Image

Milja Sarkola tekee näytelmiä vallasta, mutta samastuu helpommin pyöveliin kuin uhriin

Milja Sarkola tekee näytelmiä vallasta, mutta samastuu helpommin pyöveliin kuin uhriin
Milja Sarkolan näytelmän ja romaanin teospari Pääomani käsittelee sitä, kuinka kaikki elämässä muuttuu rahaksi.
Kuvat Sanna Lehto

Tammikuisen pikimustana perjantai-iltana ravintola Eliten ovelle saapuva nainen on kuin kuka tahansa työmatkalainen. Hän on pukeutunut tuulipukukansalaiseksi. Sporttiset lenkkarit, sporttinen reppu. Tervehdyskin on korostetun varautunut – ”Hei.” – kuin mitään ei olisi sovittu:

Hän on Milja Sarkola, ja hänellä menee hyvin 45-vuotiaan tuulipuku­kansalaisen tavalla. On perhe, asuntolainaa ja vakaa keskituloisuus. Elämä kulkee suunnilleen omalla painollaan.

Lisäksi Sarkola on viime vuosikymmenen keskeisimpiä, ellei jopa keskeisin, suomalainen teatterintekijä, joka ohjaa ja kirjoittaa vuoroin millekin Helsingin arvostetuista näyttämöistä. Sitä hän tekee jo toisessa polvessa. Hän on syntynyt Lilla Teaternin johtajan Asko Sarkolan tyttäreksi suomenruotsalaiseen taide-eliittiin.

On luokka-asema, kiistattomia kykyjä ja valtaa, joiden ansiosta tässäkin haastattelussa halutaan tietää täsmälleen, miten maailma asettuu Milja Sarkolan mukaan. Ja silti näkyvä mieltymys säänkestäviin ja mukaviin vaatteisiin.

Kaikki tämä tietenkin aiheuttaa ristivetoja ja pakottaa tarkastelemaan itseään hankalissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa asennoissa.

Niistä kertoo Sarkolan seuraava teos, Pääomani. Se tekee Sarkolasta ohjaajan ja näytelmäkirjailijan lisäksi kirjailijan ilman lisämääreitä.

Näytelmää harjoitellaan juuri Q-teatterilla parin korttelin päässä, mistä Sarkola saapuu paikalle. Ensi-ilta on helmikuun puolivälissä. Pääomani-romaani ilmestyy heti perään.

Alun perin tulossa oli vain romaani, mutta Q-teatterin kanssa sovitut aikataulut saivat Sarkolan tekemään myös näyttämösovituksen. Proosan kirjoittaminen oli ollut hänen haaveensa jo pitkään. Näytelmistä jää niin paljon yli; romaaniin mahtuu kaikki tarpeellinen. Pääomista kirjoittamisen idea on jo viiden vuoden takaa. (Lähes kaikki lavalla kuultava löytyy myös kirjasta.)

Teosparissa hieman Milja Sarkolaa muistuttava, Helsingin Laaksossa omistusasuva suomenruotsalainen perheenäiti ja teatteri­ohjaaja velloo neurooseissaan, joita hänen pääomansa, syntyessä saadut ja sittemmin kasatut, hänelle aiheuttavat. Hän on mukamas ideologinen ja idealistinen taiteilija, joka löytää itsestään ahneutta ja pihiyttä, alkaa Aktia-pankin premium-asiakkaaksi eikä saa ajatuksiaan irti varallisuutensa hoidosta.

Käyttötilini saldo, säästötalletusteni saldo, rahastosijoitusteni markkina-arvo, asuntolainani saldo, hän luetteloi päiväkirjaansa.

Kertojan kollegalla taiteelliset pyrkimykset ja taloudelliset intressit eivät koskaan sekoitu, hän kummastelee. Miehelläkään eivät arvomaailma ja taloudelliset tarpeet.

Mistä nämä ihmiset löytävät idealisminsa?

Näin uuden vuosikymmenen kynnyksellä voi sen rajummin kärjistämättä todeta taiteen olevan politisoituneempaa kuin se on ollut vuosiin tai jopa vuosikymmeniin.

Yksinkertaistettu kehityskulku: talouskriisi, oikeistopopulismi, fasismia kaikkialla, aivan kaikkialla, natseja Helsingin kaduilla, kunnes koitti vuosi 2016 ja #boom, siltä kuulostaa jatkuvaa hyväksyntää kaipaava internetillinen kaatumassa päin Donald Trumpin kokoista paniikkinappulaa.

Paitsi ei Milja Sarkola. Hän ei juuri ole sosiaalisessa mediassa, ja hyvä ehdotus hänen dogmakseen löytyy hänen läpimurtoteoksestaan Perheenjäsenestä, vuodelta 2011. Se oli Sarkolan ensimmäinen oma näytelmä sitten teatterikorkeakouluaikojen.

Perheenjäsenessä kertoja, nimeämätön Nainen, käy isänsä kanssa viileän asiallisia keskusteluja ja pelkää tekevänsä samoja itse kokemiaan kasvatuksellisia virheitä omien lastensa kanssa. Isä on sattumalta maineikas näyttelijä. Käsiohjelmassa mainittiin Karl Ove Knausgård. Haastatteluissa Sarkola sanoi tekstin olevan erityisen henkilökohtainen. Lukuohje oli olemassa. Nykyään siitä ei voisi puhua käyttämättä taidebrändäyksen A-sanaa, autofiktiota.

Jo Teatteri Takomossa esitetty Perheenjäsen ylitti kaikki odotukset. Loppuunmyyty sali seurasi toistaan.

Näytelmä alkaa Naisen pitkällä ränttäyksellä isälleen. Isä vastailee välinpitämättömästi nyökytellen, kun toinen yrittää kertoa hänelle, millainen on ihminen.

…Minun näkökulmastani ihmiset, joilla on selkeä käsitys siitä, kuka on paha ja kuka on hyvä, ovat epäilyttäviä. (– –) Jos he ovat niin varmoja asiastaan kuin esittävät olevansa, miksi he sitten epäilevät toisten ihmisten ymmärrystä siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin…

…Kaikenlainen moralismi ja moralisointi on minusta niin vastenmielistä. Ihmisten pitäisi siirtää se tuomitseva katse sisäänpäin, eikä kuvitella, että heidän omat pyrkimyksensä olisivat jotenkin muiden pyrkimyksiä jalompia…

…eettisessä paatoksessaan ihmiset unohtavat, mikä meitä ihmisiä ennen kaikkea yhdistää: Itsekkyys eli itsesuojeluvaisto ja pelko. Kaikki teot, jotka miellämme hyviksi ovat pelkkää esitystä muille, performanssia siitä, että ”olen hyvä ihminen, olen hyväntahtoinen, olen reilu, olen kunnollinen, olen oikeudentajuinen olen kiltti…”

…Itsekkyys ja pelko ovat ne voimat, jotka meitä ohjaavat…

Moraliteetti, tosin käänteinen sellainen, isä kuittaa Naisen idealismin.

Vuosikymmenessä Naisen julistuksesta on tullut täsmällinen kuvaus töistä, jotka nostivat Sarkolan asemaansa, jossa kaikki hänen työnsä ovat teatteripiireissä tapauksia. Moni on ollut niiden ulkopuolellakin.

Jo Teatteri Takomossa esitetty Perheenjäsen ylitti kaikki odotukset. Loppuunmyyty sali seurasi toistaan.

”Se meni tosi emootion kautta se vastaanotto, ja se oli aika voimakas se emootio. Mistä se johtui… Ei oo ehkä ollut niin voimakasta tunnetta mun töiden vastaanotoissa sen jälkeen. Ihmiset lähti sieltä voimakkaassa tunnetilassa, sirpaleina ja itkien”, Sarkola sanoo.

Perheenjäsen käsitteli perhesuhteita vailla kommunikaatiota. Edellinen Q-teatteriin tehty työ – ja seuraavan asteen läpimurto – Jotain toista (2015) naisen rakkautta naisiin sekä halun ja seksuaalisuuden totaalista läpitunkevuutta. Svenska teaternin I Would Prefer Not to -näytelmässä (2018) totaalisesti läpitunkivat työ ja työnkaltainen oleminen, nyt valmistuvassa uutuudessa luokka ja kapitalismi. (Lisäksi Sarkola on ohjannut esimerkiksi Ryhmäteatteriin ja Viirukseen.)

Teoksia yhdistää vaihtuvien ja valtavien aiheiden lisäksi se, että Sarkola tyytyy näyttämään. Hän ei juuri selitä, saati anna vastauksia. Hän ei nouse katsojan yläpuolelle.

Teoksia yhdistää vaihtuvien ja valtavien aiheiden lisäksi se, että Sarkola tyytyy näyttämään. Hän ei juuri selitä, saati anna vastauksia. Hän ei nouse katsojan yläpuolelle.

Haastattelussa vastauksia sopii toki pyytää. Sarkola ottaa tilan olemalla hiljaa ja harkitsemalla. Hän nojaa kyynärpäätään pöytiä erottavaan sermiin. Pää taas nojaa nojaavaan käteen niin, että silmälasit nousevat alati epäasentoon.

Usein hän odottaa kymmeniä sekunteja ennen kuin sanoo mitään. Vastaukset ovat tiiviitä ja niiden väleissä saattaa olla lisää kymmenien sekuntien taukoja. Moneen kertaan Sarkola pyytää, että kysythän sitten lisää, jos jokin jää epäselväksi. Hän mielellään tarkentaisi ajatuksiaan kirjallisesti, sillä se on hänelle luontevampi väline ajatella.

Kirjoittamalla Sarkola tekee myös asioita näkyviksi itselleen. Samalla tavalla ne tulevat näkyviksi katsojalle ja lukijalle, joka pääsee ikään kuin seuraamaan vierestä Sarkolaa, joka seuraa vierestä, kuinka maailma jäsentyy ajatus ajatukselta. Nykytrendi tuntuu järjestävän prosessin eri tavoin. Valmiiksi omaksutut ajatukset tiivistetään sopiviin saarnamuotoihin samanmielisille. Niistä tulee twiitinkokoisia, meemien lailla leviäviä irtopaloja, jotka kaikki tuntevat jo valmiiksi; oikeamielisten oma Fingerpori-elokuva, jossa tyydyttävintä on tietää punchlinet etukäteen.

Sarkolalle ylipäänsä ”oikeassaolemisen taide” tai ”osoitteleva taide” ei ole niin merkittävässä roolissa hänen elämässään, että hän ”jaksaisi kiinnostua”.

”Se on ihmiskäsitys ja ihmiskuva-asia. Jo primitiivinen kiinnostuksen kohde on niin muualla, itselläni”, hän aloittaa.

”Mihin oma huomio kiinnittyy, mitä taidetta seuraa, mitkä asiat ruokkii omaa taidetta. Se ei ole siinä näkyvässä vallankumouksessa. Mut se liittyy ehkä laajemmin sellaiseen… Syyllisyys on asia, joka kiinnostaa tosi paljon.”

”Niin…”

”Se johtaa siihen, että herkästi samastuu ennemmin pyöveliin kuin uhriin. Se vaan on niin. Se ei ole aktiivinen valinta.”

Syksyllä 2018 Sarkola oli jo kirjoittamassa romaaniaan, kun Antti Nylén julkaisi paljon puhutun pamflettinsa Häviön, jossa hän kirjoitti häviöstään. Se oli Nylénin tapa estetisoida itsensä kaltaisen ”valkokaulusköyhälistön” ahdinkoa. Kirjahyllyissä on enemmän nimikkeitä kuin tilillä euroja. Apurahojen hakeminen jatkuvaa almujen kerjäämistä. Ratkaisuksi Nylén ehdotti taiteilijapalkkaa.

”Kyllä mä niinku tunnistan nekin…”

Silti jos Sarkolalla on kaikki hyvin, niin on hänen romaaninsa kertojallakin. Tämä hakee ja saa tuhansia euroja työmatkaan mutta alkaa potea huonoa omaatuntoa nähdessään teatterin seinällä listan muiden apurahoista: Yoga och mediationsresa till Indien 2 700 euro. Fortbildningskurs i Los Angeles 2 200 euro. Rehabilitering i solen, Grekland 1 200 euro.

Lisää piinaa aiheuttaa apurahamatka taiteilijaresidenssiin Yhdysvaltoihin, jossa taidemaailman bensiiniä on taloudellinen kannattavuus ja kilpailu on toista maata kuin pienillä pohjoisilla kieli­alueilla. Kertojan etuoikeudet eristävät häntä muista. Neurooseihin sekoittuu häpeä. Kapitalismikritiikin lähtökohta on hyvinvointi, ei uhriutuminen.

”Saattaa siinä olla jokin provo tai tarve ravisuttaa”, Sarkola sanoo.

”Nykyajan ihminen ajattelee, että omat taloudelliset etuoikeudet ovat kovalla työllä ansaitut mutta oma taloudellinen ahdinko on järjestelmän vika. Nää kaks suhtautumista talousjärjestelmään on täysin ristiriidassa keskenään, tää on se kollektiivinen ristiriita, joka estää muutoksen.”

Sarkolan omasta ensimmäisestä suuremmasta, vuoden mittaisesta työskentelyapurahasta on yli kymmenen vuotta. Enää hakemuksia vain täytetään. On ”suhteellisen iso taiteellinen vapaus” ja ”suhteellisen vakaa työllistyminen”, mutta tunnustuksen ja rahan yhdistelmä tuntuu silti ”aivan mahtavalta”. Suurempi huoli on leipääntyminen.

Sarkolan mielestä köyhyyslarppi on kuitenkin taiteilijapiireissä ”ihan hyväksyttyä” tai ainakin ”hyväksytympää kuin jossakin toisissa piireissä”.

Sarkolan sohaisu osuu tabuun tarkasti. Taiteilijat myöntävät harvoin etuoikeuksiaan. Uskottavampaa on larpata köyhempää kuin on, vaikka kuinka asuisi säätiön tukemassa asunnossa, saisi apurahoja tai menisi ylipäänsä ihan hyvin.

”Voisin kuvitella, että se provosoi siksi, että taiteilijat saavat jo tietynlaista kritiikkiä ja vähättelyä. Kulttuuria ja taidetta leikataan, eikä meidän edellinen hallitus ollut taidemyönteisin. Toi teksti antaa hyvät materiaalit sille.”

Sarkolan mielestä köyhyyslarppi on kuitenkin taiteilijapiireissä ”ihan hyväksyttyä” tai ainakin ”hyväksytympää kuin jossakin toisissa piireissä”.

Toisaalta hän korostaa, että hyvin työllistetty freelancerius tai vakityöt ovat taiteilijalle eri maailma kuin huonosti työllistetty freelancerius – eikä niitä voi niputtaa.

”Kritiikin kärki kohdistuu enemmän tuohon ensimmäiseen. Ehkä mua oikeasti häiritsee se köyhyyslarppi, ja siinä just saattaa syntyä sellainen sokeus, ettei näe sitä omaa turvattua asemaansa millään lailla ristiriidassa tän köyhän taiteilijaidentiteetin kanssa.”

”Ne elää siinä iloisesti rinnakkain eivätkä liity toisiinsa.”

Pyöveli? Taas?

”Ymmärrän, jos tuo teksti herättää ahdistuksen toisessa taiteilijassa, että miksi sä annat…”

”Että onks ton tyyppinen rehellisyys… Mahtuuko se tähän aikaan ja tähän ilmapiiriin?”

Mikä sitten mahtuu? Milja Sarkolan rehellisyydessä saattaa olla muutenkin hieman tunkemista zeitgeistin mukaiseen kulttuurikeskusteluun, jossa ajattelijaksi voi nousta toistamalla samoja riffejä kuin kaikki muutkin.

Hän sanoo, että on kovin vaikea nähdä, mitä juuri nyt tapahtuu. Emme voi tietää, miten taiteeseemme suhtaudutaan 100 vuoden päästä. Siksi muutosvoimaakin on vaikea nähdä. Ainakaan taiteesta ei ole siihen, politiikasta ja aktivismista ehkä.

Ehkä Foucault ei selitäkään kaikkea.

Ruotsissa kestopuheenaiheeksi noussut Peppi Pitkätossun kolonialismi on hänestä ”politiikan ja aktivismin tasolla kiinnostavaa” ja ”niinku totta” mutta ”ei välttämättä loputtoman kiinnostava näkökulma Astrid Lindgrenin kirjallisuuteen”.

Ehkä muutenkin jatkuvan rakennekritiikin sijaan toisenlaiset teoreettiset lasit voisivat olla aina silloin tällöin mielekkäämmät. Ehkä näkökulmia voisi harkita tapauskohtaisesti. Ehkä Foucault ei selitäkään kaikkea.

Ja olkoonkin monella alalla miehinen historia (muistakaa kaikki tämä!), #metoon jälkeisessä ajassa Sarkola on myös kokenut monissa tilanteissa, että on eduksi olla nainen. Räikeä sukupuolittaminen tai naisten ohittaminen ei mene enää reagoimatta ohitse.

”Kaikki tiedostaa sen nykyään ja havahtuu siihen”, hän sanoo.

”Mutta ehkä ei olla vielä siinä pisteessä, että voisi nauraa yhtä vapautuneesti valkoisen naisen etuoikeuksille kuin valkoisen miehen. Siihen on matkaa.”

Hän kuvaa suhtautuneensa ajanhenkeen keski-ikäisellä asenteella.

”Että noo-o, kohta tulee uudet tuulet”, Sarkola sanoo ja purskahtaa nauruun.

”Se on jonkinlainen reaktio monien esittämiin helppoihin ratkaisuihin. Että kunhan nyt saadaan Turkka käsiteltyä historiastamme pois ja seksuaaliset häirinnät työilmapiiristä pois, niin jo alkaa…”

Mutta ehkä asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia, että ne voisi kuitata olankohautuksin. Vielä vähän aikaa sitten Sarkola ei esimerkiksi olisi missään nimessä liimannut identiteettiinsä ismejä tai epiteettejä.

”Se on ollut tosi vastenmielinen ajatus, mutta musta tuntuu, että alan näkemään sitä nyt vähän toisin.”

Esimerkki: feminismin nykyinen aalto, joka oli vieraannuttava, syyllistävä ja jopa aggressiivinen. Kunnes tapahtui vaikka mitä, ihan silmien edessä.

”Sitten havaitsee sen muutoksen ja samaan aikaan tajuaa, että minä en ollut siinä eturintamassa sitä tekemässä”, hän sanoo.

”Se on se, ehkä.”

Kun Sarkola on katsonut peiliin eikä ihmetellyt muita, hän on huomannut kasvaneensa aikaan ja maailmaan, jossa on ollut tilaa ja varaa olla hiljaa, seurata vierestä ja tarjota kysymyksiä vastausten sijaan. Nyt maailma on yksinkertaisesti erilainen. Se, että taiteelta toivotaan kannanottoa, heijastaa maailman eikä taiteen tilaa.

”Mua ei kiinnosta se osoitteleva taide hirveästi, mutta mä ajattelen, että olen suhtautunut siihen ylimielisemmin.”

”Mitä vaikeammaksi yhteiskunnallinen tilanne menee, sitä enempi mun ylimielisyys tai mun oma rauha sen suhteen, että mun ei tarvitse mennä kaduille osoittamaan mieltä mun teoksillani…”

”Se vähenee.”

Jos Sarkola vielä joskus teoksissaan julisti, ettei siedä julistamista, enää hän ei uskalla julistaa edes sitä. Pääomani-romaanin alussa kertoja romahtaa monologiin, kun ei oikein tiedä, miten elää tai miten elää hyvin. Onko lentopelko hyvä asia? Se, ettei halua ostaa vaatteita? Se, ettei halua tavata ihmisiä?

Ovatko ihmiset ylä- vai alapuolellani?

Sekin on vastarintaa mutta loppuu kysymysmerkkiin, ei pisteeseen.

”Ajattelen nyt päinvastoin, mitä äsken väitin”, Sarkola sanoo.

”Ajattelen, että se yksilötason muutosvoima on tosi suuri. Ehkä se joku vaikeus liittyy niihin kollektiivisiin trendeihin. Mutta yksittäisen lukijan kohdalla sitä on. Sellainen idealismi löytyy mun työn takaa.”

Perheenjäsenen kohdalla tapahtui hänestä juuri näin. Jos sen olisi kirjoittanut joku toinen, ei-julkisesta perheestä tuleva kirjailija, teosta ei olisi luettu autofiktiivisenä.

Joitakin päiviä myöhemmin on yksi talven ainoista valkoisista aamuista Helsingissä. Sarkola odottaa töölöläisessä kahvilassa ennen harjoituksia. Hän haluaa täydentää ajatustaan Perheenjäsenestä.

Kyse on siitä, olisiko Perheenjäsentä tulkittu missä määrin omaelämäkerrallisena, jos Sarkolan isä ei olisi ollut julkisuudenhenkilö ja maineikas näyttelijä. Sama pätee nyt esikoiskirjaankin. Vaikka päähenkilöstä ei pitänyt aluksi edes tulla teatteriohjaajaa, kirjasta voi tietenkin lukea julkisuuden Milja Sarkolaa niin paljon kuin haluaa. Ja vielä sitäkin enemmän, jos on havainnoinut hänen olemistaan edes parin haastattelun verran.

”Mutta jos et tietäisi musta mitään, et pystyisi lukemaan sitä niin. Se laji määrittyy muun kuin sen itse tekstin keinojen kautta.”

Perheenjäsenen kohdalla tapahtui hänestä juuri näin. Jos sen olisi kirjoittanut joku toinen, ei-julkisesta perheestä tuleva kirjailija, teosta ei olisi luettu autofiktiivisenä. Vastavuoroisesti tuntematon kirjailija voi kirjoittaa niin, että teos vastaanotetaan autofiktiona.

”Nää sekoittuu. Nää ei ole tekstin kannalta sama asia.”

Sarkola on kirjoittanut aina läheltä itseään. Teatterikorkeakoulussa hän kirjoitti yksityisestä ja julkisesta samannimisissä töissä. Väliin ohjauksia. Sitten Jotain toista, joka otsikoitiinkin ”henkilökohtaisen halun näyttämöksi”. Vuoteen 1918 sijoittunut Harriet sai alkunsa Sarkolan isoäidiltään kuulemasta suvun murhamysteeristä.

Silti autofiktio on hankala sana, niin hankala, että Sarkola sanoo jälkiviisaasti katuvansa Knausgårdin mainitsemista Perheenjäsenen käsiohjelmassa. Silloin kirjailija tunnettiin lähinnä Norjassa ja Ruotsissa, mutta jo vuosia hän on ollut kirjojaan suurempi ilmiö, jonka ohi on vaikea puhua. Knausgård oli keskeinen hahmo ”tekijän uudelleensyntymässä”, jota Iida Sofia Hirvonen kuvasi tammikuun lopulla Ylioppilaslehdessä. ”Mediapersooniksi haluavien on tehtävä kirja, jonka sisältönä on kirjailija itse”, Hirvonen kirjoitti. Se on vastakkainen ajatus Antti Hurskaisen Imagen blogissa esittämälle toteamukselle, että autofiktion pitäisi olla kirjallisuuden kuningaslaji.

”Miten se määriteltiinkään”, Sarkola aloittaa.

”Kertoja, joka muistuttaa kirjailijaa paljon ja oleellisesti mutta on todellisuuden kuvauksen kannalta hyvin subjektiivinen. Usein kertoja kantaa kirjailijan nimen. Tälleen sen hahmotan. Roman à clef.”

”Jos sen määrittelee näin, sen alle mahtuu niin valtava määrä kirjallisuutta, jota ei olla luettu autofiktiona, jota ei ole määritelty niin, eikä vieläkään määritellä niin.”

Mielekkäämpi on katsoa, mitä luetaan autofiktiona. A-sanasta on tullut mainosslogan, joka tarkoittaa matalimman mahdollisen kynnyksen statuspäivitysproosaa. Sopivasti väritettyjä anekdootteja sopivan Instagram-kelpoisissa kansissa. Kirjamessujenkin lukuisiin autofiktiopaneeleihin pääsivät puhumaan ne, joiden kirjaa tajuttiin markkinoida sellaisena – ei esimerkiksi Pirkko Saisio tai Ossi Nyman.

Kuvaan kuuluu lifestyle-sivuille sopiva tarina, pätkätöitä tai riittämättömyyttä, jotka voi kirjoitusoppailla kääntää liketyksiksi ja itsetuntobuustiksi. Lisäksi pitää korostaa feminismiään, vaikka kirjoittaisi tasan siitä, mikä on kirjallisuuskaanonissa ollut naisen paikka: naisena olemisesta. Vakavat aiheet jätetään miehille.

Kyse on paljon myös alati korostuneesta samastuttavuuden vaatimuksesta. Ikään kuin kirjojen pitäisi olla lukijoidensa kuvia. Kirjallisuuden valkoisuus ja länsikeskeisyyskin on monille ongelma ensi sijassa siksi, että se ei tuota samastuttavia hahmoja. Ei siksi, että monesta poikkeuslahjakkuudesta on jäänyt sen vuoksi kuulematta.

Milja Sarkola nyökkää.

”Samastuttavuus on mun mielestä taito taiteessa. Sillä ei ole väliä mulle kuluttajana, onko se tekijälle henkilökohtaista tai yksityistä. Samastuttavuuden vastakohta on mulle ehkä epäuskottavuus. Että se on epäuskottavasti tehty”, Sarkola sanoo.

”Taitava kirjailija pystyy kirjoittamaan samastuttavasti ja tunnistettavasti myös henkilöistä, jotka eivät ole lähellä hänen omaa kokemustaan tai hänen todellisuuttaan. Huikeimmat lukukokemukset ovat niitä, joissa on vielä joku tosi kiinnostava tai yllättävä teesi sen alla tai sisällä. Joka on lukijalle ja ajan hengelle uusi ja odottamaton. Sitä yhdistelmää on hirveän haasteellista tavoittaa kirjoittaessa.”

Sarkolasta on kuitenkin suuri ele nimetä niitä taiteilijoita, jotka ovat tärähdyttäneet häntä ja hänen maailmaansa niin, että sanoittamattomat asiat ovat tulleet sanallistetuksi.

Hän pyytää oikeuden täydentää listaa myöhemmin, mutta aloittaa silti: Maria Gripen lastenkirjat, Christer Kihlman, Pentti Holappa, David Foster Wallace, Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär

”Tässä tulee heti tämä, että haluaisin, että siellä on naisia.”

Elokuvan puolelta Lasse Hallströmin Elämäni koirana, Ingmar Bergman, Dmitri Zvjagintsev.

”Tää on tosi miesvoittoinen lista. Haluun sitä miettiä.”

Hän mainitsee vielä Boys Don’t Cry ja Adélen elämä -elokuvat. (Lista täydentyy hetken päästä Rachel Cuskilla ja vielä sähköpostitse Lionel Shriverillä ja Roman Sentšinillä.)

Adélen elämä voitti Cannesissa kultaisen palmun vuonna 2013, mutta sen pitkät naistenväliset seksikohtaukset ovat jo toisteltu esimerkki mieskatseesta. Pääosia näytelleet Adéle Exarchopoulos ja Léa Seydoux ovat kertoneet kuvauksien olleen niin kamalat, etteivät he enää halua työskennellä ohjaaja Abdellatif Kechichen kanssa.

Adélen elämän vaikutus oli ihan valtava, mutta voin nähdä sen kriittisin silmin ja eläytyen siihen, mitä ne näyttelijät on kokeneet. Siinä ristiriidassa on jokin oire. Se liittyy moneen luettelemaani teokseen tai taiteeseen”, Sarkola sanoo.

Myös Christer Kihlmanin vaimo loukkaantui aikanaan, kun Kihlman kirjoitti avioliitostaan, homoseksuaalisuudestaan ja alkoholismistaan romaaneihinsa. Lionel Shriver taas on vastustanut kovaan ääneen keskustelua kulttuurisesta appropriaatiosta ja kustantamoiden positiivisesta syrjinnästä.

”Toisaalta tuntuisi epärehelliseltä kirjoittaa oma taidekulutus­historia toisin siksi, että nyt olisi trendikkäämpää, in tai poliittisesti korrektia nostaa historian unohdetut naistekijät”, Sarkola jatkaa.

”Mä voin tiedostaa ongelmallisuuden mun omassa patriarkaalisessa katseessa. Mistä tämä kielii, että mun taidemaku on tällainen. Mutta mä en voi kieltää, että se on ollut olemassa. Mä voin tässä hetkessä yrittää muuttaa sitä mutta en kieltää, mitä se on ollut.”

Lapsena hän oli yläluokkaa, jolla oli pääsy salaisuudelta tuntuvaan teatterimaailmaan. Ja alaluokkaa, jonka perheellä ei ollut autoa. Keskiluokkaa suomenruotsalaisten kesken.

Ajatellakseen kuin Milja Sarkola täytyy olla elänyt Milja Sarkolan elämä. Luokkatietoisuus syntyy lähisuhteista, hän sanoo.

”Mitä kauempana läheinen ihminen on mun perhehistoriasta, sitä tietoisemmaksi siitä tulee.”

Lapsena hän oli yläluokkaa, jolla oli pääsy salaisuudelta tuntuvaan teatterimaailmaan. Ja alaluokkaa, jonka perheellä ei ollut autoa. Keskiluokkaa suomenruotsalaisten kesken. Ja vähemmistöä, johon kohdistui ”suomalainen katse”.

Vaikka Sarkola tiesi haluavansa teatterialalle, lukioikäisenä hän oli liian ujo koulunäytelmiin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi vasta neljännellä yrittämällä 25-vuotiaana, kun pikkuveli Sampo oli jo valmistumassa näyttelijäksi. Vuonna 2009 kolttasaamelaista ohjaajaa ja käsikirjoittajaa Pauliina Feodoroffia pyydettiin Teatteri Takomon taiteelliseksi johtajaksi. Feodoroff taas ehdotti, josko hän ja Sarkola voisivat jakaa johtajuuden. Vuonna 2011 oli Perheenjäsenen ensi-ilta, seuraukset tiedetään.

”En tiedä, olisiko mikään muu, isompi teatteri ottanut multa näytelmää vastaan pelkästään idean perusteella”, Sarkola sanoo.

Nyt hän on oman kuvauksensa mukaan ”etuoikeutettu prekaari”. Hän elää apurahoilla eikä tiedä tulevaisuudesta mutta kokee olevansa enemmän etuoikeutettu kuin joku faktisesti paremmassa asemassa oleva keskiluokkainen vakityöllistetty.

Siinä on romaanin verran ristiriitoja.

Pääomani on tietenkin suomenruotsalaista kirjallisuutta, henkistä jatketta Märta ja Henrik Tikkasen tai Sarkolan mainitseman Christer Kihlmanin ylempikeskiluokkaiselle epämukavuudelle. Toisaalta siinä on erityisen suomenruotsalaista lähinnä muutamat mainitut säätiöt, kaikki muu on tuttua kenelle vain, joka on joskus keskustellut raha-asioista vastentahtoisesti. Suomalaiseen kirjalliseen kulttuuriin ei vain tunnu juuri kuuluneen oman hyvinvoinnin reflektointi tai luokkatietoisuus. Työväenkirjallisuutta meillä sen sijaan piisaa.

”Jos saisin valita, valitsisin mieluummin, että voisinpa liittyä slaavilaiseen absurdismiin tai amerikkalaiseen… Miksi sitä nyt kutsuisi…”

”…maagiseen tai hysteeriseen realismiin”, Sarkola sanoo. (Myöhemmin hän täydentää lakonisen venäläisen uusrealismin eli niin kutsutun kodak-proosan vaikuttaneen hänen kirjoittamiseensa.)

”Koen, että mä voin kommentoida sitä, mistä mä tuun, mutta en astua siitä ulos.”

Milja Sarkolalle fiktio on turvapaikka. Romaani ei ole mielipidefoorumi. Siksi sinne voi kirjoittaa vaikka tämänsorttista rehellisyyttä. Ajatuksia, joita kenen tahansa olisi epämukava löytää itsestään mutta joiden kanssa on opittava olemaan.

Erään ylipainoisen työtoverin väsynyt katse näyttää siltä, ettei hän välitä omasta elämästään. Hänelle on varmaan yhdentekevää, saako hän tulevaisuudessa työtarjouksia.

Jos pyrit huipulle uskot hierarkioihin. Jos käytät sanaa paras uskot hierarkioihin.

Ei kai kukaan teistä halua esittää tyhjille katsomoille. Huoraaminen on tässä kohtaa meidän kaikkien etu.

Mielipidefoorumeilla samaa ei hänestä kannata vaatia, sillä luokkatietoisuus on enemmän proaktiivista kuin reaktiivista. On ihan sama, kuinka paljon huutelee toisille – todennäköisesti lähes yhtä keskiluokkaisille – että tiedostakaa nyt jumalauta tekin etuoikeutenne.

”Jos se tulee ulkopuolelta vaatimuksena tai syytöksenä, en usko, että se auttaa. Ei. En usko”, Sarkola sanoo.

”Silloin ihmisen on vaikea tarkastella asiaa avoimesti tai rehellisesti.”

”Ajattelen, että jonkin yhteiskunnallisesti laajemman, kollektiivisen, kautta se vaatimus voi tulla yksilölle. Mutta mä ajattelen, että se vaatii aika sellaista, turvallista ilmapiiriä, että ihmisellä on sille tilaa.”

”Meidän ilmapiiri ei ole kauhean turvallinen.”

Q-teatterin lavalla Pääomani näyttää taidegallerialta eli blogikodilta. Hakolan sohva on korokkeella statussymbolina. Laura Rämä pukeutuu unikkomekkoon. Pääosan naista näyttelevä Eero Ritala hieroo levottomana käsiään yhteen eikä suostu millään kertomaan miehensä sukulaisille heidän asuntonsa ”tosi kallista” hintaa – kunnes lopulta Tommi Korpelan esittämä mies töksäyttää sen.

”Erityisen yksityisestä tulee erityisen yleistä”, kuten Helsingin Sanomissa Sarkolaa kuvailtiin jo Perheenjäsenen aikaan. Nyt hän taitaa tehdä sen taas.

Kohtaus on jo harjoituksissa kiemurteluttavaa katsottavaa, mutta on vaikea sanoa heti, miksi.

Ehkä inhan tunteen saa lopulta kiinni ja muutettua sanoiksi. Ehkä sen kanssa oppii olemaan.

Tila ainakin on turvallinen. Kaikki on hyvin. Katsomon pimeässä kukaan ei näe epämukavuuttasi.

Julkaistu: 14.3.2020
2 kommenttia