Image

Riikka Karppisen piti olla vihreiden poliittinen komeetta – sitten hän pettyi puolueeseen, kun puhe koko Suomen vihreistä ei johtanut käytännön toimiin

Riikka Karppisen piti olla vihreiden poliittinen komeetta – sitten hän pettyi puolueeseen, kun puhe koko Suomen vihreistä ei johtanut käytännön toimiin
”En pidä tyhjänpuhumisesta. Että puhutaan koko Suomen vihreistä mutta käytännön toimia ei tehdä”, sanoo sodankyläläinen vihreä poliitikko Riikka Karppinen.
Julkaistu: 25.1.2022

Pitkospuut on kunnostettu viime kesänä. Olikin jo korkea aika.

Entiset astinlaudat ehtivät palvella luonnonsuojelualue Viiankiaavan kulkijoita lähes kahden vuosi­kymmenen ajan. Niitä oli aikoinaan rakentamassa sodankyläläinen Juha Karppinen, vuonna 1996 toimintansa aloittaneen Pahtavaaran kultakaivoksen pääluottamusmies – ja vihreiden poliitikon ja ympäristövaikuttajan Riikka Karppisen isä.

Viiankiaavan suo levittäytyy edessämme märkänä ja mättäisenä. Aukealla alueella tuuli on pureva. Luontopolku on muutaman kilometrin mittainen, ja matkaa parkkipaikalta laavulle, jossa olemme sopineet pitävämme ruokatauon, reilu kilometri.

Edelläni kulkee luonnonsuojelija, mutta nopeasti ajateltuna hieman erilainen sellainen. Sen lisäksi, että Karppisen isä on töissä kaivoksella, hänen isoveljensä työskentelee metsä­teollisuudessa.

”Tämä on mielenkiintoinen ristiriita”, Karppinen sanoo.

Eikö tähän tosiaan liity perheen sisällä mitään skismaa?

”Ei liity. Meillä kotona on aina keskusteltu hyvässä hengessä. Se, että olen nähnyt kaivosteollisuutta lapsesta asti, on herätellyt minua kaivoskysymyksiin. Lapsuuden kasvuympäristöstä on ollut valtavasti hyötyä sekä politiikassa että elämässä ylipäätään. Tiedän, että asioilla on aina vähintään kaksi puolta.”

Luontopolkua ympäröi 66 neliökilometrin laajuinen suoalue, joka tarjoaa kodin noin 90 lintulajille. Se on viidennes kaikista Suomen lintulajeista. Kolmannes linnustosta on uhanalaista tai silmälläpidettävää sorttia. Maassa pölähtää.

”Varmaan riekko,” Karppinen sanoo.

Emme ole sattumalta Viiankiaavalla. Se on osa- tai jopa pääsyy siihen, että Riikka Karppisesta tuli kansalaisvaikuttaja ja yksi vihreiden suosituimmista poliitikoista.

Tarkemmin katsottuna tapahtumaketju alkoi vuonna 2004, jolloin Karppinen kävi neljättä luokkaa Kersilön alakoulussa. Kersilö on maaseutukylä noin 20 kilometriä Sodankylästä pohjoiseen, nelostien ja Kitisenjoen varrella. Asukkaita on kuutisenkymmentä, poroja reippaasti enemmän.

Lapin Kansa uutisoi tuolloin, että maailman neljänneksi suurin kaivosyhtiö, brittiläis-eteläafrikkalainen Anglo American alkaisi etsiä malmia Viiankiaavalla. Karppisen isä luki uutisen kotona illallispöydässä ääneen. Matkaa Karppisten kotiovelta Viiankiaavan laidalle oli vain kilometrin verran. Lapset ymmärsivät, ettei kyse ollut pikkujutusta.

Ristiriita malminetsinnän, mahdollisen kaivoksen ja suojelualueen välillä tuntui räikeältä. Karppisten suvun maat oli aikanaan jouduttu käytännössä pakkomyymään valtiolle suojelun nojalla, ja suojelun oli määrä taata alueelle ikuinen, lainvoimainen suoja. Suojelu oli ainoa syy siihen, että maista suostuttiin ylipäätään luopumaan, ja se oli myös valtion ainoa peruste alueen lunastamiselle.

Nyt valtion toiminta kuitenkin vaikutti epäoikeudenmukaiselta. Karppisesta oli käsittämätöntä, että kaivosyhtiö sai luvan aloittaa kaivostoimintaan tähtäävät malmitutkimukset suojelun nojalla lunastetulla alueella noin vain. Hän ihmetteli, miten maailmassa saattoi tapahtua asioita, joille kukaan ei mahtanut mitään. Mitä pitäisi tehdä, jos löytää epäkohdan, johon haluaisi puuttua?

Vuonna 2009 suojelualueelta löydettiin merkittävä malmi­esiintymä. Elettiin aikaa, jolloin Karppinen oli suunnitellut hakevansa Kallion lukioon puheviestintälinjalle Helsinkiin ja suuntaavansa sitä kautta kohti unelmaansa, radiotoimittajan uraa. Ilmastoliike ei siihen aikaan vielä ollut samalla tavalla nuorten hallussa kuin nyt, Greta Thunbergin vaikutuksen jälkeen.

Isänsä rohkaisemana 14-vuotias Karppinen alkoi vastustaa kaivosta julkisesti. Syksyllä 2010 hän otti yhteyttä silloiseen ympäristöministeriön kansliapäällikköön, Hannele Pokkaan. Karppinen kirjoitti tälle pitkän sähköpostin Viiankiaavasta ja kaivoshankkeesta sekä lisätietojen tarpeesta. Seuraavan vuoden tammikuussa järjestyi tapaaminen, jossa kävi ilmi, että ministeriössä oli kaivoshankkeesta niukasti tietoja – mutta se ei Karppista lannistanut. Hän palasi kotiin ensimmäiseltä Helsingin-reissultaan tyytyväisenä, olihan hän pannut alulle jotakin. Unelma radiotoimittajan urasta sai väistyä Viiankiaavan suojelun tieltä.

Pian tämän jälkeen Karppinen halusi tietää, olisiko Lapin kansanedustajilla enemmän tietoja kaivoshankkeesta ja mikä oli heidän mielipiteensä asiasta. Lisäksi hän halusi kertoa oman näkemyksensä: tällainen hanke ei ollut oikein.

Vuonna 2011, edustakuntavaalien jälkeen, kaivoskeskustelu alkoi saada uusia sävyjä. Tiedossa oli, että kaivosyhtiö tiedottaisi hankkeen edistymisestä vuoden loppuun mennessä. Karppinen otti tehtäväkseen saattaa asian ihmisten tietoisuuteen. Hän järjesti tapaamisen eduskunnassa vasemmistoliiton Martti Korhosen ja Paavo Arhinmäen sekä kokoomuksen Pertti Salolaisen kanssa. Kolmikko oli Karppisen kanssa pitkälti samoilla linjoilla kaivoshankkeesta. Loppukevääseen mennessä tietojaan ja verkostojaan kartuttaneesta Karppisesta oli tullut keskeinen hahmo Viiankiaavan suojelussa. Hän huomasi, kuinka hänen taustastaan, iästään ja sukupuolestaan oli hyötyä kaivoskysymyksessä: ne kiinnittivät huomiota, jota Karppinen alkoi käyttää hyväkseen.

Saman vuoden toukokuussa posti toi kaivosyhtiöltä kirjeen, jonka sisältö heijasteli Karppisen pahimpia pelkoja: Viianki­aavan malmiesiintymä oli jo kaksi vuotta aiemmin todettu huomattavan suureksi, ja kaivosjätti perustaisi Suomeen tytär­yhtiön. Kesällä kunta tiedotti myyneensä maata uudelle yritykselle. Samaan aikaan Sodankylään rakennettiin Kevitsan kaivosta. Helsingin Sanomat uutisoi: Sodankylään tarttui malmikuume.

Myös Karppista haastateltiin – ja miksikäs ei? Olihan hän ”kuntaa vauhtisokeudesta kritisoinut Sodankylän lukiolainen ja Sodankylän nuorisovaltuuston puheenjohtaja”.

”Valtio osti pakolla yli sata hehtaaria suojeluun. Nyt valtio myy kovalla hinnalla saman alueen kaivosyhtiölle. Eikö tämä ole petos?” Karppinen sanoo jutussa.

Karppisesta tuntui kuin Viiankiaavan tulevaisuus olisi ollut hänen vastuullaan. Jälkeenpäin ajateltuna vastuu oli teini-ikäiselle lähes kohtuuton.

”Minulta kysytään usein, miten ja miksi ryhdyin lukioikäisenä ympäristövaikuttajaksi. Kysymys ei ollut koskaan ryhtymisestä. Moni asia – sattuma, kokemukset, perhetausta, mielenkiinnonkohteet ja luonteenpiirteet – on johtanut siihen, että olen päätynyt tai ajautunut yhteiskunnallisten asioiden pariin”, Karppinen on kirjoittanut kirjassaan Sodankylän Jeanne d’Arc: Riikka Karppisen tie vaikuttajaksi. Vuonna 2021 julkaistun teoksen Karppinen teki yhdessä Joonas Lehtosen kanssa.

Suurin piirtein tällä tavalla Viiankiaavan suojelusta tuli Riikka Karppisen elämän tärkein tehtävä.

Retkemme jatkuu, ja Karppinen viittoo yli jäisen rimpinevan. Siellä jossain, Viiankiaavan läntisessä helmassa, häämöttää malminetsintäalue. Ja syvällä kallioperässä, täkäläisittäin ”jängän alla”, piilee louhittava malmiesiintymä. Karppisen mielestä kaivosyhtiö on esittänyt hankkeen mediassa läpihuutojuttuna.

”He eivät ole kuitenkaan pystyneet osoittamaan, etteivät maanalaiset pohjavedet lähde virtaamaan vääriin paikkoihin kuivattaen suota. Nyt selvitetään, voidaanko kaivos rakentaa suojellun suon alle kestävällä tavalla”, Karppinen sanoo.

Karppisen elämä jakautuu aikaan ennen ja jälkeen kaivossuunnitelman. Eikä asiasta voi puhua imperfektissä. Kaivoshanke on suunnitteilla edelleen. Ympäristövaikutusten arvioin­­ti on yhä kesken.

Täällä – kansallisen soidensuojeluohjelman ja Natura 2000-ohjelman sekä EU:n luonto- ja lintudirektiivin nojalla suojellulla suolla – ollaan uuden äärellä. Vastaavasta toiminnasta ei nimittäin ole esimerkkejä muualta maailmasta. Suojellun suon alle ei ole koskaan rakennettu kaivosta.

Kaivosjätin edustajat yrittivät myös rajata kaivosalueen Natura-suojelualueen ulkopuolelle vakuuttaen, että kaivoksesta tunneleineen tulee vesitiivis, eikä se vaaranna suojelualuetta. Karppisen korvaan lupaus haiskahtaa. Miltä? Ei ainakaan luonnonsuojelulta.

”Ei ole pystytty näyttämään toteen, ettei suon alla tapahtuva louhinta kuivattaisi suojelualuetta. Alkaa kuulostaa Talvivaaralta, kun puhutaan uusista mekanismeista ja teknologioista, joita pitäisi kokeilla suojelualueilla. Suojelualueet eivät ole kokeilemista varten; siellä pitäisi harjoittaa vain suojelua. Jos jotain kokeillaan, siitä pitäisi olla vedenpitävää näyttöä”, Karppinen sanoo.

Maanalainen kaivos etenisi yli kilometrin syvyyteen – ja nousisi sieltä maanpintaa kohti louhinnan edetessä. Nykytiedon valossa malmia riittäisi louhittavaksi ainakin 20 vuodeksi. Kaivoksen tehdasalue rikastamoineen ja jätealueineen rakennettaisiin suojelualueen ulkopuolelle. Rikastamoalueen ja maanalaisen louhoksen välille tehtäisiin viisi kilometriä pitkä tunneli.

Mutta eikö se toisi alueelle myös työpaikkoja?

”Totta kai, mutta hyödyn täytyy olla pelkkiä työpaikkoja suurempi. Kaivoksista tulisi jäädä huomattavasti nykyistä enemmän taloudellista hyötyä sekä paikallisesti että koko Suomeen. Kunnat joutuvat investoimaan raskaasti kaivosteollisuuden vuoksi, ja moni kaivospaikkakunta, kuten Sodankylä, on velkaantunut pahoin.”

Karppista huojentaa tieto siitä, että kynnys kaivoshankkeen toteuttamiseen on korkea. Tämän osoittaa esimerkiksi se, että alkuvuodesta 2021 Lapin ely-keskus katsoi hankkeessa olevan ”olennaisia puutteita”. Viranomaisten epävarmuus liittyy etenkin suunnitellun maanalaisen kaivoksen riskeihin Viianki­aavan alueen pohjaveden alenemiselle. Hanke ei siis ole vain kaivosyhtiön teoreettisen ilmoituksen varassa, vaan yhtiöltä vaaditaan lisäselvityksiä.

Orava on käyttänyt pitkospuita ponnahduslautanaan. Sen kynnenjäljet erottuvat vastasataneessa lumessa teräväkärkisinä painaumina. Eläin on autuaan tietämätön sen elinpiiriä uhkaavista hankkeista. Karppinen kulkee edellä, keltainen tuulitakki vilkkuu vasten maisemaa.

Hänen reppunsa on lastattu täyteen evästä: rieskaa, juustoa, tomaattia, kuusenkerkkäpestoa, kuivattua poronsydäntä, pillimehuja, suklaata, hunajaa ja pakurikääpäteetä.

”Pakkaan aina evästä kokonaiselle komppanialle”, Karppinen, reservin kersantti, sanoo.

Kun kasvaa Lapin syrjäkylällä, kasvaa ajattelemaan, että kaikkeen täytyy varautua ja mitä tahansa voi tapahtua. Karppisella on myös karhun- ja hirven metsästyslupa. Hän kaatoi hirven jo 13-vuotiaana.

”Mutta se oli ensimmäinen ja ainoa hirvi.”

Karppiselle liikuntaa on lähteä metsälle jalan tai talvella hiihtäen ja ajattaa hirviä passissa olevien metsästäjien ammuttavaksi yhdessä muiden jalkamiesten kanssa. Tappaminen taas on kaksipiippuinen juttu. Karppisesta se ei koskaan ole mukavaa, eikä hän itse mielellään kuulemma ole ampujana. Toisaalta hän ajattelee, että lihaa ei pitäisi syödä, jos sitä ei pysty metsästämään.

”Täytyy tietää, mitä syö. Lapissa metsästys edustaa elämäntapaa ja ravinnonhankintaa. En ymmärrä metsästämistä pelkkänä harrastuksena.”

Ainoa liha, jota Karppinen pystyy syömään, on riista ja kala. Niin on ollut aina. Alakoulussa Karppisen opettajat kirjoittivat reissuvihkoon, että tyttö ei syö. Hänen vanhempansa vastasivat, että kyllä tyttö kotona syö, mutta se ei vaan tykkää teollisen lihan mausta.

Se kuulostaa yläluokkaiselta. Tai ehkä sittenkin vain lappilaiselta? Ei kaikilla ole pakastimet täynnä hirveä, karhua ja poroa.

”Jep. Olen tottunut liian hyvään.”

Kodan silhuetti piirtyy puiden lomasta kutsuvana. Kumarrumme ja astumme sisään. Karppinen laskee reppunsa ja lähtee puuvajaa kohti. Puolijäiset halot pilkkoutuvat neljään osaan kirveen iskujen voimasta. Puut ovat aavistuksen kosteita, mutta nuotio syttyy mukisematta. Rieskat asettuvat ritilälle.

Tällaisessa ympäristössä Karppinen on kuin kotonaan. Pääkaupungin metsiä hän ei koskaan oppinut tuntemaan – ei vaikka ehti asua niin Pikku-Huopalahdessa, Kalliossa kuin Ullanlinnassakin. Tai ehkä juuri siksi.

”Helsingissä en osannut tehdä vapaa-ajalla oikein mitään. Enkä käynyt paljon luonnossakaan; se luonto oli minulle vieras. Vaikka onhan kaupunkiluonnollakin todettu olevan monia hyvinvointivaikutuksia!”

Pääkaupungissa Karppinen ei ole käynyt montaakaan kertaa sen jälkeen, kun korona passitti ihmiset etätöihin keväällä 2020. Hän on hoitanut Milttonin viestintäkonsultin tehtäväänsä sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opintojaan Sodankylästä käsin. Opinnot alkoivat Helsingin yliopistossa vuonna 2015, viestintätyö vuonna 2019. Koronan myötä lappilaisen nuoren oli yhtäkkiä mahdollista tehdä korkeakoulutusta vastaavaa työtä etänä kotonaan pohjoisessa.

Ennen pandemiaa keväällä 2019 Miltton joutui lobbari­kohun keskelle, kun selvisi, että yhtiön johtava asiantuntija ja osakas Elina Moisio edusti vihreitä hallitusneuvotteluissa. Vihreiden varapuheenjohtajana vastikään aloittaneen Karppisen asema nähtiin yhtä lailla ristiriitaisena. Hän totesi tuolloin, että työ konsulttitoimistossa ei vaikuta hänen luottamustoimiinsa tai yhteiskunnalliseen aktiivisuuteensa.

Nyt Karppinen sen sijaan sanoo, että kysymys on vanhentunut; hän ei enää toimi vihreiden varapuheenjohtajana.

”Olen töissä Milttonilla, koska työni copywriterina vastaa suomen kielen opintojani ja osaamistani. En tee vaikuttajaviestintää enkä vastaanota työtehtäviä, jotka olisivat yhteydessä vapaa-ajan toimintaani politiikassa. En myöskään vastaanota asiakkuuksia, jotka ovat ristiriidassa arvojeni kanssa.”

Side pääkaupunkiin löystyi entisestään viime syksynä, kun Karppinen päätti olla hakematta toiselle kaudelle vihreiden varapuheenjohtajaksi. Karppinen myös valittiin Sodankylän kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi. Tätä tehtävää olisi ollut hankala hoitaa etelästä käsin.

”On parempi keskittyä yhteen hommaan kuin haalia itselleen kaikkea. Siksi en ole ehdolla tulevissa aluevaaleissakaan”, Karppinen sanoo.

Mutta perustelu jää ontoksi. Tarvitaan enemmän. Mahdollisesta varapuheenjohtajuudesta luopuminen ja valtuuston puheenjohtajuus sekä liittyvät että eivät liity toisiinsa. Karppinen sanoo, ettei ole koskaan tavoitellut poliitikon uraa.

”Olen ajautunut siihen mukaan Viiankiaavan ja sattuman myötä.”

Se kuulostaa poliitikon vastaukselta.

”Halusin vaikuttaa asioihin ja ymmärsin, että politiikan kautta voin vaikuttaa. Liityin vihreisiin, kun täytin kahdeksantoista ja tuli kuntavaalit.”

Pakurikääpätee lorisee termospullon korkkiin. Rieskan reunat rouskuvat hampaissa.

Karppinen palaa tarinassaan vuoteen 2015. Ikää oli 21 vuotta, mikä olisi riittänyt asettumaan ehdolle eduskuntavaaleissa. Moni kannusti; olihan Karppinen jo tunnettu kansalaisvaikuttaja ja valittu Sodankylän kunnanvaltuustoon vuoden 2012 kuntavaaleissa kunnan historian nuorimpana ja lisäksi ensimmäisenä vihreänä. Eduskuntavaaleja hän ei kuitenkaan kokenut vielä ajankohtaisiksi.

Neljä vuotta myöhemmin vuonna 2019 Karppinen asettui ehdolle eduskuntavaaleissa ja sai 7 818 ääntä. Se oli lähes kahdeksan prosenttia koko vaalipiirin äänistä, toiseksi eniten kaikista ehdokkaista Lapissa ja kolmanneksi eniten vihreissä koko maassa Pekka Haaviston ja Maria Ohisalon jälkeen. Karppinen jäi kuitenkin täpärästi eduskunnan ulkopuolelle.

Kesäkuussa 2019 pidettiin puoluekokous, jossa Karppinen valittiin Vihreän liiton varapuheenjohtajaksi vuosiksi 2019–2021. Eduskuntavaalitulosten jälkeen päätös tuntui loogiselta: Karppisen suosion lisäksi vihreät oli saanut hyvän tuloksen aiempiin vaaleihin verrattuna, ja puhetta koko Suomen vihreistä viljeltiin sekä valtakunnallisesti että puolueessa.

”Koko Suomen vihreät” tarkoitti sitä, että puolueen ja sen esillä pitämien teemojen haluttiin saavan aiempaa laajempaa kannatusta kaikkialla Suomessa. Karppinen koki, että tähän teemaan hänellä olisi annettavaa.

”Se oli sitä, mitä halusin ja mihin olin tähdännyt omassa toiminnassani 18-vuotiaasta lähtien. Toivoin, että vihreät voisivat puhutella ihmisiä myös syrjäkylissä ja maaseudulla.”

Varapuheenjohtajan paikalta näki sekä kauas että lähelle. Kahdessa vuodessa Karppisesta alkoi tuntua, että puhe koko Suomen vihreistä oli sanahelinää. Puolueen tavoitteet esimerkiksi avoimen päätöksenteon ja maakuntien julkisten palvelujen kehittämisen osalta eivät johtaneet käytännön toimiin. Päätöksiä tehtäessä maaseutujen ja syrjäkylien erityispiirteet jäivät lupauksista huolimatta huomiotta, Kehä kolmosen ulkopuolella asuvien ihmisten näkemyksiä ei aidosti kuunneltu ja tavoitteena oli tavoitella vain niitä, jotka jo lähtökohtaisesti saattaisivat äänestää vihreitä. Karppinen ei lämmennyt ajatukselle jatkokaudesta.

Hän kohentaa puita. Lämmittelemme sormia nuotiotulen päällä.

”En pidä tyhjänpuhumisesta. Että puhutaan koko Suomen vihreistä mutta käytännön toimia ei tehdä.”

”Kun sain kunnanvaltuuston puheenjohtajan paikan, päätin antaa aikani ja intohimoni asioille, joihin oikeasti haluan ja voin vaikuttaa. Tällaisena kersilöläisenä olin puolueessa muutenkin aika yksin.”

Valtaosa vihreistä on pääkaupunkiseudulta. Ei se synti ole. Ylipäänsä Lapin asiat eivät välttämättä kosketa Kehä kolmosen sisällä, ja sama toisinpäin.

”Vihreissä pitäisi olla enemmän joukkovoimaa. On harmillisen yleistä, että joku edustaa yksin yhtä siipeä ja hänen harteillaan on kokonainen teema tai maakunta. Yksilölle jää iso vastuu, ja vaikuttavuus jää pieneksi.”

Karppisen näkemykset ovat verrattain kovia. Siksi haluan kääntyä puoluejohdon puoleen kuullakseni, mitä siellä ajatellaan Karppisen väitteistä.

Puoluesihteeri Veli Liikanen kirjoittaa sähköpostissaan vihreiden tavoittelevan koko Suomen etua.

”En allekirjoita kaikkea, mutta otan kritiikin vastaan avoimin mielin. Vihreät on viimeisen puolen vuosikymmenen aikana vahvistanut asemaansa koko maan puolueena, mutta kesän kuntavaaleissa kannatus heikkeni koko maassa. Joukko­voimaa ja moniäänisyyttä minäkin kaipaisin lisää”, Liikanen kirjoittaa.

Tämän kauden konkreettisina tekoina Liikanen listaa raideliikenteeseen investoinnin koko maassa, perusväylänpidon resurssien vahvistamisen, poliisien määrän kasvattamisen harvaan asutuilla alueilla sekä luonnonsuojelun ja koulutuksen panostukset koko maassa.

”Mitä puolueen omaan kannanmuodostukseen tulee, vihreiden ohjelmat on tehty demokraattisesti yhdessä, ja mukana on myös syrjäisempien seutujen näkökulma. Poliittista työtä näiden tavoitteiden eteen tehdään ympäri Suomea, omilla painotuksilla”, hän kirjoittaa.

Karppinen kuitenkin ajattelee, että vihreiden korvien pitäisi olla enemmän auki kansalaispalautteelle. Avoin keskustelu on portti polarisaation vähentämiseen. Kun vihreitä soimataan ylimielisyydestä tai elitistisyydestä, se saa monet puolueen jäsenet siilipuolustukseen. Se on itseään ruokkiva noidankehä.

”Kenenkään mielipide ei ole väärä. Ihmisiä pitäisi kuunnella ja selvittää, mistä näkemykset johtuvat. Siitä voi oppia paljon. Jos ihmisiä ei kuunnella, meidät koetaan elitistisiksi ja tulee sellainen vaikutelma, että puolue on ihmisten huolten yläpuolella.”

Kun Karppinen luopui varapuheenjohtajan valtikasta ja avasi näkemyksiään vihreiden vinoutuneista linjoista, hän sai puolueen sisältä kritiikkiä mielipiteidensä huutelemisesta.

”Kyse ei ole mielipiteestä vaan vaalituloksista, gallupeista, imagotutkimuksista ja saadusta palautteesta”, hän sanoo.

Puolueista erityisesti vihreiden imago on viime vuosina romahtanut. Sen lisäksi viimeisin kuntavaalitulos laski lähes kaksi prosenttiyksikköä edellisiin vaaleihin verrattuna. Pohjoisessa ollessaan Karppinen saa paljon palautetta siitä, että puolueen toiminnassa ei huomioida riittävän hyvin erilaisia arjen realiteetteja pääkaupunkiseudun ja muiden suurten kaupunkien ulkopuolella.

”Vihreitä äänestäneet kokevat, että esimerkiksi luonnonvarapolitiikkaan tarvitaan vahvempaa linjaa, jotta luonnon­varoista jäisi alueille suurempia taloudellisia hyötyjä – ja jotta haitat luonnolle ja alueen ihmisille olisivat pienemmät. Siinä pitäisi jokaisen puolueen terästäytyä.”

”Sodankylässä on tehty hyvää yhteistyötä esimerkiksi nuoriin, vähävaraisiin ja mielenterveyspalveluihin liittyvissä teemoissa perussuomalaisten kanssa. Koko perussuomalaisten valtuustoryhmä kannatti minun valintaani kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi.”
Riikka Karppinen

Mistä kannatuksen lasku sitten oikein johtuu? Karppinen kehottaa pohtimaan moniakin syitä.

”Isoimmat asiat hukkuvat pienempien alle. Vihreiden pitäisi tarjota enemmän ratkaisuja ihmisten arkea koskettaviin perusasioihin, kuten työhön ja toimeentuloon, terveydenhoitoon, kouluihin ja koulutukseen, ympäristöön, talouteen, turvallisuuteen, kulttuuriin. Rakenteiden tasolla olisi siirryttävä käytännön ratkaisujen tarjoamiseen esimerkiksi luonnonvarojen kestävän käytön osalta.”

Mihin esimerkiksi?

”Metsien ja malmien hyödyntämisessä laadun täytyy korvata määrä. Jatkojalostusta tulisi kehittää paikallisella tasolla ja matkailua ohjata massoista laatuun. Tämä nostaisi työllisyyttä pohjoisessa ja veisi painopistettä raaka-ainevarastosta osaamisen suuntaan. Tämä palvelisi Lappia ja koko Suomea.”

Karppinen sanoo tietävänsä, että moni kaivos- tai metsäteollisuuden toimija on hänen kanssaan eri mieltä esimerkiksi luonnonsuojelun painoarvosta mutta äänestää häntä silti, koska jakaa näkemyksen paikallistalouteen jäävien hyötyjen kasvattamisen tärkeydestä.

Valtakunnan tasolla Karppinen osoittaa omilleen kritiikkiä siitä, että vihreät kieltäytyy kategorisesti tekemästä yhteistyötä jonkun toisen puolueen kanssa. Esimerkiksi vihreät ja perussuomalaiset on helppo mieltää toisensa poissulkeviksi puolueiksi.

”Niin ei voida toimia. Kaikkea ei pidä hyväksyä, mutta yhdistäviä tekijöitä pitäisi löytää. Maalla politiikan arki on toisenlaista. Sodankylässä on tehty hyvää yhteistyötä esimerkiksi nuoriin, vähävaraisiin ja mielenterveyspalveluihin liittyvissä teemoissa perussuomalaisten kanssa. Koko perussuomalaisten valtuustoryhmä kannatti minun valintaani kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi.”

Nytkö olet loikkaamassa toiseen puolueeseen? Sitä tuntuivat kysyvän kaikki. Kun kävi ilmi, ettei Karppinen aio jatkaa varapuheenjohtajana, monet mediat lähestyivät häntä udellen, onko taustalla katastrofi ja vaihtaako Karppinen puoluetta. Jälkiaalloissa haettiin konfliktia, kuten tällaisissa ulostuloissa aina.

”Olen sanonut jo kaiken. Ei ole mitään katastrofia. Ei ole sukset ristissä kollegoiden kanssa. Puolueen linjoista käydään keskustelua kaikissa puolueissa, ja niin sen kuuluu olla”, Karppinen sanoo.

Vihreiden nykyiseen, demokraattisesti valittuun puheenjohtajistoon Karppinen sanoo olevansa tyytyväinen. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin kertoo pettyneensä Atte Harjanteen kohtaloon puoluekokouksessa. Eniten ääniä saaneesta piti tulla Maria Ohisalon vanhempainvapaan sijainen, mutta niin ei tapahtunut. Harjanteen toinen toive oli ministerin paikka. Sekään ei toteutunut.

”Vaalitulos on vaalitulos, ja sitä olisi pitänyt kunnioittaa. Äänestäjillä herää kysymys, miksi tuloksella ei ollutkaan merkitystä ja kuka päätöksiä tekee.”

Harjanteen valitsematta jättämistä perusteltiin sillä, että Helsinki ei ole mukana aluevaaleissa ja Harjanne on kotoisin Helsingistä.

”Ei vaalitulosta pitäisi jälkeenpäin puhua muuksi.”

Karppinen jatkaa vielä pohdintaa vihreiden puheenjohtajistosta. Hän soisi, että puolueen sukupuolijakauma olisi tasapuolisempi. Päättävillä paikoilla pitäisi olla enemmän miehiä sekä maakunta- että kuntatasolla.

”En tiedä, saako tällaista edes sanoa. Yleinen keskustelun suunta tuntuu olevan se, että naisia pitää olla enemmän. On totta, että naisen euro on pienempi kuin miehen ja naisia pitäisi olla enemmän esimerkiksi pörssiyhtiöiden päättävillä paikolla, mutta asiaa pitäisi katsoa toisestakin suunnasta, jos siihen on aihetta.”

Toisesta suunnasta näyttää tältä: paitsi puolueen edustajista, myös äänestäjistä valtaosa on naisia. Suomen kansallisesta vaalitutkimuskonsortiosta käy ilmi, että vuonna 2019 kaikista naisäänestäjistä 18 prosenttia ja miesäänestäjistä viisi prosenttia on antanut äänensä vihreille. Jos vihreät mielii kasvattaa vaikuttavuuttaan ja kannatustaan sekä edistää yhteiskunnallista muutosta, keskusteluun pitäisi saada erilaisia ihmisiä. Tätä mieltä on Karppinen.

”On iso ongelma, jos äänestäjiä ei tavoiteta. Se, että meillä olisi tasapuolisemmin miehiä ja naisia, olisi suuri rikkaus.”

Karppisen roolia vihreissä voi miettiä myös toisesta suunnasta. Mikä oikein on Lapin syrjäkylällä asuvan luonnonsuojelijan merkitys lähinnä kaupunkilaisia puhuttelevalle puolueelle? Lähestyn puhelimitse Helsingin yliopiston yliopistotutkijaa, Jenni Karimäkeä. Hän työstää parhaillaan kirjaa, joka käsittelee vihreitten 1990-lukua ja puolueen sopeutumista Suomen poliittiseen järjestelmään.

”Vihreillä on Suomen puolueista vahvin ympäristökulma. Puolueen perustamisesta asti on pohdittu myös sitä, mikä on muiden teemojen ja ympäristökysymysten suhde, ja mikä sen pitäisi olla. Karppisen kaltaiset luonnonsuojelijat ovat kautta aikain kokeneet, että puolueen ympäristökärki on jäänyt politiikan tekemisessä lapsipuolen asemaan”, Karimäki sanoo.

Karimäki muistuttaa, kuinka vihreissä on myös voimakas sosiaali- ja yhteiskuntavihreyden traditio. Se ei asetu vastakkain ympäristökysymysten kanssa mutta kääntää keskustelun painopisteen helposti poispäin niistä. Toinen keskeinen asia on aluepoliittinen kysymys. Kun vihreät perustettiin, puolue rakentui leimallisesti pääkaupunkiseudulle ja Etelä-Suomen isoihin kaupunkeihin.

”Tämä piirre ei ole koskaan poistunut, sillä vihreiden vahvin kannatusalue on edelleen etelän isoissa kaupungeissa. Karppinen ei ole ensimmäinen, joka kritisoi puolueen aluepolitiikkaa. Muualta Suomesta tulevat aktiivit ovat ennenkin kokeneet jääneensä ulkopuolelle.”

Puolue on kipuillut läpi olemassaolonsa sen kanssa, paljonko sen päätöksenteossa pitäisi näkyä se, että Suomea on myös Etelä-Suomen ulkopuolella. Vihreä ikuisuuskysymys kuuluu, pitäisikö päätöksenteko ja linjaukset luoda sen mukaan, mistä tulee eniten kannatusta, vai pitäisikö puolueen tehdä aktiivisesti politiikkaa, joka puhuttelee muuallakin kuin Kehä kolmosen sisäpuolella.

Karppisen kanta tiedetään. Karimäen mielestä hänen kaltaisiaan, pikkukylän aktiivisia äänitorvia tarvitaan.

”Etelän vahvojen kannatusalueiden ulkopuolella koetaan, ettei vihreissä täysin ymmärretä, mitkä politiikan kysymykset ovat tärkeitä esimerkiksi Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomessa. Vaikka 2010-luvulla vihreät ovat saaneet selvästi suurempaa roolia pienemmissäkin kaupungeissa, on epäselvää, mikä on isojen kaupunkien ulkopuolista todellisuutta edustavien toimijoiden valta puolueen sisällä”, Karimäki sanoo.

Ja lopulta kiistat kuuluvat politiikkaan, eivätkä eriävät näkemykset ja ristiriidat ole pelkästään vihreitten etuoikeus, Karimäki huomauttaa.

”Näkemyserot ja ristiriidat kuuluvat asiaan, ne ovat osa vihreiden ja kaikkien puolueiden linjaa.”

”Sain aikanaan kritiikkiä siitä, kun suoritin asepalveluksen. Menin armeijaan, koska minusta on tärkeää ymmärtää eri rakenteiden toimintaa. Vain tiedon kautta voi muuttaa maailmaa.”
Riikka Karppinen

Savu kiemurtelee ylöspäin mustuneista puista. Poron­sydämen suutuntuma on sitkeä, maku sisäelimen. Päivä kumartuu jo illan puoleen.

Karppinen myöntää olevansa huolissaan vihreitten tulevaisuudesta. Lähitulevaisuudessa huoli kohdistuu aluevaaleihin. Vihreiden kannatus on maakunnissa pienempää ja pohjoisessa puolue ei puhuttele.

”Tämä ei ole minun mielipide vaan tutkittu asia.”

Isossa kuvassa Karppista kuitenkin huolestuttaa ilmastonmuutos ja sen ratkaisumallit. Vihreiden visiot kestävyydestä ja vihreästä siirtymästä jäävät hänestä kevyeksi yläpilveksi, josta ihmiset eivät saa otetta. Karppinen uskoo, että ihmiset haluavat saada otteen. Tuskin kukaan haluaa saastuttaa ympäristöä.

”Jos ympäristön kannalta parempi vaihtoehto olisi edullisempi, varmasti jokainen valitsisi sen. Jos bensan hinta esimerkiksi nousee entisestään, kustannuksia tulisi kompensoida ihmisille, joilla ei ole muita vaihtoehtoja liikkumiseen. Töihin, kouluihin, kauppaan ja palveluihin on jokaisen päästävä. Lisäksi täytyy tarjota vähäpäästöisiä vaihtoehtoja, esimerkiksi kehittämällä toimintaa biokaasuautoilun edistämiseksi.”

Karppinen pitää monia arjen valintoja osin pakollisena pahana. Yksilön valintojen sijaan pitää keskittyä isoon kuvaan, lakeihin, valtioihin ja yrityksiin.

”Jokainen tekee jotain kestämätöntä. Minäkin olen osa toimintaa, joka kiihdyttää ilmastonmuutosta ja monimuotoisuuden katoamista. Sain aikanaan kritiikkiä siitä, kun suoritin asepalveluksen. Menin armeijaan, koska minusta on tärkeää ymmärtää eri rakenteiden toimintaa. Vain tiedon kautta voi muuttaa maailmaa.”

Karppinen listaa henkilökohtaisia tulevaisuudennäkymiään: luonnonsuojelu, yrittäjyys ja kirjan kirjoittaminen kiinnostavat – ja pohjoiseen hän haluaa jäädä. Ajatus omasta yrityksestä on vielä auki, ja sen liiketoimintaidea hahmottunee joskus tulevaisuudessa. Kaksivuotinen valtuuston puheenjohtajuus on nyt tärkeimpänä agendalla.

Yksityiselämästään Karppinen ei ole paljoakaan kertonut. Sen verran hän avautuu, että hänen poikaystävänsä on tulevaisuudentutkija, joka asuu Helsingissä. Suhde on jatkunut parin vuoden ajan. Lappi on kuulemma tehnyt mieheen vaikutuksen muutamien vierailujen aikana.

Karppinen nakkaa repun selkäänsä. Sammutamme nuotion ja lähdemme paluumatkalle pimentyneen Viiankiaavan halki. Suo levittäytyy ympärillämme hämäränä ja höttöisenä. Ei ihme, että tämä on yksi Karppisen rakkaimmista luontoympäristöistä.

”Ajattelen, että aina on hyvä olla suurempia visioita”, Karppinen sanoo.

”Kun olin lapsi, minä ja veljeni olimme tämän kylän ainoat lapset. Vietin paljon aikaa itsekseni ja perheen kanssa. Ehdin käydä läpi kaikki ajatukset. Opin tuntemaan omat rajani ja sen, mikä tekee onnelliseksi.”

Juttua varten tavoiteltiin myös vihreitten puheenjohtajana toimivaa Iiris Suomelaa, joka ei halunnut antaa haastattelua. Suomela vetosi siihen, ettei ole toiminut puoluejohtajana aikana, jonka tapahtumiin jutussa viitataan. Lähteenä on käytetty myös Riikka Karppisen ja Joonas Lehtosen kirjaa Sodankylän Jeanne d’Arc: Riikka Karppisen tie vaikuttajaksi (Tammi, 2021).

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
1 kommentti