Kun Harriet Finne-Soveri valmistui vuonna 1980 lääkäriksi, hän alkoi ihmetellä kuolevien potilaiden hoidon tilaa. Vieraillessaan Englannissa nuori lääkäri tutustui saattohoitokoteihin ja ajatteli, että tuollaisia täytyy saada myös Suomeen.

Tuolloin suomalaisen lääketieteen termistöön ilmestyi sana terminaalihoito. Vaikka lääkärit olivat jo aikaisemmin saattohoitaneet kuolevia potilaita yksilötasolla, myös järjestelmä alkoi tunnistaa yhteisten käytäntöjen tarpeen.

Suomen ensimmäinen saattohoitokoti perustettiin vuonna 1988 Tampereelle. Finne-Soveri iloitsi ja ajatteli, että asia saadaan viimeinkin kuntoon.

Sen jälkeen terminaalihoito on vaihtunut saattohoidoksi, ja olemme siirtyneet uudelle vuosituhannelle. Suomen neljästä saattohoitokodista turkulainen Karina-koti lopetti hiljattain toimintansa rahoituksen tyrehtyessä.

Vuosittain noin 50 000 suomalaista päättää maallisen vaelluksensa. Moni edelleen turhaan kärsien.  

Saattohoito on potilaan hoitoa ja tukea sairauden viime vaiheessa, ennen kuolemaa. Finne-Soverin mukaan suomalainen saattohoito on puutteistaan huolimatta kehittynyt nopeasti. Esimerkiksi syöpäpotilaiden tapauksessa saattohoito on monin paikoin erinomaista, mutta yleisesti vanhenevan väestön tarpeet ovat jääneet vähälle huomiolle.

Julkisuudessa puhutaan usein siitä, että kuolema on onnistuttu työntämään hyvinvointiyhteiskunnassa taka-alalle. Kun vanhukset eivät enää asu lastensa ja lastenlastensa kanssa samassa taloudessa, käytännössä kuoleman mukana piiloon on työnnetty myös vanhukset.

Yksityisten hoivakotien väärinkäytökset synnyttivät isoja otsikoita noin vuosi sitten. Julkisuuteen tuotiin esiin törkeitä tapauksia voittoa tavoittelevien hoitolaitosten käytännöistä. Puhuttiin hoivakriisistä. Kaikkein ikävin kysymys jäi kysymättä:

Kuinka moni vanhus kuolee nyky-Suomessa edelleen kärsien? Geriatri Harriet Finne-Soverin mukaan liian moni. 

Hän pyrkii vaikuttamaan siihen, että laadukas saattohoito tulee vakiintuneeksi osaksi elämän loppupäässä ihmiselle annettavaa hoitoa.

Kuolema voi pelottaa myös vanhaa ihmistä, ja sen kohtaaminen kivuliaana ja yksin on ehkä pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

Nykyisessä vanhustenhoidossa puhutaan paljon siitä, että vanhusten tulisi saada asua yhdessä ja samassa paikassa elämänsä loppuun asti. Ajatus on Finne-Soverin mukaan hyvä, kunhan palveluja tarjoava henkilöstö, lääkärit ja omaiset kommunikoivat keskenään ja reagoivat tilanteeseen, jossa saattohoitoon siirtyminen on perusteltua.

– Kuoleman läheisyyttä ei ole aina helppo tunnistaa, mutta kuolemanriskin nousemiseen on omat mittarinsa. Niitä käyttämällä kuolevan potilaan seulominen on helpompaa, ja ihminen saa elämänsä loppuvaiheessa, vaikka se olisi pitkäkin, tilanteeseensa sopivampaa hoitoa.  

Suomessa on juuri saatu päätökseen sosiaali- ja terveysministeriön toteuttama hanke, jossa tarkasteltiin suomalaisen saattohoidon tilaa. Hankkeen väliraportin tulokset vahvistivat aiemmat epäilyt: järjestelmässä on paljon puutteita, ja alueelliset erot ovat suuria.

Raportin mukaan saattohoitoa toteutetaan pääasiallisesti perustason yksiköissä. Osaaminen vaihtelee. Eniten erityistason palveluita saa Etelä-Suomessa, ja vähiten saatavilla on erityistason kotisaattohoitoa. Saattohoito-osastoja ja -koteja on lähinnä isoissa kaupungeissa.

Hankkeen 17. joulukuuta 2019 julkaistu loppuraportti antoi sairaanhoitopiirikohtaisia suosituksia saattohoidon kehittämiseen, mutta teki myös uusia valtakunnallisia avauksia.

Niitä olivat muun muassa vanhuspalveluhenkilöstölle suunniteltu saattohoitopassi sekä taloudellisesti tuetun hoitovapaan järjestäminen kuolevan potilaan omaiselle. Uutena asiana esiin nostettiin myös lasten saattohoidon osaamisen turvaaminen.

Hankkeen päättymisen jälkeen alkaa suositusten soveltaminen käytäntöön. Se saattaa vaatia muutoksia voimassaolevaan lainsäädäntöön.

Harriet Finne-Soveri on ollut mukana sosiaali- ja terveysministeriön työryhmässä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijana. Geriatrina Harriet Finne-Soveri on tuonut hankkeeseen vanhusten ääntä.

– Muistisairaus on suomalaisten kolmanneksi yleisin kuolinsyy, Finne-Soveri sanoo.

Kun elämme yhä vanhemmiksi, kuolema vanhuudensairauksiin alkaa olla tyypillisempää. Etenevän muistisairauden vaiheet saattavat olla hankalia tunnistaa.

– Huomasimme THL:n tutkimuksessa, että monet vanhuslaitokset ja palvelutalot kuntouttivat käytännössä myös kuolevia potilaita.

Finne-Soveri sanoo kuoleman olevan edelleen hankala asia jopa siihen tottuneelle hoitohenkilökunnalle. Lääketieteen kehittyessä olemme tuudittautuneet siihen, että aina on jotakin tehtävissä. Kuolemasta on tullut oire, jota halutaan vältellä viimeiseen asti.