Alkuperäinen julkaisu 18.3.2016 – Päivitetty 30.5.2021

Vuosittain noin 1 050 suomalaista saa diagnoosin haimasyövästä, ja arki pysähtyy äkkijarrutukseen. Sairastuneissa on yhtä paljon miehiä ja naisia.

Haimasyövän riskitekijöitä ei täysin tunneta. Viisi prosenttia haimasyövistä kulkee suvuissa, mutta altistavaa geenivirhettä ei ole löytynyt.

– Potilaille olisi usein helpompaa, jos olisi jotain, mitä syyttää. Vaimo voisi sanoa miehelleen, että sait syövän, koska ryyppäsit. Selvää syntipukkia ei tässä syövässä kuitenkaan löydy, kertoo dosentti ja osastonylilääkäri Pia Österlund Hyksin Syöpäkeskuksesta.

Hän on hoitanut haimasyöpäpotilaita 20 vuotta ja tietää potilaiden tunnot.

Haimasyöpä ei johdu yksiselitteisesti elintavoista. Tupakoinnin tiedetään lisäävän sen vaaraa 30 prosentilla. Myös rasvaa ja kolesterolia sisältävällä ravinnolla ja alkoholilla on merkitystä, mutta ei siinä määrin kuin esimerkiksi maksasyövässä, johon alkoholilla on selkeä yhteys.

Selitykseksi jää lopulta vain yksi ja ainoa – huono tuuri.

Haimasyöpä on Pohjoismaissa yleisempi kuin muualla maailmassa. Syytä tähän ei ole pystytty selvittämään. Sairautta löydetään harvoin alle 40-vuotiailta, ja tyypillinen potilas on 65–80-vuotias.

Pahamaineisuus  ja salakavaluus kuvaavat hyvin haimasyöpää. Tämä johtuu siitä, että tauti löydetään lähes aina levinneenä. Syöpää on vaikea havaita, koska haima sijaitsee piilossa mahalaukun ja suolten välissä. Syöpäsoluilla on siellä tilaa kasvaa rauhassa kuin herrankukkarossa.

Koska kolme neljäsosaa haimasyövistä löydetään levinneenä, sairastuneiden viiden vuoden elinajanennuste on vain viisi prosenttia. Leikattavan syövän ennuste on kohtuullinen.

– Siinä vaiheessa kun haimasyöpä aiheuttaa oireita, se on jo usein levinnyt paikallisesti imusolmukkeisiin ja maksaan.

Levinneen haimasyövän tyyppioireita ovat tahaton laihtuminen, ruokahaluttomuus, vannemainen kipu ylävatsalla, yleistilan lasku sekä joskus pahoinvointi ja kuume. Jos taudin jäljille päästään aiemmin, sen selkein oire on ihon ja silmänvalkuaisten keltaisuus.

Keltaisuus kertoo sappiteiden tukkeutumisesta. Voidaan sanoa, että käy tuuri, jos haimasyöpä sijoittuu lähelle sappiteitä: tällöin se voidaan leikata ja taudista voi parantua. Mitä kauemmaksi haiman päästä syöpä asettuu, sitä vaikeampi se on hoitaa.

Kun haimasyövän jäljille päästään, tutkimusvaiheet käynnistyvät yksi toisensa jälkeen. Ensimmäinen vaihe on selvittää tarkasti, missä syöpä on, onko se lähettänyt etäpesäkkeitä ja mitä lajia se on. Tutkimusten jälkeen vatsaelinsairauksiin erikoistunut kirurgi, syöpälääkäri ja sädehoitolääkäri tekevät yhdessä hoitosuunnitelman.

Haimasyövän sijainti paikallistetaan tietokonetomografialla. Kaikkien potilaiden perustutkimuksiin kuuluvat myös neulanäytteet kasvaimesta ja verikokeet. Joskus tarvitaan myös ERCP-kuvantamisen yhteydessä tähystyksen avulla otettua irtosolunäytettä, etenkin tapauksissa, joissa sappitiet ovat tukossa. Tällöin samassa yhteydessä asetetaan stentti eli muovi- tai metalliverkkoputki avaamaan sappiteitä. Joskus käytetään lisäksi magneetti- tai PET-kuvausta.

Neulanäytteen saaminen on välttämätöntä, jotta patologi voi analysoida syövän alkuperän. Vasta tämän jälkeen voidaan suunnitella ja toteuttaa potilaan hoito oikein.

– Potilaat kokevat tämän vaiheen hyvin turhauttavaksi. Neulanäytteen saaminen haimasta voi olla työn ja tuskan takana. Näyte joudutaan usein ottamaan monta kertaa ja eri paikoista, jotta saadaan riittävä määrä syöpäsoluja patologin mikroskooppiin.

Vaikka patologi kuinka tekisi töitä, diagnostiikkaan menee aina vähintään viikko.

– Potilaasta saattaa tuntua, ettei kuukaudessa ole tehty yhtään mitään. Olemme kuitenkin tehneet hartiavoimin töitä, sillä syöpäselvittelyt ohittavat lääkäreiden muun toiminnan.

Valtaosa haiman syöpäkasvaimista on niin sanottuja duktaalisia adenokarsinoomia eli rauhasperäisiä haimasyöpiä.

Toiseen lajityyppiin kuuluvat neuroendokriiniset kasvaimet eli NET-tuumorit ja niitä harvinaisemmat NEC-kasvaimet. Ne ovat lähtöisin haiman neuroendokriinisistä soluista. Ennusteen kannalta parempi saada haiman NET-tuumori kuin adenokarsinooma, sillä NET-tuumorin kanssa voi elää jopa vuosikausia.

Jos potilaalle voidaan tehdä leikkaus ja hän toipuu hyvin, hänelle annetaan kuuden kuukauden solunsalpaajahoito eli niin sanottu liitännäishoito. Tällä jahdataan mikrometastaaseja eli karanneita syöpäsoluja ja pyritään estämään niiden vaellus eteenpäin. Osa leikatuista potilaista paranee kokonaan.

Noin 15 prosenttia haimasyövistä on paikallisesti edenneitä, mutta niissä ei ole etäpesäkkeitä. Usein paikallisesti etenevät syövät kasvavat kiinni verisuoniin, eikä niitä voi silloin poistaa parantavasti. Tällöin annetaan neoadjuvanttihoitoa, jolla pyritään pienentämään kasvain leikattavaksi.

Tässä hoidossa potilas saa solunsalpaajahoitoa tai solunsalpaajan ja sädehoidon yhdistelmää eli kemosädehoitoa. Hoidon tavoitteena on pienentää kasvainta siinä määrin, että se irtoaa suonista ja kutistuu leikattavan kokoiseksi.

Verisuonikirurgian kehittyminen on tehnyt mahdolliseksi verisuoniin kasvaneiden kasvainten poiston. Vielä viisi vuotta sitten se oli harvinaisempaa.

Jos  leikkausta  ei voida tehdä, huolehditaan potilaan mahdollisista muista oireista: ruokahaluttomuudesta, kivuista ja tukkeutuneista sappiteistä, ennen kuin varsinaiset syöpähoidot aloitetaan.

– Tämän jälkeen mietitään, annetaanko potilaalle taudin etenemistä jarruttavaa solunsalpaajahoitoa ja mikä niistä olisi parhaiten räätälöitävissä potilaalle. Tätä oireita vähentävää tai elämää pitkittävää hoitoa voidaan antaa räätälöitynä noin puolelle potilaista.

Hoidolla on kuitenkin rajallinen tehoaika, yleensä puolesta vuodesta vuoteen. Käytetyin solunsalpaaja on pisimpään käytössä ollut gemsitabiini. Sen rinnalle on saatu myös muita yhdistelmähoitoja, esimerkiksi sisplatiini, erlotinibi, kapesitabiini ja uusimpana nabpaklitakseli.

Tehokkain mutta myös eniten haittavaikutuksia aiheuttava hoito on folfirinox, joka on yhdistetty kolmesta solunsalpaajasta. Hoito pidentää potilaan keskimääräistä elinajanennustetta lähes vuoteen. Sitä voidaan antaa vain hyväkuntoisille potilaille.

Hoitojen haittavaikutuksina potilailla voi ilmetä limakalvo-oireita, veriarvojen heikkenemistä, tulehdusherkkyyttä ja anemiaa, jonka taltuttamiseksi voidaan tarvita verensiirtoja. Myös kuumeiset infektiot, hiustenlähtö ja ihon kuivuminen voivat vaivata.

Useimmat potilaat eivät pelkää hoitojen haittavaikutuksia, sillä hyviä oirehoitoja on tarjolla enemmän kuin takavuosina. Annoksia ja oirehoitoja säätämällä valtaosa sietää hoidon hyvin.

Toisin kuin potilaat joskus epäilevät, taloudelliset seikat eivät määrää haimasyövän hoitoa, sillä sen hoidot eivät ole kalliita. Päätökset tehdään potilaan kunnon mukaan. Österlund painottaa, että potilaiden kannattaa olla rehellisiä kertoessaan kunnostaan hoitavalle lääkärille.

– Huonokuntoinen ei saa samaa hyötyä hoidoista kuin paremmassa kunnossa oleva. Hoidot ovat raskaita ja saattavat joskus jopa lyhentää potilaan elinikää. Hoidot räätälöidään aina potilaan kunnon ja syöpätyypin mukaan.

Levinneisiin syöpiin ei ole parantavaa hoitoa. Kun syöpä löydetään tässä vaiheessa, se on jo raivannut tiensä maksaan, etäimusolmukkeisiin, vatsakalvolle ja keuhkoihin. Potilailla saattaa olla myös iästä johtuvia perussairauksia, joten oireenmukainen hoito voi olla paras vaihtoehto joillekin potilaille.

Potilaat käyvät hoidoissa kotoa käsin. Sairausloman tarve vaihtelee potilaan kunnon, voinnin ja toiveiden mukaan. Hoidossa keskitytään kivun ja muiden oireiden hyvään hoitoon.

Kun elinajanennuste on lyhyt, sopeutumisaika käy usein lyhyeksi niin potilaille kuin omaisillekin. Näihin tilanteisiin räätälöidään psykososiaalinen tuki, joka jatkuu saattohoitokodissa.

Vaikka haimasyöpä voidaan parantaa vain harvoin, Österlund näkee tilanteissa myös lohtua.

– Mielestäni syöpäkuolema voi olla ihmisen paras kuolema, kun sitä vertaa esimerkiksi Alzheimerin tautiin ja moniin muihin sairauksiin. Potilaiden kivut ja pienimmätkin vaivat hoidetaan, ja myös omaiset saavat psykososiaalista tukea.

Kun hoitoketju on kunnossa, potilaat ja heidän perheensä eivät jää viimeisessä vaiheessa tyhjän päälle. Oire- ja saattohoitoon erikoistuneet vuodeosastot, kotisairaalat ja saattohoitokodit pitävät tästä huolen.

– Kun potilas siirtyy saattohoitoon, sanon omaisille, että he ovat tehneet jo puolet surutyöstä.

Uransa aikana Österlund on kävellyt monen potilaansa rinnalla haudan reunalle asti ja keskustellut kipeistä asioista. Tämä on opettanut, ettei elämässä ole itsestäänselvyyksiä.

Monelle potilaalle tietoisuus syöpään kuolemisesta on parempi vaihtoehto kuin ajatus äkkikuolemasta. Syöpäkuoleman vääjäämättömyys kirkastaa olevan ja antaa aikaa hyvästellä läheiset.

Eräs Österlundin potilaista puki tuntemuksensa lauseeseen: ”Ellen olisi saanut haimasyöpää, olisin jäänyt elämänkoulussa luokalle.”

– Jokainen potilas, joka on sopeutunut kuolemaan ja lähtee tietoisena ja valmiina tästä maailmasta, antaa lääkärille uskomattoman paljon voimaa tehdä tätä työtä.

Kolme neljäsosaa haimasyövistä löydetään levinneenä.

Terhokodissa hoidetaan kuolevia potilaita, saatetaan viimeiselle matkalle. Matkan pituutta ei voi ennustaa: se voi olla puoli päivää tai kuukausia. Haimasyövässä saattohoito jää usein lyhyeksi.

– On tärkeää, että potilas tietää olevansa kuolemassa, vaikka kaikki eivät välttämättä halua puhua siitä, sairaanhoitaja Carita Olkkonen sanoo. Hän on työskennellyt Terhokodissa yli 20 vuotta.

Hyvän saattohoidon kulmakiviä ovat muun muassa potilaan oireiden tunnistaminen, kivunlievitys sekä toimintakyvyn ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Potilas saa tukea omien voimavarojensa käyttöön, ja hänen annetaan pitää kiinni elämästään loppuun asti.

– Kipulääkkeiden saamisessa ei ole rajoituksia. Jos potilas ei enää pysty pyytämään niitä itse, hoitohenkilökunta osaa nähdä potilaan kipuoireet ja lääkitä tarpeen mukaan.

Olkkosen mukaan hoitajan on kuunneltava herkällä korvalla, millä tavalla eri potilaiden kanssa voi puhua kuolemasta. Ihmiset ovat erilaisia, eikä suhtautuminen ole iästä kiinni.

Toivo on merkillinen voima. Ihminen saattaa turvata siihen viimeiseen hengenvetoon asti, sillä se kannattelee ja tuo lohtua.

– Potilas saattaa toivoa, että kuolema olisi hyvä ja läheiset selviäisivät.

Saattohoito on myös omaisia varten. Potilas saa itse määritellä, keitä hänen perheeseensä kuuluu. Jollekin perhe voi olla yksi läheinen, toiselle laaja perhekunta. Läheisten määrittäminen on pitkälti yksilö- ja kulttuurikysymys.

– Meillä on mahdollisuus tuoda kuolevan sängyn vierelle toinen sänky, jos perhe niin toivoo. Jos toinen puolisoista on esimerkiksi toiminut omaishoitajana, on tärkeää, että molemmat puolisot voisivat osastohoidon aikana palata takaisin puolisoiden rooleihin. Tämä koskee myös vanhemmuutta.

Joskus saattoväessä on mukana myös uskollisia nelijalkaisia, koira tai kissa.

Henkilökunta tukee omaisia siinä missä potilaitakin. Läheisen kuoleminen voi olla rankkaa katsottavaa. Kuolema voi kuitenkin olla potilaalle hyvä, vaikka muutokset kuolevan kehon toiminnassa, esimerkiksi hengityksessä, saisivat kuoleman näyttämään omaisista hankalalta.

Terhokodissa on noin viitisenkymmentä vapaaehtoistyöntekijää, jotka tarvittaessa vapauttavat potilaiden omaiset lepäämään ja antavat aikaansa kuoleville ja heidän omaisilleen.

Vapaaehtoisten panos on arvokasta, sillä hoitohenkilökunnan aika ei aina riitä tiiviiseen läsnäoloon potilaan rinnalla.

Terhokodissa tehdään myös perhetyötä. Perheiden tarpeet vaihtelevat, ja perhetyöntekijä voi esimerkiksi tavata potilaan alaikäiset lapset jo ennen kuolemaa. Hän käy lasten ikätasoon sopivalla tavalla läpi isän tai äidin lähestyvää kuolemaa. Tarvittaessa hän tapaa lapsia myös vanhemman kuoleman jälkeen.

Olkkonen puolestaan tekee sosiaalityötä keskustelemalla lapsiperheiden kanssa ja kertomalla yksin jääville vanhemmille, mitä etuuksia heidän on mahdollista hakea leskinä ja yksinhuoltajina.

– Annan heille infopaketin, johon on koottu kaikki keskeiset asiat. Kuoleman jälkeen on usein vaikea löytää voimia monimutkaisten etuuksien selvittämiseen. Paketti auttaa selviämää arjessa askel kerrallaan.

Päivitetty 30.5.2021 – Ilmestynyt 18.3.2016