Apu

Reija Könösen mies menehtyi haimasyöpään: "On tärkeää, että kun ainutlaatuinen ihmiselämä päättyy, se tapahtuu arvokkaasti”

Reija Könösen mies menehtyi haimasyöpään: "On tärkeää, että kun ainutlaatuinen ihmiselämä päättyy, se tapahtuu arvokkaasti”
Kun Reija Könösen mies sairastui haimasyöpään, he eivät arvanneet, että yhteistä aikaa olisi jäljellä vain kolme kuukautta. Könönen pelkäsi kipua, mutta viimeiset hetket menivät yllättävän hyvin. Mies sai kuolla rauhassa kotona.
Julkaistu: 16.12.2020
Puhelin kilahti käsilaukussa, tekstiviesti. Reija Könönen odotti bussia ystävänsä kanssa Arranin saarella Skotlannissa. Hän oli ollut viikon meditaatioretriitissä ja hyvästellyt muut osanottajat hetkeä aiemmin. Viesti oli Könösen mieheltä.
Huonoja uutisia. Haimasyöpä. Älä yritä soittaa heti, menen vielä laboratorioon, huh.
Könösestä tuntui, että aika pysähtyi ja kaikki ympäriltä katosi. Tunteet vyöryivät yli: pelko, epäoikeudenmukaisuus ja suru. Ystävä talutti itkevän Könösen bussiin. Oli 8. kesäkuuta 2016. Mies oli 54-vuotias.
– Tiesin, että mieheni oli menossa lääkäriin. Hänellä oli vähän nipistänyt vatsaa eikä ruoka maistunut. Mutta emme osanneet epäillä tällaista, Könönen kertoo nyt.
Haimasyöpä on viheliäs, sillä se on usein pitkään oireeton tai oireet ovat hyvin lieviä. Syöpää on vaikea havaita myös siksi, että haima on piilossa muiden sisäelinten takana. Siellä syövällä on tilaa kasvaa.
Oli heti tiedossa, ettei Könösen miehen syöpää voida parantaa. Hoidot alkoivat silti saman tien. Toivottiin, että ne antaisivat lisää elinaikaa. Mies sai solunsalpaajia, jotka tuhoavat syöpäsoluja.
– Minulla oli aluksi toivoa, että kyllä tämä tästä. Mieheni oli realistisempi eikä halunnut ripustautua turhaan toivoon.
Viimeisinä viikkoina auttoi se, että mies sai olla kotona ja Reija vierellä ja läsnä.

Miehen toinen syöpäsairaus

Reija Könönen on muutosvalmentaja. Hän julkaisi tänä syksynä Lempeyden kirjan yhdessä Sanna Wikströmin kanssa. Kirjassa puhutaan esimerkiksi elämän vaikeuksien kohtaamisesta. Siitä Könönen on oppinut paljon.
Könönen kertoo, että viimeiset yhteiset kuukaudet miehen kanssa olivat surusta huolimatta myös onnellisia. Molemmat pystyivät nyt kohtaamaan tilanteen – toisin kuin aiemmin. Tämä syöpä ei nimittäin ollut ensimmäinen.
Mies oli sairastunut leukemiaan nelikymppisenä. Hän sai silloin kantasolusiirron ja parani. Lääkärien mukaan kaksi syöpää eivät liittyneet toisiinsa.
Leukemian aikana Reija Könönen piti itsensä kiireisenä. Hän kirjoitti päiväkirjaansa, että käsittelee kamalat tunteet joskus myöhemmin. Nyt ne oli tukahdutettava, jotta pärjäisi. Lapset olivat vasta 6- ja 8-vuotiaita.
– Ajattelin, että minun pitää vain kestää ja kyllä minä kestänkin, koska mieheni on se, jolla on vaikeaa.
Kun miehen haimasyöpä löytyi, Könönen päätti, että nyt hän ei välttele sitä.
– En yrittänyt enää paeta tunteita ja tilannetta mihinkään. Uskalsin olla läsnä, oli se kuinka pelottavaa tahansa.
– Vanha koti oli muistojen lataama. En voinut jäädä sinne. Jätin huonekalut sinne ja ostin uudet.

Hyviä hetkiä

Tuon kesän päiviin muodostui tietty rutiini. Aamulla mies otti puhelimensa ja silmälasinsa ja asteli portaat rivitalon alakertaan. Könönen laittoi aamiaisen. Mies alkoi toivoa lapsuutensa ruokia. Siispä Könönen keitti mannapuuroa ja kiisseleitä.
Könönen työskenteli tuolloin tuotekehityspäällikkönä Messukeskuksessa. Hän alkoi tehdä etätöitä kotona. Päivisin he kävivät kävelyllä ja illalla katsoivat televisiosta Poliiseja ja Ryhmä Pullmania, miehen viime aikojen suosikkeja.
Aiemmin arki oli ollut kiireistä, oli omat työt ja harrastukset. Nyt yhdessäololle oli enemmän aikaa. Kaksi lasta olivat nyt nuoria aikuisia ja asuivat omillaan.
He puhuivat paljon: miten elämä oli mennyt ja mikä oli jäänyt kaivelemaan. He puhuivat myös hautajaisista.
– Se oli absurdi keskustelu, outo mutta hyvä. Kun hän kuoli, tiesin, mihin hän haluaa tulla haudatuksi ja keitä kutsutaan.
Heitä molempia helpotti ajatus siitä, että olemme osa ihmisten ketjua, jossa kaikilla on omat kärsimyksensä.
– Oli hyviäkin hetkiä, jolloin nauroimme, Reija Könönen sanoo.
Aika muutti heitä molempia.
– Mieheni ei ollut koskaan ollut mikään positiivisen ajattelun ihminen. Mutta kun hän oli työstänyt asioita, hän päätti, ettei keskity siihen, mitä häneltä viedään pois, vaan siihen, mitä hänellä vielä on. Hän esimerkiksi nautti lukemisesta.
Tällä kertaa Könönen osasi myös huolehtia itsestään. Hän käveli metsässä, itki kun itketti, ja ihmetteli, miten kauniisti auringonvalo siivilöityi lehtien läpi.
– Kävin paljon mustikassa ja sienessä yhden ystäväni kanssa. Poimimme mustikoita ja puhuimme kuolemasta.
– Kun odotimme esikoistamme, saimme oppaan, jossa kerrottiin, miten raskaus etenee. Nyt saimme saattohoito-oppaan, jossa kerrottiin, miten loppu tulee.

Hoidot lopetettiin

Kun kesä eteni, miehen vointi huononi. Hoidot lopetettiin jo heinäkuussa, vain runsaan kuukauden jälkeen.
– Se oli mieheni päätös. Hän halusi lopettaa ne, koska aikaa oli vähän ja hoidot veivät huonoon kuntoon. Hän laihtui päivä päivältä. Hänestä tuli luuranko, polvi oli leveämpi kuin reisi. Mietin, kuinka laihaksi ihminen voi tulla.
Pariskunta oli tavannut parikymppisinä, kun molemmat opiskelivat Tampereen yliopistossa. He kokivat yhdessä monet elämän suuret asiat, kuten lasten syntymät. Nyt he huomasivat, että terveydenhuolto tarjoaa oppaita joka lähtöön.
– Kun odotimme esikoistamme, saimme oppaan, jossa kerrottiin, miten raskaus etenee. Nyt saimme saattohoito-oppaan, jossa kerrottiin, miten loppu tulee.
Könösen mies halusi olla kotona niin pitkään kuin pystyy. Kotisairaanhoitoon sai aina soittaa ja tarvittaessa sieltä tuli joku käymään, mutta muuten he olivat kahden. Mies otti lääkkeet itse.
– Minua pelotti, miten selviäisimme, jos hänelle tulee hirvittäviä kipuja.
Siksi he päättivät, että lopussa mies menisi saattohoitokotiin. Sinne hän ei kuitenkaan ehtinyt.
"En voi varmaan enää koskaan nukkua sellaisella patjalla. Keho muistaa sen tunteen, kun nukuimme vierekkäin."

Viimeinen reissu postilaatikolle

Syöpä eteni. Tuli päivä, jolloin mies sai rollaattorin, ja päivä, jolloin hän käveli viimeisen kerran ulkona, postilaatikolle ja takaisin.
– Emme voineet koskettaa pitkään aikaan. Hän oli niin läpikipeä, että kosketuskin sattui. Silti kun makoilimme sohvilla viimeisenä viikonloppuna, hän sanoi olevansa niin onnellinen kuin tässä jamassa oleva ihminen voi olla.
Mies arvosti kotisairaanhoidon käytännöllisiä ohjeita. Myös Könösen mielestä se toimi hyvin. Sen sijaan henkistä tukea kuolevalle oli tarjolla vähän. Kun mies sai diagnoosin, hänet laitettiin jonoon psykiatriselle sairaanhoitajalle. Yhteydenotto tuli vasta viikko ennen kuolemaa. Silloin hän ei enää jaksanut käsitellä asiaa.
Kuolemaa edeltävänä päivänä mies pyysi, että hänelle tilataan sairaalasänky. Se laitettiin olohuoneeseen alakertaan.
– Kun sänky tuli, hän meni leikkimään nappuloilla, jotka nostavat ja laskevat sitä. Vaikka olisi kuinka synkkää, koskaan ei ole niin synkkää, ettei olisi jotain valoa.
Kotisairaanhoito tuli laittamaan jalkaan kanyylin, jota kautta mies sai kipulääkettä. Hoitaja kävi myöhään illalla ja varhain aamulla.
– Lapset ja minä nukuimme siskonpetillä olohuoneen lattialla. Saimme olla koko yön yhdessä.
Reija Könösen mies rakasti lapsia. He saivat kaksi lasta. Nyt Könösellä on myös pieni lapsenlapsi. – Hänen kanssaan tulee mieleen, että kunpa mieheni hän olisi nähnyt tämän ihanan ihmeen.

Jäljellä oli vain kuori

Syyskuun kuudentena 2016 heillä oli ollut 25-vuotishääpäivä. Yhdeksäs syyskuuta mies kuoli.
Reija Könönen oli laittamassa ruokaa, kun tytär kutsui olohuoneesta. Mies ei hengittänyt enää. Könösestä tuntui, että jäljellä oli vain kuori. He olivat siinä yhdessä. Könönen ei tiedä, kuinka kauan.
– Muistan, että ajattelin, miten tyypillistä miehelleni, että hän kuolee arkipäivänä virka-aikaan.
Sitten Könönen soitti kotisairaanhoitoon, joka lähetti lääkärin toteamaan tilanteen, ja hautaustoimistoon, joka tuli noutamaan ruumiin pois.
Könönen oli sairauslomalla viikon ja palasi sitten töihin. Hän halusi, että päivissä olisi tekemistä. Muutaman kuukauden päästä hän muutti yhteisestä kodista vuokralle Helsingin kantakaupunkiin.
– Vanha koti oli muistojen lataama. En voinut jäädä sinne. Jätin huonekalut sinne ja ostin uudet Ikeasta.
Könösellä ja miehellä oli kehon muotoon mukautuvat patjat. Nekin jäivät.
– En voi varmaan enää koskaan nukkua sellaisella patjalla. Keho muistaa sen tunteen, kun nukuimme vierekkäin.
Könönen on säilyttänyt miehensä päiväkirjat, kirjeitä ja valokuvat. Vaatteita hän ei halunnut pitää, mutta poika otti joitakin niistä.
"Ymmärsin, ettei elämä jatku ikuisesti, vaan se on oikeasti tässä ja nyt. Suorittamisen laput ovat poissa silmiltä."

Pienet vastoinkäymiset menettivät merkityksensä

Tänä syksynä Helsingissä toimiva saattohoitokoti Terhokoti ilmoitti talousongelmista ja yt-neuvotteluista. Se oli monista pöyristyttävää, koska Terhokoti tunnetaan saattohoidon edelläkävijänä. Terhokodin ahdinko kosketti myös Könöstä.
– On äärettömän tärkeää, että kun ainutlaatuinen ihmiselämä päättyy, se tapahtuu arvokkaasti ja hyvin. Asia ei kosketa vain kuolevaa vaan myös isoa joukkoa läheisiä. Meille oli iso lohtu, että ensimmäisellä ja viimeisellä käynnillä ollut kotisairaanhoidon työntekijä oli niin lämmin ja samalla käytännöllinen.
Hän on tyytyväinen, että mies sai kuolla kotona.
– Se meni juuri niin kuin pitikin. Saimme olla yhdessä koko perhe.
Könösen elämä ei jatkunut ennallaan. Pari vuotta sitten hän lopetti entisen työnsä ja alkoi tehdä töitä muutosvalmentajana.
– Ymmärsin, ettei elämä jatku ikuisesti, vaan se on oikeasti tässä ja nyt. Suorittamisen laput ovat poissa silmiltä. Sekin konkretisoitui, miten suuri merkitys on sillä, miten asioihin suhtautuu. Pienet vastoinkäymiset, kuten paidan värjäytyminen pesussa, eivät ole niin iso juttu.
Miehen kuolemasta on kulunut neljä vuotta. Hän kulkee mukana ajatuksissa ja tulee mieleen yllättävällä hetkellä, kuten kun joululimput tulevat kauppoihin.
– Silloin huomaan ajattelevani, että Pekka olisi tykännyt tuosta tosi paljon. ●

Reija Könönen

  • Syntynyt: Tampereella vuonna 1962.
  • Asuinpaikka: Helsinki.
  • Ammatti: muutosvalmentaja, maisterintutkinto mindfulnessista Aberdeenin yliopistosta Skotlannista, tietokirjailija.
  • Perhe: kaksi aikuista lasta: poika, 28, ja tytär, 26.
  • Harrastukset: opiskelu ja metsissä samoilu.
  • Ajankohtaista: kirjoittanut teoksen Lempeyden kirja (Otava) yhdessä Sanna Wikströmin kanssa.
Kommentoi »