Image

Nöyryytystä, seksuaalista häirintää, oppilaiden ja opettajien välisiä suhteita... – Klassisen musiikin me toolla on pitkä historia

Nöyryytystä, seksuaalista häirintää, oppilaiden ja opettajien välisiä suhteita... – Klassisen musiikin me toolla on pitkä historia
Me too -keskustelu on vallannut alan toisensa jälkeen. Suomalainen klassisen musiikin kenttä on ollut yllättävän hiljaa.
Julkaistu: 7.3.2020

Kun katson tyhjälle lavalle ennen konsertin alkua, mielessäni käy usein: kuinka moni kanssakuulijoistani ajattelee pääsevänsä pian seuraamaan väkivaltaviihdettä? Ajatus unohtuu, hukkuu viritykseen, säveliin ja nautintoon, mutta unohtaessanikin tiedän, että tulee aika, jolloin se palaa taas.

En osaa sanoa, milloin olen ajatellut näin ensimmäisen kerran. Ehkä 2010-luvun alussa, kun löysin Elfriede Jelinekin ja Thomas Bernhardin kirjat tai jonkin verran aikaisemmin, mutta ainakaan en ajatellut niin kävellessäni lavalle viemään kukkia kapellimestarille keväällä 2005.

Olin 16 ja suorittamassa työharjoittelujaksoa suuren orkesterin nuotistossa. Yhdeksäs luokka oli juuri päättymässä. Olin hakenut toista kertaa Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen. Syksyllä aloittaisin iltalukiossa, jotta ehtisin harjoitella enemmän soittamista.

Kahden viikon työharjoittelua oli kulunut ainakin muutama päivä. Oli ollut hauskaa. Työkaverini orkesterin toimistossa tuntuivat suhtautuvan minuun vertaisenaan, ja orkesterissa soittava lahjakas, karismaattinen, kolmekymppinen Alfred oli kerran harjoitusten jälkeen pyytänyt minua kävelylle kallioille Kaupunginteatterin taakse. Muistan kyselleeni koulukavereiltani, onko mahdollista, että olen ihastunut melkein tuplasti ikäiseeni mieheen.

Nyt Alfred soitti konsertissa, nyt kävelin lavalle, nyt konsertti oli ohi.

Jotenkin hän etsi minut käsiinsä, vai olinko itse odottamassa häntä? Hän pyysi minut yhteen Finlandia-talon pukuhuoneista, tarjosi alkoholia, suutelimme. Vai meninkö sinne pyytämättä? Joka tapauksessa se oli hän, joka tarjosi alkoholia.

Minusta se oli lonkeroa, mutta oikeasti on mahdoton muistaa. Siitä on aikaa 15 vuotta. Muistot sekoittuvat mössöksi, kirkkaat kohdat eivät suostu asettumaan lineaariselle janalle.

En osaa sanoa, milloin kuulin työkaverini huomanneen yleisöstä asti, että Alfred tuijotti minua kävellessäni kimppu kädessä lavalle. Enkä sitä, oliko toimistossa oikeasti aavemaisen hämärää mennessäni seuraavana päivänä töihin. Entä kuinka paljon harjoittelua oli jäljellä siinä vaiheessa, kun työpöydälleni oli jätetty vaaleanpunainen kukka?

En muista, missä vaiheessa minulle kerrottiin Alfredin lyöneen vetoa baarissa toisen muusikon kanssa, että hän saa minulta seksiä. Ja lähettikö Alfred viestejä vielä seuraavana kesänä ja kutsui ulkomaille kanssaan? En ole varma, vaikka minusta tuntuu, että lähetti.

Olen nähnyt sen itse. Nähnyt, miten suhteet opettajien ja oppilaiden välillä alkavat musiikkileireillä ja festivaaleilla humalaisissa tunnelmissa.

Muutama vuosi sitten viulisti-isäni tuli käymään silloisessa kodissani, joka oli myös hänen lapsuudenkotinsa, katsoi kirjapinoa lattialla ja sanoi jotakuinkin: luetko sä oikeesti tota paskaa.

Kirja oli Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat, jota hän ei itse ole halunnut avatakaan.

Tässä lehdessä vuonna 1993 julkaistua Seppo Heikinheimoa käsittelevää artikkelia siteeratakseni: Jokaiselle asialle maailmassa ei löydy selitystä. Ja on olemassa yhdistelmiä, joita kukaan ei voi sovittaa toisiinsa. Eräs sellainen on taiteilijat ja kriitikot. He ovat kaksi täydellisesti toisistaan poikkeavaa ihmislajia. Januksen kasvot. Aatami ja Eeva. Rikos ja Rangaistus. Jeesus ja Juudas.

Ehkä isäni koki Heikinheimo-kirjan isänmurhaksi, jota muutama vuosi myöhemmin jatkaisin alkamalla kirjoittaa musiikkiarvosteluja Helsingin Sanomiin.

Imagen jutussa kirjoitettiin, että Heikinheimo on saanut nekin, jotka eivät ”yli kolmen minuutin biiseistä” perusta, lukemaan klassisesta musiikista kirjoitettuja arvioita. Osittain hän teki sen ”sanomalla suoraan”. Jälkikäteen arvioiden hänen kirjoituksiaan ei voi pitää mitenkään profeetallisina – hän esimerkiksi väitti, että hiljattain maailman tärkeimmäksi elossa olevaksi säveltäjäksi valittu Kaija Saariaho säveltää huonoa musiikkia ja saa huomiota vain eteerisen ulkonäkönsä vuoksi. Mutta ei häntä ehkä viisauden takia luettukaan, vaan siksi, että hän loi itsestään ilkeyden instituution, jota oli jännittävää seurata myös ulkopuolelta.

Samalla Heikinheimo kuitenkin traumatisoi joukon muusikoita ja langetti – ehkä yhdessä parin miespuolisen kollegansa kanssa – taidekritiikin ylle varjon, josta ei vieläkään ole päästy. Olen miettinyt, ymmärsikö hän koskaan syvällisesti, mitä hän muusikoille teki. Näistä asioista olin suunnitellut kirjoittavani jotain.

Ilkeyden banaalius tuli mieleen, kun tammikuussa istuin juttelemassa erään Sibelius-Akatemian asiat hyvin tuntevan merkittävän uran tehneen muusikon kanssa. Kriitikkojen vallankäyttöä pohdittuani olin ajautunut ajattelemaan musiikkimaailman yleisiä lainalaisuuksia ja lopulta päätynyt me toon ja klassisen musiikin suhteeseen.

Olen nähnyt sen itse. Nähnyt, miten suhteet opettajien ja oppilaiden välillä alkavat musiikkileireillä ja festivaaleilla humalaisissa tunnelmissa. Tiedän, kenestä juttuja liikkuu. Monet jutut olen tiennyt niin kauan, että en ole edes tajunnut tietäväni. Nämä asiat ovat osa itsestään selvää muistijälkeä nuoruudestani.

Muusikko kertoi minulle itseensä kohdistuneista ahdistelukokemuksista ja niistä, joihin on Sibelius-Akatemiassa törmännyt. Tapauksia on lukuisia. Yhä opettavista opettajista hän kertoi tietävänsä ainakin viisi, joilla on varmuudella ollut suhteita opiskelijoihin. Olin kuullut melkein jokaisesta jo aikaisemmin.

Keskustelu siirtyi seksuaalisesta häirinnästä muuhun soittotunneilla tapahtuvaan vallankäyttöön. Nöyryyttämiseen, häpäisemiseen ja haukkumiseen. Myös tätä muusikkoa on nöyryytetty opiskeluaikoina.

”Sehän on kauheen tyydyttävää. Voimaannuttavaa tommonen puhe, siis itselle [nöyryyttäjälle]. Sä rakennat itselle sellasta voimakenttää. Sehän perustuu ihan fantasiaan.”

Muusikko sanoo pohtineensa ilkeyden problematiikkaa vuosikymmeniä. Hän ei keksi yhtään tilannetta, jossa siitä olisi hyötyä.

Minäkin olen miettinyt monia asioita. Olen miettinyt, miksi traditio tuntuu klassisille muusikoille olevan ylikorostuneen tärkeää, täytyykö kriitikoiden ja muusikoiden sijaita eri puolilla aitaa ja sitä, onko tämä aita omaa kuvitelmaani. Ennen kaikkea olen kuitenkin miettinyt: miksi en kirjoittanut tätä juttua jo monta vuotta sitten?

Epämääräisellä tavalla tuntuu, että kaikki näistä kysymyksistä liittyvät tavalla tai toisella dikotomioihin, Jeesukseen ja Juudakseen, kiviin, pyhyyden kokemukseen, rituaaleihin ja hahmottomiin kuviin.

Tämä liittyy siihen, mitä tarkoittaa me too.

Muistikuvia Maarenista: hän kirjoittamassa paksua päiväkirjaa musiikkileirin majoitustilana toimivassa luokkahuoneessa.

Hän menossa lenkille.

Hän viininpunaisessa samettihameessa.

Tutustuin Maareniin musiikkileirillä 2000-luvun alussa. Hän oli muutaman vuoden vanhempi, Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa, lahjakas ja luonnonoikkumaisen kaunis.

Leirin jälkeen pidimme yhteyttä. Yleensä näimme jossain Helsingin keskustan kahvilassa ja söimme salaatit lounaaksi.

Elämäni ei ollut kovin jännittävää. Muistan, että kun Maaren kysyi ”miesasioistani”, minua alkoi hävettää. Ei ollut mitään kerrottavaa.

Mutta Maarenilla oli. Hän oli ihastunut itseään montakymmentä vuotta vanhempaan naimisissa olevaan Sibelius-Akatemian opettajaan, Villeen. Maaren kertoi, että heillä oli ollut juttua.

Muistaakseni asiassa ei minusta ollut mitään väärää. Taisin jopa olla vähän kateellinen. Ajattelin, että opettajat rakastuvat niihin, jotka ovat kauneimpia ja lahjakkaimpia.

Maaren oli hämmentynyt tilanteesta, mutta hän oli tottunut vanhempien miesten huomioon. Kerran musiikkileirillä tuplasti vanhempi mies oli kutsunut hotellihuoneeseen. Kun Maaren kieltäytyi seksistä vedoten siihen, että hänellä on poikaystävä, mies masturboi Maarenin läsnäollessa. Maaren oli 15. Hän ei tiennyt, että kyseessä mitä luultavimmin oli lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Maarenin ja Villen suhde alkoi loppusyksyllä erään konsertin pitkiksi venähtäneiltä jatkoilta, viattomasta kommentista. Ville, joka oli ilmeisesti juonu jo pari lasillista punkkua, avasi keskustelun yleisellä tasolla: ”mites menee?” -repliikillä, Maaren kirjoitti päiväkirjaansa. Jatkoilla opettaja pyysi Maarenia tanssimaan. Siitä se lähti.

Suhde ei ollut mikään salaisuus. Maaren ja Ville olivat yhdessä paikoissa, joissa oli paljon muita Sibelius-Akatemian opiskelijoita. Tämän voi lukea Maarenin päiväkirjoista. Niin kuin voi lukea myös sen, että aluksi Maaren oli empivä eikä halunnut olla Villen kanssa tekemisissä. Enhän mä edes halua sitä, hän kirjoitti. Samalla hän koki mustasukkaisuuden tunteita, jos vaikutti siltä, että Ville osoitti huomiota jollekin toiselle.

Ville soitteli öisin, usein silloin, kun Maaren oli vanhempiensa luona toisessa kaupungissa. Hän kehui Maarenin soittoa ja halusi nähdä.

Seuraavana kesänä Maaren ja Ville olivat samalla festivaalilla. Silloin Maaren oli jo todella ihastunut, ehkä rakastunut, vaikka kirjoittikin, ettei usko rakkauteen. Hän kirjoitti, ettei usko mihinkään paitsi soittamiseen. Se oli hänen uskontonsa. Ville on siis varmaan jumalan asemassa, hän päätteli.

Maaren kuunteli Villen levytyksiä ja toivoi voivansa viettää aikaa hänen kanssaan. Oli vaikea keskittyä muuhun. Hän tajusi, että asia pitäisi ottaa kevyemmin, mutta se oli vaikeaa.

Voisin laittaa keltaseen pörssiin ilmotuksen pelastustyöntekijästä. Tarvisin ehottomasti nyt pelastajan, miespuolisen, Maaren kirjoitti päiväkirjaansa.

Juttu Maarenin ja Villen suhteesta levisi. Siitä tuli osa tietyn sukupolven akatemialaisten kollektiivista historiaa. Myös ainakin yksi Akatemian opettaja tiesi suhteesta, kun se vielä jatkui.

Pitkään, jos joku Villen naispuolinen oppilas vaihtoi opettajaa, epäiltiin seksuaalista häirintää.

Kun suhdetta oli jatkunut noin vuoden, Ville tuli Maarenin kotiin ja sanoi, että suhdetta ei enää voi jatkaa. Maaren oli aavistanut jo etukäteen, päiväkirjassa lukee. Kurkussa oli pala, vaikka ”kaikki mitä Ville sanoi oli fiksua ja totta”, ja suhde olisi pitänyt lopettaa ”aikoja sitten”.

Maaren yritti puhua myös muusta. Kunpa suhde Villeen voisi normalisoitua, hän toivoi päiväkirjassaan.

Halattiin vielä ja sit se lähti. Juoksin sängylle itkee. Tuntui ihan ku joku oikee suhde olis loppunu, vaikka Ville sanokin tätä joksku päiväuneks.

Ville soitteli vielä tämänkin jälkeen. Sitten Maaren alkoi seurustella. Tuli taas syy sanoa ei.

Tasa-arvokysymyksistä on keskusteltu klassisen musiikin yhteydessä koko syksy. Keskustelu alkoi kunnolla, kun Hufvudsstadsbladetin Wilhelm Kvist teki selvityksen, jossa kävi ilmi, että pääkaupunkiseudun orkesterien soittamasta musiikista vain noin 4 prosenttia on naisten säveltämää. Myöhemmin Helsingin Sanomat julkaisi oman juttunsa, josta selvisi, että koko maassa luku on vielä tätäkin pienempi.

Jatkojuttuja on seurannut. On keskusteltu kiintiöistä ja siitä, mikä on laadun ja tasa-arvokysymysten suhde. Voiko niitä edes erottaa toisistaan?

On puhuttu kapellimestari Leif Segerstamin seksuaalissävytteisistä puheista. Ne ovat koko suomalaisen musiikkimaailman tietämä asia. Juttuja on niin paljon, että niiden luetteleminen tuntuu paperin haaskaukselta. Tanskalaislehden haastattelussa Segerstam oli moittinut kapellimestari Susanna Mälkkiä siitä, että häneltä ”puuttuu pallit”. Minulle on kerrottu esimerkiksi ulkonäön kommentoinnista, nöyryytyksestä ja St. Urho’s Pubin terassilla orkesterimuusikolle esitetystä kysymyksestä: minkäsväriset pillukarvat sulla on?

”Aika pyytää anteeksi seksismiä, Leif Segerstam”, Kvist kirjoitti 16. joulukuuta. Dags att be om ursäkt för sexismen.

Leif Segerstam pyysi anteeksi. Puolustellen mutta kuitenkin.

Vihdoin on keskusteltu. On keskusteltu sukupuolesta. On keskusteltu perinteistä. On keskusteltu vähän jopa seksuaalisesta häirinnästä. On myönnetty, että tämä on tärkeää.

Olisiko jo keskusteltu tarpeeksi?

Marraskuussa olin vieraana Ylen Jälkinäytöksessä koreografi Sonya Lindforsin ja toimittaja Kalle Kinnusen kanssa. Se on Ylen aamun yhteydessä näytettävä kulttuurin keskusteluohjelma.

Puhuimme klassisesta musiikista. Sanoin, että minusta on vähän outoa, että klassisen musiikin me too ei vieläkään ole alkanut.

Kello 10.20 sain viestin messengerissä. Se oli Riikalta. Tiesin hänet soittoajoilta. Olimme olleet samalla keikalla, kun opiskelin Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa ja Riikka ammattikorkeakoulussa, mutta emme olleet juurikaan olleet tekemisissä yli kymmeneen vuoteen.

”Heips, kiitos kun mainitsit/heitit ilmoille aamutv:ssä kysymyksen siitä, miksiköhän klasaripuolen #metoo -keskustelu on jäänyt käymättä. Pelastit mun aamun sillä avauksella aiheesta. Kiitos!!<3”

Pari vuotta sitten asiasta oli valmisteilla juttu. Oli kaksi Sibelius-Akatemiassa opettavaa opettajaa, jotka vaikuttivat vuosien varrella häirinneen useita opiskelijoita seksuaalisesti, ainakin toinen myös viime aikoina. Sama opettaja oli vuosia sitten ahdistellut myös Riikkaa: ehdottanut tapaamisia ja lähettänyt seksuaalissävytteisiä viestejä. Kun Riikka ei osoittanut kiinnostusta, opettaja oli nöyryyttänyt häntä luokkatunnilla muiden edessä: sanonut häpeävänsä, että Riikka on hänen oppilaansa. Näin Riikka kertoo.

Tästä tapauksesta toimittaja oli kysynyt. Oli kuitenkin toinenkin tapaus, Riikalle paljon merkittävämpi.

Riikan entisellä kotipaikkakunnalla oli kolme lahjakasta tyttöoppilasta: Riikka, Milla ja Sanna. Oliko Riikka ehkä suosikki? Siltä Millasta ainakin vaikutti.

Opettaja antoi Riikalle paljon mahdollisuuksia: orkesterikeikkoja ja pidempiä soittotunteja.

Riikka oli aloittanut soitto-opinnot Markun ohjauksessa seitsemännellä luokalla. Perhetausta oli hankala. Isänsä kanssa Riikka ei ollut tekemisissä juurikaan.

Markusta tuli Riikalle hänen elämänsä tärkein aikuinen. Jos soittotunnilla meni hyvin ja Markku kehui, Riikasta tuntui, että hän oli ”hyvä lapsi” ja että hänessä oli ”sittenkin ehkä jotain hyvää”.

Usein Markku myös haukkui. Laittoi maan rakoon yhdellä sanalla tai vertaili toisiin. Mutta sitten hän taas kehui ja antoi orkesterikeikan tai pitkän tunnin. Niinä hetkinä Riikasta tuntui, että hänen täytyy osata jotain. Ei kai Markku muuten tekisi niin?

”Se tais olla abikevät. Yhen teatteriproggiksen enskaribileet. Mä olin just Markulle kertomassa et… mä muistan et nyt mä kerron hänelle et hän on mulle niinku isähahmo ja niinku isä. Mä olin niin lapsellinen ja naiivi et mä sillon ajattelin, et jos mä joskus pääsen naimisiin ni hän taluttaa mut alttarille. Et mä olin täysin ottanu hänet niinku isäksi. Sit mä muistan, mä olin avaamassa suuni siitä aiheesta ja mä koin et hän niinku halus et mä en sano sitä ja hän teki ensimmäisen muuvin sen suhteen, et hän onki rakastunu muhun tai kiinnostunu musta seksuaalisesti. Siitä alko sellanen kuukausien seksuaalinen ahdistelu ja päällekäynti ja vonkaaminen ja jopa raiskausyritys ja tietyillä standardeilla jopa raiskaus.”

Miten saatoin olla niin tyhmä, että kuvittelin olevani lahjakas, Riikka mietti myöhemmin.

Et mä olin täysin ottanu hänet niinku isäksi. Sit mä muistan, mä olin avaamassa suuni siitä aiheesta ja mä koin et hän niinku halus et mä en sano sitä ja hän teki ensimmäisen muuvin sen suhteen, et hän onki rakastunu muhun tai kiinnostunu musta seksuaalisesti.
Riikka

Juttua, johon Riikkaa haastateltiin, ei koskaan ilmestynyt. Suomessa klassisen musiikin piirissä ilmenevää häirintää ja nöyryytystä ei laajamittaisesti ole käsitelty julkisuudessa.

Soittelen muusikoille kysyäkseni, mistä se johtuu.

Niinpä, moni sanoo. Mistä?

Muutamia esiintulleita seikkoja.

Hierarkkiseen kulttuuriin opettaminen. On vaikea löytää instituutiota, joka olisi yhtä hierarkkinen kuin orkesteri. On tarkat roolit, tarkat työajat, tietyllä tavalla soittamisen vaatimus ja kapellimestari, jota yhä monissa orkestereissa puhutellaan toisinaan maestroksi.

Neromyytti. Klassiseen musiikkiin oleellisesti kuuluva asia on ajatus poikkeusyksilöistä. Että aina on ollut ja on ihmisiä, jotka luontaisesti osaavat paremmin kuin muut. Ajatusta paremmin osaamisesta vahvistaa moni ulkopuolinen rakenne: esimerkiksi teokset solistille ja orkesterille. Solistit ja kapellimestarit ovat ne, jotka saavat huomiota lehdissä ja joiden suoritusta arvioidaan. Usein esimerkiksi kritiikeissä orkesteri esitetään taustoittavana kankaana, joka tukee solistin toimia tai reagoi kapellimestarin nerouteen. Asia on tuskin koskaan näin yksinkertainen. Usein käy niin, että kapellimestari ei tee tarpeeksi ja orkesteri selviää itse. Jos konsertti menee hyvin, tätä ei katsomosta käsin huomaa ja kiitokset saa kapellimestari. Hän on saattanut käyttäytyä huonosti, sillä sellaista on ollut tapana sietää.

Epäpoliittisuus. Musiikki nähdään likaiset pelit ylittävänä korkeampana muotona, jonka ei tarvitse ottaa kantaa maallisiin asioihin. Perinteisesti musiikin ulkopuolisiin asioihin viittaamista, ”ohjelmallisuutta”, on pidetty b-luokan puuhasteluna. Pitää olla absoluuttista. Pitää olla maalliset asiat ylittävää. Pitää pystyä väittämään, että vain musiikilla on väliä – ei esimerkiksi sukupuolella, iällä, etnisellä taustalla tai opettajalla. Lahjakkuus ratkaisee. Kun niin tarpeeksi pitkään väittää, älyttömästä, sosiaalitieteiden vuosikymmeniä sitten kumoamasta harhasta tulee rationaalinen argumentti, jonka voi kertoa esimerkiksi perustellessaan, miksi Sibelius-Akatemian sellon instrumenttiryhmässä ei ole ollut yhtään naispuolista opettajaa vuosikymmeniin.

Traditio. Klassinen musiikki perustuu kaanoniin, jota on vaikeaa kyseenalaistaa. Oma kysymyksensä on, ovatko perusteet soittaa samojen miessäveltäjien samoja teoksia rationaalisia (muuta laadukasta musiikkia ei ole) vai emotionaalisia (mä haluan kuulla Beethovenin ysin tai joulua ei tule) ja miten olisi syytä edetä. Vielä oleellisempi kysymys kuitenkin on, mitä muuta me siirrämme kuin kaanonia. Siirrämmekö silmittömyyttä? Siirrämmekö seksismiä? Häirintää? Nöyryyttämistä? Siis henkistä ja fyysistä väkivaltaa? Mitä me kuuntelemme kun kuuntelemme klassista musiikkia?

Mestari–kisälli-systeemi. Soittotunti on poikkeuksellisen intiimi tilanne ja soittaminen niin henkilökohtaista, että erilaisia tunteita puoleen ja toiseen voi joskus syntyä. Opettajien opetusta ei valvota. Moni tapaa opettajiaan enemmän kuin omia vanhempiaan. Tietynlainen vanhempi opettajasta saattaa tullakin – vanhempi, esikuva, luotettu aikuinen. Sellaista ihmistä on vaikea ilmiantaa, vaikka tapahtuisikin jotain väärää.

Musiikki alkaa hiljaisuudesta, sanotaan.

Siirrämmekö seksismiä? Häirintää? Nöyryyttämistä? Siis henkistä ja fyysistä väkivaltaa? Mitä me kuuntelemme kun kuuntelemme klassista musiikkia?

Puhun melkein parinkymmenen muusikon kanssa, sekä miesten että naisten. Heistä jokaisella on kokemus joko seksuaalisesta häirinnästä tai nöyryyttämisestä, useimmilla molemmista.

Eeva oli 17-vuotiaana keikalla Oulun kaupunginorkesterissa, kun parikymmentä vuotta vanhempi orkesterissa soittava Rami lähestyi häntä. Rami kehui Eevaa kauniiksi ja lahjakkaaksi muusikoksi ja osti hänelle sähkönsinistä kynsilakkaa. Eevan päiväkirjasta: Ehkä Rami on vaan niin seksipainotteinen että mulla pelottaa sen takia. Pekka ei ollut yhtään sellainen. Oli Ramillakin hetkensä, kun se katsoi siinä päällä maaten suoraan ja unisen näköisenä ja otti tukasta ja sanoi: ”oot niin nätti siinä”. Mutta en tiedä, enhän halua tehdä mitään, joka on mun sielua vastaan. On vain niin vaikea sanoa, et se seksi on mulle vaikeaa. Että jäädään vain tähän. Myöhemmin, kun Eevan äiti sai tietää asiasta ja puuttui tilanteeseen, Rami syytti, että Eeva oli se, joka oli käynyt päälle.

Kun nykyään Sibelius-Akatemiassa opettava Ismo opiskeli ulkomailla, miespuolinen säestäjä vihjaili hänelle jatkuvasti seksuaalissävytteisiä asioita. Ismo yritti teeskennellä, ettei ymmärrä, mistä on kyse. Vasta myöhemmin Ismo on tajunnut, kuinka paljon vihjailu häiritsi oppimista.

Emilia istui orkesteriharjoituksissa, kun miespuolinen kollega alkoi tuijottaa Emilian haaroja. Onko siellä jotain kiinnostavaa, Emilia kysyi.

Naispuolinen opettaja sanoi Amalialle, ettei hänen pitäisi käydä muiden opettajien tunneilla. Jos Amalia oli käynyt, toista opettajaa haukuttiin ja hänelle naureskeltiin. Amalian opettaja tenttasi: et kai ole suunnitellut vaihtavasi opettajaa? Amalia muistaa, että mitä tahansa hän sanoi tai teki, kysymys oli tyhmä. Piti käyttää ”omaa päätään”. Kerran hän muistaa tehneensä eri tavalla. Opettaja sanoi: oletko idiootti, nuotissahan lukee, miten pitää soittaa.

Millan tehtäväksi oli tullut opetella asteikko. Se ei tuntunut vaikealta, niin kuin ei soitossa mikään muukaan vielä silloin. Asteikko meni hyvin. Opettaja kertoi Millalle, että ei muista, onko kukaan oppinut sitä yhtä nopeasti. Sitten hän sanoi: älä kuvittele, että olisit yhtään parempi kuin kukaan muukaan. Alaspainaminen, vertailu ja nöyryyttäminen jatkuivat siihen saakka, kun Milla vaihtoi opettajaa.

Kun muun muassa Sibelius-Akatemiassa opettava Anu oli 16-vuotias, montakymmentä vuotta vanhempi opettaja pyysi hänet bileissä tanssimaan. Sitten he menivät makuuhuoneen sängylle makaamaan ja pussailemaan.

Jatkoilla Sibelius-Akatemian opettaja vei Sannin toiseen huoneeseen, suuteli ja halusi seksiä. Sanni opiskeli Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa. Toiset oppilaat huomasivat tilanteen, eivätkä Sanni ja opettaja päätyneet sänkyyn. Sannista tilanne oli aika vaikea, koska hän oli flirttaillut opettajalle. Oppinut pelaamaan sitä peliä, kuten hän sanoo.

Alisan orkesterissa oli hiljattain vierailemassa naispuolinen kapellimestari. Alisan kollega kuuli erään muusikon kommentoivan: miten muka pystyy keskittymään soittamiseen, jos koko ajan seisoo? Alisa kirjoitti kommentin muistiin puhelimeensa.

Muita ylöskirjattuja kommentteja samalta viikolta:

”Vittu! Tää siitä seuraa, kun naiset ei enää keskity synnyttämiseen.”

”Mun vakaumus vaan kieltää naispapit ja naiskapellimestarit.”

Uskotteko jo? Keksisin heti kymmenen ihmistä lisää, joilta kokemuksia löytyy. Varmaan enemmän.

Tuo on ollut opettajalla, joka on nöyryyttänyt. Tuo myös. Tuo on kertonut seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Olin vieressä, kun opettaja vei tuon hotellihuoneeseen. Taisin olla siitä kateellinen!

Silti tästä tulee likainen olo. Aivan kuin tekisin jotain väärin kirjoittaessani näin. Mietin kaikkia niitä muusikoita, jotka lukevat tätä ja miettivät: väittääkö se ihan oikeesti, että musiikin kuunteleminen on väkivaltaviihdettä? Onko se ihan sekaisin?

Mietin myös, että saatan loukata. Olen puhunut niin monen ihmisen kanssa, jolle musiikki on tärkeintä maailmassa. Se liikuttaa, auttaa ja muodostaa tavan olla olemassa. Ilman musiikkia ei olisi minua, moni ajattelee. Ja kyllä minä sen ymmärrän. En musiikin mutta muiden asioiden kautta. Oma ego ja kokemukset, ikävätkin, tulevat puheissa kuvatuiksi toisarvoisina musiikin merkityksellisyyden rinnalla.

Rakastan musiikkia ja olen monilta osin klassisen musiikin kasvattama. Silti puhe musiikin tärkeydestä on tuonut mieleeni kummallisen lahkon. On tuntunut oudolta kuulla, millaisia asioita ihmiset oikeuttavat musiikin takia. Usein, kun puhe kääntyy vaikkapa kyseenalaisiin pedagogisiin menetelmiin, selvennetään jälkikäteen: mutta onhan se kuitenkin niin hyvä muusikko.

Ehkä osin tästä syystä olen saanut tunnistamisen kokemuksia Jelinekin liioitellun sadistisista klassisen musiikin kuvauksista tai Bernhardin Haaskiosta, jossa pianisti päätyy itsemurhaan, koska hän ei ole yhtä hyvä kuin Glenn Gould. Rakastan Vanhoja mestareita, jossa kertoja haukkuu kaikki suuret (yhtä lailla nautin myös Debussyn Monsieur Croche – Antidiletantista). Tuntuu, että näissä teoksissa kupla puhkeaa, hierarkia kääntyy ylösalaisin ja neromyytti muuttuu farssiksi, jolle on viimein lupa nauraa.

Ne saavat muistamaan, että niin monella tavalla hienoja kuin Beethovenin sävellykset ovatkin, niistäkin on lupa olla montaa mieltä. Ja etenkin ne muistuttavat, että yhdelläkään kapellimestarilla tai muullakaan mestarilla ei ole pääsyä kuolleen ihmisen ajatuksiin. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että ”näin Beethoven halusi”. Se on jumalaksi asettumista ilman minkäänlaisia valtuuksia. Traditio on vain yksi kertomus muiden joukossa, eikä aina edes kovin hyvä. Tämä ei ole paras mahdollinen maailma!

Taiteilijat kutistuvat itsensä kokoisiksi. Hekin ovat vain ihmisiä, jotka nöyrän musiikin palvelemisen sijaan nuolevat toisinaan valtaapitävien persettä, jotta heillä itsellään menisi paremmin, aivan niin kuin kaikki muutkin kuolevaiset. Totuus muotoutuu suhteessa aikaan: eniten huomiota saavat ne, jotka sattuvat sillä hetkellä tuntemaan oikeita ihmisiä ja puhumaan heidän kieltään. Ei kukaan halua vallankumousta sillä hetkellä, kun on vallassa itse.

Olen rehellinen kirjoittaessani näin. Näin olen ajatellut ja ajattelen usein edelleen.

Myös kaikki häirintä- ja nöyryytyskokemukset, joista kirjoitin, on kerrottu minulle henkilökohtaisesti. Minulla ei ole syytä epäillä, etteivät ne olisi tosia kokemuksia ja etteivätkö kerrotut asiat ainakin pääpiirteittäin olisi tapahtuneet kuvatulla tavalla. Suuri osa tapauksista on sellaisia, joista olen häirinnän kohteen lisäksi kuullut myös muilta.

Silti pelkään, että tarkoittamattani annan asioista vääristyneen kuvan.

Alisan kollega kuuli erään muusikon kommentoivan: miten muka pystyy keskittymään soittamiseen, jos koko ajan seisoo? Alisa kirjoitti kommentin muistiin puhelimeensa.

Katsoin jouluna elokuvan Whiplash, jonka toinen päähenkilö on sadistisia metodeja käyttävä jazz-opettaja. Elokuvan jälkeen pohdimme avopuolisoni pojan kanssa, kertooko elokuva musiikista. Minusta se kertoi, pianoa soittavan pojan mielestä ei. Emme silloin päässeet asiassa yhteisymmärrykseen.

Jäin kuitenkin miettimään. Tuntuu, että on olemassa taso, jota en aivan näe.

Asia olisi helppo ratkaista paikantamalla pahanteko johonkin henkilöön. Näin me too -jutuissa yleensä on ollutkin: Lauri Törhönen. Aku Louhimies. Veijo Baltzar. Tällöin syy ei ole ensisijaisesti koko kulttuurissa vaan yksittäisen ihmisen tai pienen piirin häikäilemättömyydessä. Mutta onko tämäkään aivan totuudenmukaista?

Suomalaisessa klassisen musiikin kentässä ei ole yhtä ihmistä, jonka voisi julistaa syylliseksi vääryyksiin. Suurin osa kerrotuista tapauksista on eri ihmisten tekemiä.

Sen sijaan on useita ihmisiä, joiden toiminta on sellaista, että oikein rajaamalla he voisivat edustaa tätä kulttuuria. Sellaiseen juttuun Riikkaakin haastateltiin, ja vaikka sitä ei julkaistu, jutun saisi varmasti yhä tehtyä. Näitä väärin tehneitä ihmisiä on Sibelius-Akatemian ja muiden oppilaitosten opettajissa, orkesterimuusikoissa ja kapellimestareissa. He ovat enimmäkseen miehiä, koska miehillä on yhä enemmän valtaa, jota käyttää väärin, mutta on heissä naisiakin. Niin nöyryyttäjissä kuin seksuaalisissa hyväksikäyttäjissä ja häiriköissä.

Mutta en minä etsi edustajia. Etsin ratkaisuja.

Tämä rakenne on kaikkialla. Se on Suomessa, ulkomailla, Helsingissä, Turussa, Pohjanmaalla, Lapissa. Se on kulttuurissa, jossa sen on annettu olla olemassa. Emmehän me edes aikoinaan tajunneet, että tässä on jotain väärää. En minä ainakaan tajunnut. Ei Eeva, ei Maaren, ei Riikka, ei Anu, ei Ismo… Siksi kirjoitan tätä juttua vasta nyt.

Tajusimme vasta hiljattain. Ja tajuamme koko ajan lisää. Tajuamme senkin, että jonkin on muututtava.

Tarvitaanko muutokseen syntipukki, joka kivittää? Kuka näistä kaikista vaihtoehdoista se voisi olla?

"Mä en tiiä muistaksä mua. Mä oon Sonja Saarikoski. Sanooks mitään?”

”Mmmm… auta mua vähän.”

”Mä olin joskus sellasessa työharjottelussa orkesterin nuotistossa. Siitä on aikaa aika pitkään.”

”Muistan! Joo! Mitä kuuluu?”

”No mitäs tässä, ihan hyvää. Mä oon vaihtanu alaa ja tällasta.”

”Okei.”

”Mä en nykyään enää soita. Mä oon itse asiassa kirjottamassa tällasta juttua, mä oon toimittaja nykyään ja mä halusin sen takia puhua sun kaa. Muistaksä mitään siitä, mitä sillon aikoinaan tapahtu?”

”Muistan…”

”Mitä sä ajattelet siitä nykyään?”

”En tiedä nyt yhtäkkiä. Tuli vähän yllätyksenä. Sano sinä mitä sulla on mielessä.”

Kerron, että minulle on jäänyt vähän paha mieli. Olin kuitenkin alaikäinen, sanon. Kuulin, että baarissa oli lyöty vetoa, että Alfred saa minulta seksiä.

”Oho! Toi ei pidä kyllä ollenkaan paikkansa. Siis mä en puhunu siitä mitään. Ja sä voit mennä ihan takuuseen siitä, et mä en oo taatusti mitään sellasta.”

”Okei, no sithän se on tosi hyvä et me jutellaan tästä.”

”Joo, todella hyvä.”

”Mut ymmärräksä, et 16-vuotias on alaikäinen?”

”Niin… mut mäki olin… huuh. Siitä on varmaan, mitä siitä on, 15 vuotta, 20 vuotta?”

”Mä oon 31. Siitä on aika tarkkaan 15 vuotta. Muistaakseni sä olit vajaa kolmekymppinen silloin.”

”En kai.”

”Kai sä muistat millon sä oot syntynyt?”

Alfred oli silloin pari vuotta nuorempi kuin minä olen nyt.

”Mä muistan et olin suhun tosi ihastunut, ja siitä on hemmetisti aikaa. Mut jos sä haluut, mä oon muuten tulossa Suomeen, jos haluut nähä vaikka kahvilla ja voidaan jutella rauhassa.”

Sanon, että jutulla on kiire.

”Mä kysyn viel tällasen asian ennen ku sun pitää mennä, et ymmärräksä et jos mä oisin syntyny tammikuun sijaan kesäkuussa niin se mitä tapahtu ois ollu seksuaalirikos?”

”Ahaa. Mut mitä… mehän ei siis tehty mitään.”

”No siis me suudeltiin siel Finlandia-talon takahuoneessa sen jälkeen ku me oltiin juotu vähän alkoholia.”

”Just. Just. Me suudeltiin joo. Mut ei tehty mitään muuta.”

”Ei me tehty mitään muuta.”

Taiteilijatkin ovat vain ihmisiä, jotka nöyrän musiikin palvelemisen sijaan nuolevat toisinaan valtaapitävien persettä, jotta heillä itsellään menisi paremmin, aivan niin kuin kaikki muutkin kuolevaiset.

Myöhemmin saan tietää, että kyseessä saattoi olla seksuaalirikos joka tapauksessa. Vaikka olin 16-vuotias eikä sen ikäisten kohdalla puhuta enää lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, olisi teko Lapin yliopiston rikosoikeuden professorin Minna Kimpimäen mukaan saattanut mennä seksuaalisena hyväksikäyttönä, koska olin kuitenkin alaikäinen ja kyseessä oli työympäristö.

Tätä ei tietenkään voi tietää. Mahdollisen rikoksen tapahtuminen määritellään oikeudessa. Minä en sitä voi päättää, vaikka puhelimessa kiihdyksissäni niin sanoinkin.

Nyt mahdollinen rikos on joka tapauksessa vanhentunut, ja hyvä niin. En koe tapauksen häiritsevän jokapäiväistä elämääni.

Silti ajoittain väärinkäytöksistä, etenkin sukupuoleen liittyvistä, kokee katkeruuden tunteita. Kun riittävän monta kertaa tai riittävän radikaalilla tavalla kokee tulleensa kohdelluksi väärin, alkaa haaveilla siitä, että ”paha saisi palkkansa”. Sitä lukee Hélène Cixous’ta, Rebecca Solnitia, Kaari Utriota, kuvauksia tuhansia vuosia kestäneestä naisen alistamisen historiasta ja vaientamisen kulttuurista, ja huutaa mielessään: juuri näin! Minä tunnistan tämän! Minusta tämä on totta!

Ongelma vain on, että silmä silmästä ei toimi. En usko cancel- kulttuuriin. Emme voi yhtäkkiä kieltäytyä olemasta tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat joskus tehneet jotain väärin. Mihin raja edes vedettäisiin? Tällainen johtaa vain silmittömyyteen. Sellaiseen kuin elokuvissa Marriage Story ja Kramer vs. Kramer.

Elokuvissa avioeroprosessin keskellä olevat parit, jotka joskus ovat rakastaneet toisiaan, päätyvät huoltajuuskiistan takia oikeuteen, minkä jälkeen heidän asianajajansa etsivät faktoja, jotka oikein kehystettyinä saavat entiset aviopuolisot näyttämään hirviöiltä. Suhteellisuudentaju katoaa.

Olen miettinyt, onko me toossa sama riski. Jos asiat riisutaan niiden taustatekijöistä, on helppo unohtaa, että vielä hyvin vähän aikaa sitten opiskelijoiden ja opettajien väliset epämääräiset kuviot olivat musiikkipiireissä niin normaaleja, että niiden uhreiksi joutuneet ihmiset eivät tapahtumahetkellä ymmärtäneet tulleensa väärin kohdelluiksi.

Myös nöyryyttämiseen ja häirintään syyllistyneet ihmiset on joskus opetettu johonkin malliin. Myös heitä on saatettu nöyryyttää, häpäistä ja haukkua. Heidän on mahdollisesti annettu ymmärtää, että tämä on ainoa mahdollinen tie. Ehkä he ovat joutuneet Seppo Heikinheimon tai jonkun muun kriitikon lyttäämäksi ja lukeneet vielä sen jälkeen Heikinheimoa ihannoivan jutun.

Ehkä he ovat jostain saaneet käsityksen, että hyvä lääke huonoon itsetuntoon on pokata nuori nainen.

Tai sitten he kieltäytyvät muuttumasta, koska maailman muutos kauhistuttaa heitä. Traditio on hyvä, rituaalit tärkeitä ja Mozart kaunista, ollaanpa nyt ihan hissukseen! Ehkä he pelkäävät, että myöntämällä menneet vääryydet he tekevät itsensä tarpeettomiksi. Että muuttuneessa tasa-arvotilanteessa heitä ei enää tarvita mihinkään. Sekin on ihan ymmärrettävä tunne.

Tämä ei tarkoita, että tehdyt asiat olisivat oikein. Mutta minusta se tarkoittaa, että asioiden käsittelyn on pakko tapahtua ennen kaikkea muun kuin yksilön rankaisemisen kautta. (Rikokset, jotka eivät ole vanhentuneita, ovat tietenkin asia erikseen.) Kyseessä on sama logiikka kuin siinä, että lakeja, jotka säädetään nyt, ei voi soveltaa takautuvasti.

Näin siksi, että tällainen menettelytapa suojaa meitä kaikkia silmittömyydeltä ja mielivallalta.

Me too ei ole yksinkertainen asia. Muusikkojen kanssa käymieni keskustelujen perusteella on selvää, että on ainakin kahdenlaisia häiriköitä. Eräs Sibelius-Akatemian opettaja jaotteli heidät ”hölmöiksi” ja ”saalistajiksi”. Saalistajat harjoittavat toimintaansa systemaattisesti. He eivät selkeästi ole soveltuvia toimimaan pedagogeina tai esihenkilöinä. On oppilaitosten, orkesterien ja jokaisen tällaista toimintaa todistavan vastuulla pyrkiä varmistamaan, että nämä ihmiset siirretään pois opetustehtävistä ja muista sellaisista asemista, joissa heillä on valtaa muihin.

Suurin osa on kuitenkin heitä, jotka ovat tehneet väärin ja ymmärtävät sen itsekin. Väärien asioiden tekeminen on helppoa, yhtä helppoa kuin esimerkiksi yksisilmäisen ja ilkeän kritiikin kirjoittaminen. Logiikkakin on sama: maailman näkeminen helppoina ratkaisuina monimutkaisten sijaan.

Tämä pätee sekä seksuaaliseen häirintään että nöyryyttämiseen.

Ylipäätään suurimmassa osassa vääriä tekoja on uskoakseni kyse juuri tästä. Ettei ymmärrä tekojensa seurauksia ja omia motiivejaan riittävän laajasti pystyäkseen toimimaan oikein. Se on viitseliäisyyden puutetta ja laiskaa ajattelua, mutta pahaa se ei ihmisestä tee. Tyhmän, siinä tilanteessa, kylläkin.

Irimias teoksessa Saatanatango:

En syytä siis ketään henkilökohtaisesti, mutta… haluaisin kuitenkin esittää teille kysymyksen: Emmekö me kaikki ole yhtä lailla syyllisiä? Eikö olisi kunniallisempaa myöntää oma vastuumme, sen sijaan että tukeudumme halpamaisiin puolusteluihin? Sillä – rouva Halics on tässä aivan oikeassa – emme voi, vain omantunnon äänen vaimentaaksemme, uskotella itsellemme, että kaikki olisi vain erikoista sattumaa, jotain, joka ei liity meihin millään tavalla…

Dikotomia ei toimi. Kriitikko voi olla taiteilijan puolella, Juudas ja Jeesus lyödä kättä. Väärin tehnyt opettaja voi toiselle olla hyvä ja tärkeä.

Hyvä ja paha eivät kulje ihmisten välillä vaan ihmisen sisällä, kuten viisas kollegani kerran sanoi.

Sitä, minulle, tarkoittaa me too.

”Mä kysyn viel tällasen asian ennen ku sun pitää mennä, et ymmärräksä et jos mä oisin syntyny tammikuun sijaan kesäkuussa niin se mitä tapahtu ois ollu seksuaalirikos?”

Kun Villen ja Maarenin tapausta käsiteltiin Sibelius-Akatemiassa muutama vuosi tapahtumien jälkeen, paikalla oli liuta hallinnon henkilökuntaa ja juristi.

Tilaisuudessa tehtiin yksiselitteisesti selväksi, että virka-asemassa näin ei saa toimia.

Maaren ei ole ainoa opiskelija, jonka kanssa Villellä on ollut seksuaalissävytteistä kanssakäymistä, mutta kaikki tapahtui ennen käsittelyä Sibelius-Akatemian kanssa, Ville sanoo. Ei ole syytä olla uskomatta: kukaan haastateltavistani ei ollut kuullut viimeaikaisista tapauksista. Moni sen sijaan sanoi, että Ville vaikuttaa ottaneen opikseen. Ville kertoo, että omien soitto-oppilaidensa kanssa hänellä ei koskaan ole ollut mitään seksuaalista.

Suhde Maareniin oli virhe, Ville sanoo. Hänen mukaansa tapahtumat johtuivat kriisistä omassa elämässä.

”Se purkautui käyttäytymiseen, jota en itse allekirjottaisi varsinkaan nyt, mutta en myöskään allekirjottanut sillon.”

Kysyn, ymmärsikö hän, millainen esikuva hän esimerkiksi Maarenille oli.

Maarenin sanoin: Teineille idolit ovat tärkeitä. Erona vain on, että Leonardo di Capriota ei koulun käytävillä tapaa. Ihailemansa muusikon kyllä.

Ei, ei Ville silloin ymmärtänyt. Ja kyllä minä senkin uskon: rajojen ylittäminen ja huono käytös tulevat mahdollisiksi silloin, kun ei hahmota, millainen ihminen sitä toisten silmissä on. Voi tulla helposti ”säheltäneeksi”, kuten Ville omaa toimintaansa kuvaa.

Silti Ville teki väärin. Hän sanoo tajunneensa sen jo suhteen aikana. Maarenin päiväkirjassa lukee, että Ville pyysi anteeksi oman asemansa väärinkäyttöä.

Villestä on hyvä, että väärinkäytöksistä on alettu keskustella aiempaa enemmän. Silti hän ihmettelee hieman, että hänen menneisyydestään on taas syytä puhua. Se, että asiat tulevat esiin uudestaan ja uudestaan, on hänestä turhauttavaa. Hän on käsitellyt asiaa työnantajan kanssa ja terapiassa. Maareninkin kanssa hän on puhunut muutama vuosi sitten. (Maaren sanoo, että tällöin hän syytti suhteesta pitkälti itseään; hänhän oli sekaantunut varattuun mieheen. Vasta me too -keskustelu sai hänet ajattelemaan, ettei valtasuhde ollut tasapuolinen.)

Kyllä minä tajuan, että asenneilmapiiri on muuttunut ja nyt ammutaan kovilla, Ville sanoo.

Ei tässä ole tarkoitus käydä sotaa, vastaan.

Miksi Villen tapaukseen, ja moneen muuhun, pitää vieläkin palata, vaikka aikaa on kulunut niin paljon? Etenkin, jos asiat eivät ole yksinkertaisia ja me kaikki olemme pahuuteen kykeneväisiä kuitenkin?

Ehkä samasta syystä kuin isovanhempamme kertovat, mitä sodassa tapahtui tai miltä tuntui, kun oma vanhempi löi. Me palaamme siihen, mikä on jäänyt käsittelemättä, tietoisesti tai tiedostamatta. Uskon, että asioiden on paradoksaalisesti mahdollista lakata olemasta vasta, kun niiden olemassaolo on myönnetty.

Muutamia huomioita.

Milla ei vieläkään pysty soittamaan ilman beetasalpaajia. Häntä jännittää niin paljon. Kun joulukuussa kerroin, että eräällä musiikkileirillä 2000-luvun alussa tunnettu opettaja puhui hänestä minun kuulteni ja kehui poikkeuslahjakkuudeksi, Milla alkoi itkeä. Olisipa joku sanonut tuon minulle silloin, hän sanoi.

Riikka on valmistunut musiikin maisteriksi mutta ei ole soittanut juurikaan moneen vuoteen. Maisteriopinnoistaan hänellä ei ole paljon muistoja. Konserteissa hänelle iski usein totaalinen paniikki ja lamaannus. Riikasta tuntui kuin hän olisi katsonut itseään ulkopuolelta. Mitä minä täällä teen, minähän olen vain opettajani seksifantasia, hän mietti. Riikan terapeutti on tulkinnut, että Markun käytöksen aiheuttama trauma on saanut Riikan oireilemaan dissosiatiivisesti.

Amalialla meni vuosia, että hän sai kehon jännitykset pois nöyryyttämällä opettaneen opettajan jälkeen.

Maaren muistaa vuosia suhteen päätyttyä kysyneensä, voisiko Ville ottaa hänet luokalleen. Ville oli vastannut kieltävästi. Perusteeksi hän oli sanonut suhteen. (Ville ei tätä muista, mutta Maaren on kirjoittanut tapauksesta päiväkirjaansa.) Maaren miettii välillä, miten hänen uransa olisi mennyt, jos suhdetta ei olisi ollut.

Anulle on tullut mieleen uusi häirintäkokemus. Hän lähettää tammikuun lopussa ääniviestin Whatsappissa. Muistan sellasen tilanteen mis oon ollu alaikäsenä baarissa ja ympärillä on ollu orkesterilaisia ja korkeassa asemassa oleva mies, joka laittaa yhtäkkiä käden mun reidelle silleen et mä en voi tehdä mitään. Tai et no, kaikki varmaan tiedämme sen tunteen, sen lamaannuttavan tunteen, et tavallaan on imarreltu, koska se on vaikutusvaltanen tyyppi ja sit tiedostaa myös, et on alaikäsenä baarissa, itsellä ei oo valtaa, ei voi tehdä mitään. Sellanen kummallinen sekotus totaalista hämmennystä, inhoa ja imartelua.

Me palaamme siihen, mikä on jäänyt jonnekin, kunnes joku, tai jokin, ehkä mahdollistaa sen, että kipeistä asioista tulee vain asioita. Sitten ne haihtuvat jonnekin ja muuttuvat hahmottomiksi kuviksi.

Musiikki saa vihdoin olla mitä se on. Olin väärässä: ei Whiplash kerro musiikista. Se kertoo ihmisestä, joka sattuu olemaan muusikko ja olosuhteiden niin mahdollistaessa toimii väärin.

Hyvä ja paha eivät kulje ihmisten välillä vaan ihmisen sisällä, kuten viisas kollegani kerran sanoi.

Pari vuotta sitten Sibelius-Akatemiassa järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa dekaani Kaarlo Hildén ymmärsi, että joissain asioissa taitaa olla epäselvyyksiä. Eräs opettaja kysyi: entä suhteet opettajien ja opiskelijoiden välillä? Ovatko ne sallittuja?

Hildénin mukaan eivät tietenkään ole. Jos ihmiset rakastuvat, se on toinen kysymys, mutta mitään sellaista romanttista suhdetta, jossa opettaja on potentiaalisessa valtasuhteessa opiskelijaan, ei Hildénin mukaan nykyään hyväksytä.

Hildén kertoo, että Akatemian sisällä näitä asioita käsitellään aktiivisesti. Jo vuonna 2015 Taideyliopisto julkaisi oppaan epäasiallisen käytöksen ehkäisemiseksi. Oppaassa kerrotaan, mitä on kiusaaminen, seksuaalinen häirintä ja syrjiminen, sekä annetaan ohjeita näiden asioiden kitkemiseksi.

Me toon jälkeen keskustelu on kiihtynyt. Keskustelutilaisuuksia ja työpajoja on järjestetty useita. Hildén on myös muistuttanut hyvästä käytöksestä omissa sähköpostitervehdyksissään henkilökunnalle. #Metoo -kampanja nosti karmivalla tavalla esille sen, miten laajasti seksuaalista häirintää on peitelty yhteiskunnassamme. Valitettavasti tämä koskee myös musiikkialaa. Oppilaitoksena velvollisuutemme on luoda mahdollisimman hyvät edellytykset opiskelijoiden oppimiselle, taiteilijaksi kasvulle ja hyvän ammatti-identiteetin muodostumiselle. Siihen yhtälöön ei minkäänlainen häirintä sovi, Hildén kirjoitti kevätkirjeessään vuonna 2018.

Silti on kysymyksiä, jotka ihmetyttävät. Moni on miettinyt, miksi Akatemialla opettaa henkilöitä, jotka ovat häirinneet seksuaalisesti myös lähiaikoina. Ovatko he saaneet käytöksestään sanktioita? Millaisia?

Osan käytöksestä on raportoitu Akatemian hallinnolle.

Hildén ei voi kommentoida yksittäistapauksia. Kuten ei sitäkään, kuinka monta kertaa saa häiritä ennen kuin saa potkut. On niin monenlaisia tilanteita, hän sanoo.

Itse en edelleenkään tiedä kuin yhden tapauksen, jossa suhde opiskelijaan on johtanut irtisanomiseen, eikä tiennyt myöskään kukaan haastattelemistani muusikoista. Tämä tapahtui 1990-luvulla. Hildénin mukaan tapauksia on ainakin toinen, mutta hän ei voi kertoa siitä tarkemmin.

Outoa on myös se, että viime syksynä Leif Segerstam piti orkesteriperiodin akatemialaisille. Palautteesta kävi ilmi, että Segerstamin käytöksessä oli jälleen huomauttamista. (Osa palautteesta oli myös positiivista.)

”Tää on tehty tää päätös muista lähtökohdista”, Hildén sanoo.

Hänen mukaansa saatu palaute on ”käsitelty ja otettu vakavasti”. Alun perin päätöksen taustalla oli Segerstamin ”erityinen taiteellinen asiantuntemus”, Hildén kertoo.

Mutta eikö juuri tämä ole ongelma? Että aina on muita asioita, jotka menevät sen yli, miten ihminen käyttäytyy. Eikö joskus pitäisi viheltää peli poikki ja sanoa, että itse asiassa toistuva huono käytös on este tämän orkesteriperiodin toteutumiselle, vaikka myönnämmekin musiikillisen lahjakkuutenne? Nythän ratkaisu osoittaa, että se, miten ihmisiä kohtelee, on toissijaista.

On parannuksiakin tapahtunut. Muusikkojen käsityksissä, opiskelijoiden ymmärryksessä omista oikeuksistaan, asenteissa. Näin usea ihminen minulle sanoi. Vaikuttaa, että myös orkestereissa asioita tiedostetaan aiempaa paremmin.

Akatemialla periaatteita on tehty selkeämmiksi. Opettaja-opiskelija-suhteen eettiset periaatteet Sibelius-Akatemiassa, on vuodelle 2019 päivätyn Power point -esityksen nimi. Se on syntynyt yhteistyössä opettajien ja opiskelijoiden kanssa. Keskusteluja on tarkoitus jatkaa.

-Opettajan ja opiskelijan suhde liittyy ammattiin ja opiskeluun eikä siihen kuulu seksisuhteet tai sävyltään seksuaalinen koskettaminen tai puhe. Myöskään ulkonäön kommentointi ei kuulu opettaja-oppilas-suhteeseen.

-Opettajan vastuu toimivasta opettaja-opiskelija-suhteesta on valta-aseman vuoksi opiskelijan vastuuta suurempi. Tähän kuuluu mm. tietoisuus valta-asemasta ja sen olemassaolosta myös opetustilanteiden ulkopuolella. Opettajalla on siten myös suurempi vastuu vuorovaikutuksesta sekä erilaisten roolien ja tilanteiden näkyväksi tekemisestä ja sanoittamisesta tarvittaessa myös muille henkilöille. Opettajan vastuuseen kuuluu turvallisen tunnelman luominen opetustilanteessa.

Paperilla kaikki on selvää.

Puhumme muusikkoystäväni kanssa häpeästä. Se on meille molemmille tuttu tunne. Ystävääni saattaa esimerkiksi hävettää, jos hän ei osaa jotain soittoon liittyvää asiaa.

”Kyl mulla on joitain sellasia kappaleita, joita mä en halua soittaa, koska mul on tullut niin vahvasti ajatus, että mä en osaa niitä.”

”Mul on kans. Mä oon sen takii varmaan lopettanu soittamisen.”

Moni on vuosien varrella ihmetellyt, miksi en hakenut ammattiopintoihin Sibelius-Akatemiaan, vielä tämänkin juttuprosessin aikana.

Yksiselitteistä vastausta ei ole. Mutta muistan ajatuksen: en pysty enää menemään raadin arvioitavaksi. Olin hakenut kolme kertaa Akatemian nuorisokoulutukseen, ja kun olin päässyt, inhosin soittoani vielä enemmän kuin aikaisemmin. Inho ei johtunut mistään tietystä asiasta eikä varsinkaan opettajistani. Ilmapiiri Akatemialla vain oli sellainen, etten kestänyt sitä.

Vaikka näistä ajoista on aikaa melkein 15 vuotta, pystyn palauttamaan mieleeni häpeän, joka soittamiseen liittyi. En edelleenkään soita ”omaksi ilokseni”. En iloitse siitä, miltä soittoni kuulostaa, enkä muista, milloin olisin iloinnut.

Häpeä estää olemasta vapaa. Mietin, voisiko tässä olla yksi syy sille, että musiikkimaailman tasa-arvo tuntuu etenevän tuskastuttavan hitaasti. Kun asiat ovat monimutkaisia ja monilla häpeän tunteita siitä, miten on käyttäytynyt ja mitä itselle on tehty, avointa keskustelua on vaikea käydä.

Hiljattain New Yorkerissa ilmestyneessä tasa-arvoa käsittelevässä kirjoituksessa ”Tasa-arvon arvoitus” siteerattiin Hannah Arendtia. Arendtin mukaan holokausti paljasti, että ihmisyydessä itsessään ei ole mitään pyhää. ”Jos tämä on totta, tasa-arvo ei ole itsestään selvä fakta, vaan ihmisten luoma sosiaalinen konstruktio, joka meidän täytyy päättää toteuttaa”, kirjoituksessa luki.

Toteuttaminen tuntuu vaikealta, koska siltä asiat tuntuvat, kun ne aloittaa. Mutta jos päättää saavuttaa jotain, on mentävä harjoituskoppiin, otettava työvälineet esiin ja alettava harjoitella. Ajateltava, niin kuin ystäväni uudesta musiikista (sellaisesta, jota hän ei opiskeluaikana soittanut ajatellen, että ei osaa):

”Jos oppimisen prosessia ja itseään ei kyseenalaista, sitä oppii vaikka pakolla. Mä ajattelen silleen et no vittu, mun on pakko oppia.”

Siitä huolimatta, että oma tekeminen tuntuisi riittämättömältä ja huonolta. Nykyään ystäväni mielestä osaamattomuuden myöntäminen on oppimisen lähtökohta ja edellytys. Ilman toista ei voi olla toista.

Niin kuin soitossa, myös tasa-arvossa on kyse sen ymmärtämisestä, että ihanteet ovat paljon korkeammalla kuin taso, jolle voi päästä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei kohti parempaa pitäisi pyrkiä. Ilman unelmaa mahdottoman saavuttamisesta ei klassista musiikkiakaan olisi olemassa.

Jutussa etunimellä esiintyvien ihmisten nimet on muutettu asian arkaluonteisuuden takia. Sitaatteja on muokattu siltä osin kuin se tunnistamattomuuden vuoksi on ollut välttämätöntä. Juttuun on haastateltu myös Helsingin kaupunginorkesterin konserttimestaria Jan Söderblomia.

3 kommenttia