Eeva

Näyttelijä Emmi Parviainen: ”Äitiys ja työ ovat samaa elämää”

Tehdä työtä ja rakastaa: näyttelijä Emmi Parviaisen elämässä on kaksi vahvaa voimaa, jotka kietoutuvat yhteen. Näyttelijäsuvun naiset ovat sukupolvesta toiseen suhtautuneet ammattiinsa kunnianhimoisesti ja samalla kasvattaneet lapsia.
Kuvat Milka Alanen

Emmi Parviainen, 33, elää kiireistä elämänvaihetta. Välillä tahti on ollut niin kovaa, että näyttelijän päivät ovat kuluneet teatteriharjoituksissa ja yöt televisiosarjan kuvauksissa.

”Suoraan sanottuna elämä on välillä kaaoksen hallintaa ja aikataulusekoilua”, pienen lapsen äiti sanoo.

Kotona ovat kolmevuotias poika ja kirjailijapuoliso. Tosin freelance-näyttelijälle hektinen jakso on tilapäinen. Jossain vaiheessa tulee taas aika, jolloin voi vetää henkeä.

Emmi kertoo, kuinka hän kiintyy usein työkavereihinsa. Jopa niin, että irti päästäminen voi olla vaikeaa.

”Aina, kun jokin juttu loppuu, tulee tyhjyyden tila ja surutyö, jonka käyn läpi. Ajattelen, että tästä en selviä ja juuri näistä ihmisistä en pysty luopumaan.”

Joskus surua riittää muutama päivä, toisinaan muutama viikko. Luopumisen tuskan voi kanavoida perheeseen, ystäviin tai urheiluun. Usein uusi työ auttaa.

”Kun ammatti on intohimo, jokaisesta työhön liittyvästä asiasta ja ihmisestä tulee sydämen asia.”

Emmi Parviainen kertoo kasvaneensa äitiyteen ystävien kanssa, joilla on hämmentävän samanlainen elämäntilanne.

Ystävien kesken

Parasta aikaa Emmi näyttelee Kansallisteatterin Kolme sisarta -näytelmässä. Hänellä on myös pääosa kymmenosaisessa trillerisarjassa Nyrkki, joka esitetään televisiossa syksyllä. Se kertoo kylmän sodan aikaisesta Suomesta. Työryhmässä sattuu olemaan muitakin, joilla on pieni lapsi kotona.

”Kun menemme lounaalle, emme välttämättä puhu seuraavista kohtauksista, vaan kaikki esittelevät kuvia lapsistaan ja kertovat näiden edellisiltaisia juttuja.”

Samaan aikaan Emmin kanssa moni muukin näyttelijä sai lapsen. Vaikka hän piti äitiysvapaan, näytteleminen oli läsnä koko ajan keskusteluissa.

”Olen elänyt ja kasvanut äitiyteen ystävien kanssa, joilla on hämmentävän samanlainen elämäntilanne. Se on luksusta.”

Oma lapsi muistuttaa Emmi Parviaista päivittäin omasta epätäydellisyydestä mutta myös rakkauden käsittämättömästä määrästä.

Lapsen saaminen on herättänyt väistämättä monenlaisia ajatuksia ja suuria tunteita.

”Kokemukset omasta epätäydellisyydestä ja rakkauden käsittämättömästä määrästä ovat päivittäisiä.”

Lapsi on jollain tavalla aina mukana, vaikka Emmi joutuu olemaan välillä paljon pois kotoa. Hänelle työ ja muu elämä eivät ole kaksi eri asiaa.

”Minulla kaikki on samaa elämää ja kaikki ruokkii kaikkea. Kuten kaikki ihmissuhteet, myös äitiys kehittää minua ihmisenä ja näyttelijänä. Ne eivät ole eri maailmoja, joiden välissä yrittäisin paniikissa olla.”

Teatterisukua

Emmi Parviainen syntyi vuonna 1985 teatterisukuun, Sanna-Kaisa Palon ja Jussi Parviaisen esikoiseksi. Myöhemmin syntyi pikkuveli Onni Parviainen.

Molemmista sisaruksista tuli näyttelijöitä. Se ei ollut itsestäänselvyys, vaikka suvussa on teatterin ammattilaisia monessa polvessa. Ovathan Emmin isovanhemmat Ritva Valkama ja Pertti Palo, jonka vanhemmat taas olivat Sylvi Sakki ja Tauno Palo. Myös Ritvan vanhemmat Kaisa Valkama ja Reino Valkama olivat näyttelijöitä.

Oman ammattinsa Emmi löysi parikymppisenä. Hän ei ole joutunut kuulemaan sukulaistensa suusta myöhemminkään, kuinka nämä olisivat sen aina tienneet.

”En ole pitänyt mitenkään erityisenä, että en ole sukuni ensimmäinen näyttelijä. Vanhemmat, isovanhemmat ja heidän vanhempansa ovat tehneet työtä ja taidetta ja lapsia. He ovat eläneet sellaiset elämät kuin ovat eläneet. Ja mikäs siinä, minä vuorostani elän omaani.”

Vanhemmat erosivat, kun Emmi oli pieni, ja hän asui vuorotellen kummankin luona. Tyttö juoksenteli lapsilauman mukana pitkin Helsingin Töölön ja Eiran pihoja. Leikittiin kirkonrottaa, hypättiin pituutta.

Emmi Parviaisen lapsuudessa ei ollut älypuhelimia, mutta vapautta ja tekemistä senkin edestä.

”Tekemistä oli paljon. Siihen aikaan sai mennä vapaasti eikä ekaluokkalaisilla ollut älypuhelimia, joita tuijotella. Silloin haluttiin olla koko ajan ulkona.”

Emmi innostui helposti uusista harrastuksista mutta myös kyllästyi nopeasti. Hän kokeili balettia, partiota, voimistelua, pianonsoittoa.

”Tein kaikkea täysillä ja vain hetken. Nopeasti syttyminen on minulle tyypillistä.”

Kotona ei painostettu mihinkään suuntaan. Jos lapset halusivat lopettaa harrastuksen, ajateltiin pikemminkin, että omapa oli menetyksensä. Pianotunneille ei raahattu väkisin.

Emmi on rakastanut runoja pienestä pitäen, hän myös kirjoitti niitä itse. Kesämökillä tyttö istui puutarhakeinussa, tuijotti järvelle ja esitti kirjoittavansa suuria mietteitä päiväkirjaansa.

”Lapsena kirjoitin herkkiä ja pateettisia runoja elämisen tuskasta. Nyt ne naurattavat. Nykyään kirjoitan ajatuksiani muistiin, mutta lähinnä töitä varten.”

Tärkeä kehitysvaihe

Teini-ikä oli tärkeä kehitysvaihe. Mokailtua tuli paljonkin, mutta Emmin mielestä se johtui pikemminkin hänen omasta luonteestaan kuin vanhemmistaan.

”Varmaan jokainen lapsi joskus ajattelee, että kunpa vanhemmat tekisivät jotain aivan muuta. Kavereillani oli samat ajatukset riippumatta vanhempien ammateista. Teini-ikä on toinen uhmaikä, kun testaa, irtaantuu ja silti haluaa lähelle vanhempiaan.”

Nuoruudessa oli tärkeää, että ystävien kanssa pidettiin samoista asioista. Kaveriporukka pukeutui samanlaisiin vaatteisiin, ihaili samoja idoleita.

”Emme olleet kovinkaan rohkeasti yksilöitä. Samasta muotista oleminen on suojaavaa ja turvallista. Kaikki, mikä sotki yhdessä hengailua ja norkoilua, oli sietämätöntä.”

”Empatialla, kuuntelemisella ja olennaiseen keskittymisellä ratkeaa moni asia”, Emmi Parviainen sanoo.”

Pois kotoa Emmi muutti 18-vuotiaana. Hän meni töihin ravintolaan ja näytteli pikkurooleja televisiosarjoissa ja elokuvissa. Varsinainen intohimo näyttelijän ammattiin syttyi vasta, kun hän haki Teatterikorkeakouluun.

”Kokemus kirkasti sen, että ymmärrän näyttelemistä. Se sai aikaan suuria tunteita. Se oli yhtä aikaa nautinnollista, pelottavaa, vaikeaa ja helppoa. Näytteleminen tuntui luontaiselta, ja samalla se kysyi rohkeutta.”

Vaikka Emmiä ei valittu, hänelle tuli vahva tunne siitä, että hän haluaa antaa kaikkensa näyttelijän työlle. Seuraavana vuonna hän pääsi kouluun 22-vuotiaana. Opiskeluaika oli tärkeää ammattitaidon kehittymisen kannalta sekä oman identiteetin rakentamisessa.

”Olen kokenut pikkuhiljaa, että olen oikealla tiellä.”

Kun Emmiltä kysyy, mikä on ollut hänen lapsuudenkotinsa tärkein oppi, hän pohtii hetken.

”Vaikea mainita yhtä asiaa, olen saanut niin paljon. Ehkä tärkein on, että kannattaa luottaa omaan, outoonkin erityisyyteensä. Ja että ihminen on todella onnekas, jos ja kun hän löytää sen jutun, joka itselle on tärkeä.”

Luova työ

Luovassa työssä vaaditaan uskoa omiin kykyihin, vaikka itsetunto saattaa heilahdella äärilaidasta toiseen. Emmiä asia pohditutti niin paljon, että hän teki Teatterikorkeakoulun lopputyönsä taiteilijan itsetunnosta.

Työssä oli mukana Aila Meriluodon ajatuksia. Oli lohduttavaa huomata, että kirjailijan kokemukset itsetunnon vuoristoradasta huippuhetkistä pohjakosketuksiin olivat samanlaisia kuin Emmillä itsellään.

”Taiteen tekemisen luonne on, että välillä on voimansa tunnossa ja on sellainen olo, että on voittamaton. Sitten toisessa hetkessä kokee vain putoamista.”

Kun Emmi Parviaisen näkee teatterin lavalla, hänestä hehkuu sisäistä voimaa ja energiaa. Itse hän pitää tärkeänä sitä, että osaa olla läsnä ja on armollinen itseään kohtaan. Ajattelee, että minä riitän.

”Itsensä voi tuhota sellaisella vaatimuksella, että näkee valmiin kuvan päässään ja on täynnä päätöksiä, kun kävelee näyttämölle. Silloin tilanne ei ole elävä.”

Vuonna 2014 Emmi Parviainen näytteli Paavo Westerbergin Kansallisteatteriin ohjaamassa Anton Tšehovin Vanja-enossa. Kuvassa myös Krista Kosonen, Eero Aho ja Kristo Salminen.

Taiteilijan elämään kuuluu kaikenlaisia päiviä ja ajanjaksoja, jolloin itsetunto ja käsitys omista kyvyistä ovat muutoksessa.

”Hyväksyn sen, että kaikkia tunteita tulee. Eivät onnistumisetkaan ole mitään, jos ei ole aivan päinvastaisia kokemuksia.”

Näyttelijän ammatissa kielteisetkin tunteet voi käyttää hyödykseen. Kaiken voi valjastaa eteenpäin vieväksi voimaksi.

”Minulla on riittävän hyvä itsetunto tähän työhön siten, että en jää polkemaan paikalleni. Aina tulee uutta, ja haluan näytellä paremmin kuin edellisellä kerralla. Halu kehittyä on moottori, jonka tunnen käyvän koko ajan.”

Käytännön kautta

Intuitioon luottaminen ja omien vahvuuksien tunteminen ovat tärkeitä. Emmi on oppinut niiden merkityksen käytännön kautta.

Joskus hänen jokainen solunsa on huutanut, että mieti vielä, kannattaako jokin tietty työ ottaa vastaan. Jos Emmi siitä huolimatta on lähtenyt mukaan projektiin, hän on saattanut matkan varrella huomata, ettei ratkaisu ollut itselle paras mahdollinen.

”Sellaisista kerroista olen oppinut eniten itseni kuuntelemisesta ja itsestäni välittämisestä. Jossain vaiheessa tulee aina tunne, että tiesin tämän ja tässä sitä ollaan.”

Silti Emmi ei voi vakuuttaa, etteikö sellaista tapahtuisi uudelleen.

”Opimme harvoin kerrasta tai kymmenestäkään elämän suuria oppitunteja.”

Kyse ei ole työn helppoudesta tai siitä, että aina pitäisi olla hauskaa. Joskus esitys, jota on nautinnollista esittää, on syntynyt suurten vaikeuksien kautta.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä sai syyskuussa ensi-iltansa Anton Tšehovin Lokki, jossa Emmi Parviainen nähdään yhdessä 25-vuotistaiteilijajuhlaa viettävän Maria Kuusiluoman kanssa.

Emmin mielestä on hyvä erottaa intuitio ja sisäinen arvostelija. Arvostelija ei uskalla ottaa riskejä, eikä sitä pidä kuunnella.

”Riskejä pitää tietenkin ottaa. Joskus tulee tunne, että olen aivan hullu, mutta tehdään vaan. Siitä syntyy innostuksen ja kuvotuksen sekainen hyvä olo. Parhaassa tapauksessa silloin uudistuu.”

Emmi nauttii, kun hän selättää oman pelkonsa.

”Lähes kaikki tuntemani näyttelijät huutavat kymmenen minuuttia ennen ensi-iltaa, että ’miksi ihminen tekee tällaista’.”

Jännitys voi olla eteenpäin vievää tai lamaannuttavaa.

”Lamauttavaakin jännitystä voi yrittää haastaa. Jännityshän merkitsee sitä, että asialla on minulle merkitystä.”

Näyttelijän on kuunneltava sisäistä ääntään ja opittava luottamaan siihen.

”Jos ajattelee miellyttämistä tai sitä, uskooko kukaan tähän tai miltä tämä näyttää, niin silloin oma minä katoaa.”

Emmi Parviaiselle perhe on aina ollut läheinen. ”Toivon, että olen kelvollinen tytär, äiti ja ystävä. Pidän niitä asioita tärkeinä.”

Tekstiä omasta sydämestä

Nyrkki-televisiosarjan tekeminen on ollut Emmille tärkeä työ. Se kertoo naisesta, joka ei muista menneisyydestään mitään. Pikkuhiljaa tämän oma historia alkaa paljastua, eikä tieto ole pelkästään miellyttävää.

”Henkilöni Helena on kuin haavanlehti, herkkä ja haavoittuvainen suhteessa omiin lähtökohtiinsa ja perheeseensä, niin kuin varmaan me kaikki. Hänen vahvuuttaan koetellaan, mutta kun hän löytää sen, samastun siihen aika voimakkaasti.”

Työn alla on myös uuden televisiosarjan käsikirjoitus. Sitä kirjoittavat Emmin kanssa hänen näyttelijäystävänsä Anna Paavilainen ja Elena Leeve.

Jos hanke etenee suunnitelmien mukaan, kuvaukset alkavat vuoden päästä keväällä. Ei se mitään, Sanni! on komediasarja naisesta, joka on täynnä elämäniloa, vaikka elämä potkiikin välillä päähän.

”Teksti lähtee omasta sydämestä ja omasta liikuttavasta sekoilusta. Sitä on ihana kirjoittaa, koska kaikki mikä tulee, on oikein.”

Emmi Parviainen tunnistaa itsessään yhä sen tytön, joka juoksenteli lapsena pitkin kaupungin katuja. Tytön, joka on kova puhumaan ja innostunut ihmisistä. Tytön, jossa on räjähtävää voimaa mutta myös herkkyyttä. Tytön, jolla on temperamenttinen mutta samalla sovitteleva luonne.

Paavo Westerbergin Tšehov-tulkinnan Kolme sisarta Kansallisteatterin näyttämölle loivat Emmi Parviaisen kanssa Terhi Panula (vas), Marja Salo, Eero Ritala ja Elena Leeve.

Kysymykseen, onko omilta vanhemmilta periytynyt jotain luonteenpiirteitä, on Emmin mielestä mahdotonta vastata.

”Ehkä me olemme vähän sokeita sille, mitä perimme, ja se on varmaankin ihan tervettä. Voi olla yksittäisiä hetkiä, jolloin näkee itsessään omat vanhempansa, mutta se on universaalia.”

Jos hän jotain ajattelee perineensä, niin vahvan naisen mallin. Suvun naisten identiteettiin on kuulunut sekä työ että äitiys.

”Mummi ja äiti ovat olleet vahvoja ja tehneet paljon töitä. Olen kasvanut siihen, että naisen elämä on sellaista: Hän tekee ja rakastaa työtään, on siinä ankara itselleen eikä anna helposti periksi. Ja samaan aikaan hänellä voi olla paljon lapsia, sosiaalista elämää ja pitkiäkin liittoja.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 29.12.2019
Kommentoi »