kuvattu elokuva SF-paraati. Sen piti olla matkailumainoselokuva vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten, mutta siitä tulikin viimeisen viattomuuden ajan taltiointi kuten edesmennyt elokuvamies Peter von Bagh on luonnehtinut.

SF-paraatissa esitellään Helsingin parhaita puolia ja nuoren tasavallan arkkitehtonisia saavutuksia. Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämän elokuvan ikivihreitä musiikkikappaleita ovat Potkut sain ja Nuoruuden sävel. Niitä esitettiin heidän yhteiskiertuillaankin vuosien ajan.

Jatkosodan vuosina Tauno Palo oli muiden Kansallisteatterin näyttelijöiden tavoin suosittujen asemiesiltojen vakioesiintyjä. Iltamia järjestettiin ympäri Suomea.

Tauno Palon esikoispojan  Pertti Palon avioliitto näyttelijä Ritva Valkaman kanssa oli pitkä ja onnellinen. Heidän tyttärestään Sanna-Kaisa Palosta tuli näyttelijä, samoin tämän tyttärestä Emmi Parviaisesta.

Suuren isän menestys ei pelottanut hänen jälkeläisiään. Se innosti ja suorastaan työnsi hänen kolme poikaansa näyttelijän uralle, vaikka he näkivät myös työn huonot puolet, epäsäännölliset työajat, ihmissuhteiden kariutumisen ja työn vastapainona liiallisen alkoholinkäytön.

Avioliitostaan näyttelijä Sylvi Sakin kanssa Tauno Palo sai pojat Pertin ja Martin. Kuopus Martti Palo teki uransa Tampereen Työväen Teatterissa, esikoinen Pertti, Pepe Palo Tampereen teatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa.

Kansallisteatterissa Tauno Paloa katsellut nuori tyttö oli jo aikuinen nainen, kun oli vuorossa Pepe Palon viimeisiä esiintymiskertoja näyttämöllä. Palo tulkitsi vuonna 1988 Helsingin kaupunginteatterissa elämää kokeneen näyttelijän herkkyydellä Georges Brassensin lauluja Sydämeni metsässä -esityksessä.

Palojen näyttelijäsuvun tarina laajenee yhteen suuntaan Pepe Palon ja näyttelijä Ritva Valkaman elämänmittaisesta avioliitosta, ja lisänsä suvun jälkipolven lahjakkuuteen alalla tuo Ritva Valkaman isä, näyttelijä Reino Valkama.

Pepe Palon ja Ritva Valkaman tyttärestä Sanna-Kaisa Palosta tuli näyttelijä, samoin hänen ja Jussi Parviaisen tyttärestä Emmi Parviaisesta. Parhaillaan esikoispoikansa kanssa äitiyslomalla oleva Emmi Parviainen valittiin yhdeksi vuoden 2015 nuorista Shooting Stars -näyttelijöistä, jotka esiteltiin elokuva-alalle Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 2014.

Sanna-Kaisa Palon ja Jussi Parviaisen tytär Emmi Parviainen valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2013 ja on ehtinyt tehdä monta vahvaa roolia muun muassa Kansallisteatterissa ja Q-Teatterissa. 

Tauno suuren pojista nuorin on näyttelijä Jukka-Pekka, Jukkis Palo. Hän jäi ainoaksi lapseksi isänsä ja näyttelijä Kirsti Ortolan avioliitosta.

Romanssi Tauno Palon ja Kirsti Ortolan välille syttyi vuonna 1949, kun he tekivät yhdessä elokuvaa Rosvo-Roope. Palo oli pääosassa ja eksoottisen näköinen Ortola oli balladissa mainittu ”Neito Viron rannikon”.

Jukkis Palo on naimisissa pukusuunnittelija Riitta Anttosen kanssa, ja heidän kahdesta tyttärestään, Olgasta ja Amandasta jälkimmäinen on ehtinyt jo työskennellä Ryhmäteatterissa muun muassa ohjaaja Esa Leskisen assistenttina.

Jukkis Palo on näyttelijänä parantunut vuosi vuodelta kuin voimakas punaviini. Ikä ja kokemus ovat tehneet hänen näyttelijäntyölleen hyvää.

Myös hänen teatterinsa on Suomen Kansallisteatteri, ja jos miehen kymmenistä rooleista pitäisi poimia muutama viime vuosilta, tulevat teatterissakävijän mieleen suuret, vahvat työt Mr Vertigossa, Pohjalla ja Luulosairaassa. Uralle mahtuu myös lukuisia elokuva- ja tv-rooleja.

Isästään Jukkis Palo on joutunut kertomaan niin monessa haastattelussa, että sanoo tyhjentäneensä aiheen. Kuten moni näyttelijäsuvun jälkeläinen, ei hänkään uransa alussa halunnut vertailua isäänsä.

Isään on kuitenkin viitattava, kun muistaa Jukkis Palon sykähdyttävät laulutulkinnat Kansallisteatterissa vuonna 2008 nähdyssä Kulkurin laulut -esityksessä. 

Tauno Palo suhtautui itse vähättelevästi laulajan uraansa, jota hän luonnehti vaatimattomasti: ”Enhän minä mikään laulaja ole, en ole itseäni koskaan pitänyt sellaisena. Olen kyllä aina pitänyt laulusta, se on hieno asia. Mutta todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa − minä vain vähän rallattelen.”

Teatterissa 1970-luvun alussa istunut nuori tyttö on jo vahvasti keski-ikäinen, kun hän kuuntelee Kulkurin laulut -esitykseen koottuja kahtakymmentäviittä laulua Tauno Palon uran varrelta, kupletteja, rakkauslauluja, elokuvasävelmiä, mutta myös poliittista Paloa. Laulu on Ruusu on punainen. Se palauttaa katsojan 1960-luvun loppupuolelle, radion Lista-ohjelmaan, jossa balladi oli pitkään kärkisijoilla.

Mutta kun Jukkis Palo laulaa Yökohokit keskellä viljaa, kulkevat kylmät väreet kuulijan selkäpiissä: ”Maan pojalle väkevälle, jonka valtimot kiivaana lyö, suo runsaan rakkautensa tummasilmäinen elokuun yö...

Suomen rakastetuin valkokangaspari Ansa Ikonen ja Tauno Palo ensimmäisessä yhteisessä elokuvassaan Kaikki rakastavat. Vuosi oli 1935 ja lähtölaukaus yhteistyölle, joka jatkui pitkään.

Jos sattuu istahtamaan Helsingin Töölössä sijaitsevan ravintola Eliten ikkunapöytään, huomaa seinässä olevan pienen laatan. Se paljastaa, että pöytä oli aikoinaan Taiteilijakoti Lallukassa asuneen Tauno Palon kantapöytä. Ravintolan listalta löytää myös hänen mukaansa nimetyn sipulipihvin.

Hyvää pihviäkin parempi on hiljainen iltapäivähetki Elitessä, jolloin ravintolasali ei ole vielä täyttynyt asiakkaiden puheen sorinasta. Silloin kävijä kuulee hiljaa taustalla soivat Tauno Palon laulut.

Elitestä on lyhyt matka Tunturikadun Q-Teatteriin, jossa Emmi Parviainen ja hänen äitinsä Sanna-Kaisa Palo näyttelivät viime keväänä Milja Sarkolan kirjoittamassa ja ohjaamassa Jotain toista -näytelmässä. 

Esitys nosti katsojan sykkeen yli sataan, ja hänet tempaistiin teatterin taikapiiriin, joka syntyy, kun kaikki osat ovat kohdallaan: tarina, ohjaus, näyttelijätyö.

Sellaisia kokemuksia Palojen näyttelijäsuku on vuosikymmenien varrella tarjonnut. Tauno Palo suhtautui roolihahmoihinsa vilpittömästi ja kykeni siten tuomaan tulkintoihinsa aiemmin kokemiaan tunteita. 

Karismaansa hän käytti ennen kaikkea roolihahmonsa työstämiseen, ei katsojiensa miellyttämiseen. Samalla taidolla hänen jälkeläisensä onnistuvat tunkeutumaan rooliensa ytimeen. ●

Sarjan ensimmäisessä osassa olivat esittelyssä Rinteet ja toisessa Roineet.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Stig Bergström / A-lehdet arkisto, Lehtikuva

Julkaistu: 4.2.2016