Eeva

Jukka Pekka, Olga ja Amanda Palo: "Perheen rakkaus kantaa vaikeina hetkinä"

Jukka Pekka, Olga ja Amanda Palo: "Perheen rakkaus kantaa vaikeina hetkinä"

Näyttelijä Jukka-Pekka Palon tyttäret Olga ja Amanda tietävät, että taide auttaa parantumaan musertavasta kokemuksesta.
Teksti Minna Hujanen
Kuvat Antti Vettenranta
Mainos

Oli jouluaatto vuonna 1985, kun Jukka- Pekka Palo ajoi sairaalasta kotiin vaimonsa Riitta Anttosen ja vastasyntyneen tyttövauvan kanssa. Tuore isä kantoi lapsen äitiyspakkauksen pahvilaatikossa asuntoon ja laski laatikon olohuoneen pöydälle.

Nuoret vanhemmat seisoivat pöydän vieressä ja katselivat tyttöä.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Elämä ei olisi enää koskaan entisensä. Nuoruus ja seurusteluaika olivat nyt ohi. Alkoi perhe-elämä ja vanhemmuuden mukanaan tuoma jatkuva huoli.

”Kun lapsen maailmaan saatat, niin hetken rauhaa et saa”, näyttelijä Jukka-Pekka Palo, 63, sanoo yhä.

Neljä vuotta myöhemmin Olga sai pikkusiskon, Amandan. Tytöt syntyivät kuuluisaan teatterisukuun. Isän, Jukka-Pekan, vanhemmat olivat näyttelijät Tauno Palo ja Kirsti Ortola.

Kysymys, miltä tuntuu kasvaa sellaisessa perheessä, kuulostaa hölmöltä. Jokaisellahan on vain se yksi lapsuus, ei ole vertailukohtaa. Silti se on pakko kysyä.

”Meillä oli aivan tavallinen ja hyvä lapsuus”, Olga, 32, sanoo.

Amandan, 28, muistoissa lapsuus piirtyy erittäin onnellisena aikana.

"Oman äitini jatkuva huolehtiminen ärsytti. Silti olen itse toiminut samoin", Jukka-Pekka myöntää.

Isän hankalat työajat

Lapsena neljän vuoden ikäero oli paljon. Ystäviä heistä tuli vasta, kun Amanda oli jo lukiossa ja Olga opiskelemassa.

Teatteri näkyi kotona lähinnä siinä, että isä puhui paljon ääneen yksin, kun opetteli tekstejä ulkoa. Illat Jukka-Pekalla kuluivat usein näytöksissä. Riitta-äidillä oli säännöllisemmät työajat teatterin pukusuunnittelijana, ja hän pystyi olemaan iltaisin kotona.

Työnsä vuoksi Jukka-Pekalta jäi paljon kokematta tyttöjen lapsuudesta. Jo omasta taustastaan hän tietää, että näyttelijäperheessä vanhemmille tulee helposti huono omatunto työaikojen vuoksi.

”Huono omatunto minullakin on, mutta ei niin huono, kun Riitta pystyi olemaan enemmän iltoja kotona.”

Tytöt tottuivat alusta asti siihen, että isä oli paljon poissa. Harjoitusten ja illan näytöksen välissä hän tuli aina käymään kotona ja perhe söi yhdessä joka päivä.

Riitely on sukuvika

Yhteisistä aterioista haluttiin pitää kiinni myös silloin, kun se ei ollut helppoa.

”Minun teini-ikäni oli haastava vaihe”, Olga sanoo.

Kaikkia naurattaa nyt, mutta ei ehkä naurattanut silloin. Isä ja tytär ottivat usein yhteen.

Jukka-Pekka sanoo, että on tapahtunut kummallinen geneettinen loikka. Hän ja oma äiti Kirsti Ortola saivat riidan aikaiseksi melkein mistä tahansa, usein politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista.

”Jostain kumman syystä sama jatkuu minun ja Olgan kohdalla. Tietysti joku saattaisi sanoa, että on aika mielenkiintoista, että riidan toinen osapuoli olen aina minä.”

Jukka-Pekka virnistää ja antaa kehuja tyttärelleen, joka on tarjonnut hänelle kunnon vastuksen. Pikkusisko Amanda on seurannut hiljaisempana vierestä.

Jukka-Pekka selvisi tyttöjen murrosiästä vaihtelevalla menestyksellä.

”Olga on perinyt isoäitinsä Kirstin luonnetta niin, että hän menee otsa edellä tilanteisiin. Amsku oli herkempi ja hiljaisempi lapsi, mutta hänellä oli aikamoinen kasa oveluutta. Hän katseli, kun me otimme Olgan kanssa matsia, ja huomasi, mitä ei kannata tehdä.”

Olga tietää koetelleensa isän hermoja teini-iässä.

"Olen ollut tyttöjä kohtaan ylisuojeleva"

Amandan lempinimi perheessä olikin neiti Herkkänen.

Tytöistä kasvoi naisia, eikä isä voinut kuin ihmetellä vierestä. Kova paikka oli, kun nuoria miehiä alkoi pyöriä kuvioissa. Mutta maailmalle tyttäret oli päästettävä.

”Olen ehkä ollut ylisuojelevakin joiltain osin”, Jukka-Pekka sanoo.

”Ai ehkä?!” Amanda kohottaa kulmiaan ja naurahtaa vieressä.

Jukka-Pekka oli äitinsä ainoa lapsi. Hän muistaa, kuinka äidin jatkuva huolehtiminen joskus raivostutti, silti hän huomaa itse toimivansa aivan samalla tavalla. Huoli ei haihdu, vaikka lapsi on varttunut aikuiseksi.

”Mutta jokaisen täytyy antaa tehdä omat virheensä, kaikelta ei voi varjella. Kun tähän maailmaan tulee, niin kaikenlaista voi sattua. Se on elämisen riski.”

"Oli kiva huomata, että isäkin on ihminen"

Olga on valmistunut Helsingin yliopistosta sukupuolentutkimuksen laitokselta. Opiskelujen ohessa hän teki töitä teattereissa assistenttina. Se oli luontevaa.

Myös Amanda on toiminut teatteriohjaajan apulaisena sekä Ryhmäteatterissa että Kansallisteatterissa.

Amanda oli ohjaajan assistenttina Kansallisteatterin Pohjalla-näytelmässä viitisen vuotta sitten. Yksi näyttelijöistä oli oma isä.

”Minusta tuntuu, että silloin näin ensimmäistä kertaa isän jonakin muuna kuin isänä. Hän oli työyhteisössä ja työkaveri myös minulle. Oli kiva huomata, että isäkin on ihminen”, Amanda sanoo.

Molemmat naiset kuuluvat nyt taidekollektiiviin nimeltä Helsingin Feministinen Salaseura. Se on yhdeksän taiteilijan muodostama ryhmä, johon kuuluu teatterintekijöiden lisäksi kuvataiteilija ja valokuvaaja. Jokaisen projektin kohdalla tekijöiden roolit muuttuvat.

”Kun jokin asia askarruttaa, niin helpoin tapa minulle on alkaa miettiä sitä taiteen keinoin. Se johtuu varmaan omasta taustastani. En oikein keksi, osaisinko purkaa asioita muuten kuin kirjoittamalla tai tekemällä esityksen”, sanoo Amanda.

Amandan kipeä trauma

Jukka-Pekka ei ole ollut vaikuttamassa kummankaan tyttärensä ammatinvalintaan. Hänen ainoa toiveensa on ollut, että kumpikin löytäisi oman polkunsa ja saisi tehdä sitä, mitä haluaa.

”Olen iloinen ja ylpeä heistä. He ovat tehneet aika rohkeita siirtoja viime aikoina.”

Rohkealla siirrolla Jukka-Pekka viittaa tyttäriensä yhteistyöhön, viime vuoden lopulla helsinkiläisessä teatteri Kapsäkissä ensi-iltansa saaneeseen Kilari-näytelmään.

Kilarissa käsitellään Amandan henkilökohtaista traumaattista kokemusta, seitsemän vuoden takaista raiskausta. Teksti on Amandan kirjoittama, ja näyttämöllä hän on yksin. Olga on ohjannut esityksen.

Teoksen työstäminen isosiskon kanssa oli arvokasta. Hänen läsnäolonsa auttoi ottamaan etäisyyttä asiaan.

Isältä ei neuvoja kysytty.

”Molemmista näkyi, että tämä on heidän juttunsa. Että älä tule tähän näpelöimään. Kunnioitin sitä”, Jukka-Pekka sanoo.

Kilari-näytelmässä Amanda laittoi itsensä likoon. "Se pelotti, mutta kannatti."

Rikoksen uhrin näkökulma

Kipeän ja henkilökohtaisen kokemuksen purkaminen teatteriesitykseksi pelotti.

”Olin monta kertaa sitä mieltä, että tämä on järjetön juttu enkä halua tehdä tätä enää. Minusta tuntuu, että suurimman osan ajasta pelotti. Mutta kyllä se kannatti tehdä”, Amanda sanoo.

Olga auttoi muokkaamaan tekstiä niin, ettei esityksestä tulisi liian raskasta kokemusta katsojille. Esitykseen haettiin myös huumoria. Tosin katsoja havahtuu kesken naurunsa ihmettelemään, mille hän oikeastaan nauraa.

Näytelmän loppu on kuitenkin hyvin voimaannuttava. Se piirtää kuvan sellaisesta maailmasta, jossa rikoksen uhria ei syyllistetä ja jossa poliisi on raiskatun puolella.

”Sattumalta me osuimme hyvään aikaan esityksen kanssa. Harjoitukset olivat käynnissä, kun #metoo-kampanja alkoi. Kilari ei ollut enää irrallinen ja pelkästään henkilökohtainen tarina, vaan sen pystyi ankkuroimaan yhteiskunnalliseen keskusteluun”, Olga Palo sanoo.

Katsomo oli ensi-iltana täynnä sisaruksille läheisiä ihmisiä, myös isä istui siellä. Näytelmän sisältö ei tullut Jukka-Pekalle uutena, mutta häntäkin jännitti.

”Olen pirun ylpeä tästä jutusta. Minulla oli tekemistä siinä, että pystyin katsomaan esitystä puhtaasti taideteoksena. Luulen, että ilman huumoria se olisi ollut liian ahdistava, eikä ainoastaan minulle, vaan ylipäätään katsojille. Huumori on aina taitava keino salakuljettaa asioita ihmisten mieliin.”

"Yritin kieltää kaiken tapahtuneen"

Amanda Palolla on takanaan monta vaikeaa vuotta. Näytelmän kirjoittaminen oli hänelle terapeuttinen kokemus.

”Olisin varmaan vieläkin huonossa jamassa, jos en olisi lähtenyt tekemään tätä esitystä”, Amanda sanoo.

Isä nyökkää vieressä.

”Minusta se oli aivan selvää. Se näkyi heti Amskussa, että nyt tämä alkaa kääntyä voitoksi.”

Kirjoittamista Amanda aikoo jatkaa. Myös taidekollektiivin yhteiset hankkeet tuntuvat hyvältä. Tulevaisuus näyttäytyy synkempien aikojen jälkeen valoisalta.

Amanda kertoo, että hän oli oppikirjaesimerkki siitä, kuinka trauma alkaa oireilla, kun sen yrittää kieltää. Hän meni heti seuraavana päivänä takaisin töihin vaateliikkeeseen, jossa hän silloin työskenteli. Mutta siitä ei tullut mitään. Äiti tuli hakemaan hänet pois.

Seuraavana päivänä Olga pakotti Amandan poliisin luo tekemään rikosilmoituksen. Ilman sisarta Amanda ei olisi mennyt.

Jonkin aikaa Amanda oli sairauslomalla, mutta hän halusi palata normaaliin elämään mahdollisimman nopeasti.

”Se oli virhe”, hän sanoo nyt.

”En halunnut ajatella koko asiaa. Lakaisin sen todella nopeasti maton alle.”

Hyvä terapeutti pelasti

Pian alkoivat ensimmäiset paniikkikohtaukset. Silloin Amanda meni työterveyslääkärille. Hän sai lääkkeet ja jatkoi elämäänsä.

Sitten hän sairastui masennukseen.

Vanhemmat ja sisko yrittivät parhaansa tukeakseen Amandaa. Kaikki perheen sisällä tiesivät, mitä oli tapahtunut.

”Vaikka he yrittivät, mikään ei auttanut moneen vuoteen, koska en itse halunnut hoitaa asiaa. Keväällä 2016 jouduin sairaalaan, ja vasta sen jälkeen alkoi tapahtua. Sain terapiaa.”

Hyvän terapeutin löytyminen oli ratkaisevaa. Jukka-Pekka on isänä kiitollinen, hän arvostaa alan ammattilaisia ja on vankka terapian kannattaja.

”Kun meillä oli Riitan kanssa vaikea vaihe avioliitossa, meidän kohdallemme sattui erittäin hyvä terapeutti. Minulla on syvä kiitollisuus häntä kohtaan.”

Vaikeina aikoina Palojen perhe piti yhtä. Vanhemmat huolehtivat siitä, että Amanda muisti pitää itsestään huolta.

”Isä aloitti viemällä minua lounaalle hänen kanssaan. Silloin kun olin todella kipeä, tuntui hyvältä, että ei tarvinnut puhua siitä. Me vain istuimme ja juttelimme jostain aivan muusta”, Amanda kertoo.

”Yksin en ole jäänyt.”

Tosin masentuneena saattaa joskus ajatella, että haluaisi vain olla rauhassa. Amandakin koki välillä niin, vaikka samalla ymmärsi, että läheiset tarkoittivat hänelle ainoastaan hyvää.

Nyt asiat ovat hyvin, mutta perhe pitää yhä tiiviisti yhteyttä ja isältä satelee tyttärille neuvoja.

Tappelua, sovintoa ja rakkautta

Amanda sanoo oppineensa kotona, että kaikki ihmiset ovat tasaveroisia. Feminismin hän on omaksunut muualta.

”Kun olen kokenut niin suuren vääryyden henkilökohtaisesti, se herättää kysymyksen, miksi jotkut ihmiset kokevat, että voivat tehdä toisille näin.”

Nyt kun asiat alkavat olla hyvin, perhe pitää yhä tiiviisti yhteyttä päivittäin. Isältä tulee edelleen neuvoja aikuisille tyttärilleen. Jukka-Pekka on aina puhunut paljon mielenrauhasta.

”Pitäisi tietysti ensin itse pystyä noudattamaan omia neuvojaan, että ei hermostuisi ja polttaisi päreitään. Mutta ihminen on ristiriitainen olento”, hän sanoo.

Olgaa ja Amandaa huvittaa. He vitsailevat, kuinka perheessä kyllä puhutaan mielenrauhasta, mutta todellisuus on aivan muuta.

Isä ja tyttäret tunnistavat toisissaan tunneherkkyyden. Perheessä leimahdellaan usein, mutta ei olla pitkävihaisia. Tapellaan, sovitaan ja rakastetaan.

”Mietin paljon sitä, miten voisin opetella ottamaan etäisyyttä aina ryöpsähtävään tunnemössöön. Joskus se onnistuu ja joskus ei”, Olga kertoo.

Isoisä nauttii uudesta roolistaan

Jukka-Pekka kokee olevansa sukupolvien välissä viestinviejänä. Hänen äidilleen Kirsti Ortolalle henkiset ja hengelliset asiat merkitsivät paljon.

”Tunnen, että välitän sitä viestiä tytöille.”

Amandalle on sanottu, että lavalla hänestä saattaa hetkittäin pilkahdella isänsä olemus.

Jukka-Pekka taas on ystäviensä mukaan alkanut muistuttaa vuosien myötä yhä enemmän äitiään, niin lavalla kuin muutenkin. Hän ei missään tapauksessa koe ystäviensä huomiota negatiivisena, ei suhteessa isäänsä eikä suhteessa äitiinsä.

”Jos jostain tehtaasta tulee, niin kai tehtaan merkki itsessä näkyy. Miksi taistella vastaan? Ota se annettuna, äläkä pullikoi.”

Olgalla on nyt itsellään puolitoistavuotias lapsi, Jukka-Pekan ensimmäinen lapsenlapsi. Isoisä nauttii uudesta roolistaan.

”Minulle ja Riitalle tulee nyt vain kaikki kiva, ja Olgalle kaikki huoli ja vaiva”, Jukka- Pekka myhäilee.

Hän pohtii, että isovanhempana näkökulmakin muuttuu. Isovanhempi pystyy katsomaan puhtaammin kasvavaa ihmistä, että tuollaista luonnetta on tulossa.

”Omat lapset ovat niin lähellä, että sen vuoksi vanhemmuus on joskus niin vaikeaa.”

Olgan lapsi on parasta aikaa kotona kipeänä Riitta-isoäidin hoivissa. Puhelimeen tulee viesti. Olga pyytelee anteeksi, hänen on lähdettävä kotiin katsomaan, kuinka pienokainen voi.

Julkaistu: 16.4.2018