Image-lehti kertoo numerossa 2/2020 klassisen musiikin piireissä tapahtuvasta häirinnästä ja nöyryytyksessä. Yksi artikkeliin haastatelluista henkilöistä on viulisti Eriikka Maalismaa, joka esiintyy jutussa nimellä Eeva.
Hän oli alun perin valmis olemaan jutussa omalla nimellään, mutta kokonaisuuden kannalta muutettu nimi vaikutti paremmalta vaihtoehdolta, koska suurin osa haastateltavista on anonyymeja. Imagen pyynnöstä hän suostui puhumaan myös omalla nimellään.
Muutama vuosi sitten hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä niin.
”Se on vaan kypsynyt se ajatus ihan eri tavalla”, Maalismaa sanoo.
Ei hänestä vieläkään tunnu kivalta tulla leimatuksi ”me too -äänitorveksi”. Mutta toisaalta hän myös kokee, ettei hänellä ole menetettävää.
Äiti lopetti tyttären suhteen
Osalle tilaajista lehti meni jo maanantaina ja artikkelista on uutisoitu laajasti.
”Huomaa, että munkin seinälle alkaa tulla sitä tarinaa, ei välttämättä seksuaalisesta häirinnästä mutta nöyryytyksestä.”
Hänellä on kokemuksia molemmista. Ikävistä soittoon liittyvistä kommenteista. Kourimisesta ja opettajan lähentely-yrityksestä.
Imagen jutussa kerrotaan Maalismaan kokemuksesta Oulun kaupunginorkesterissa 17-vuotiaana.
Tuplasti Maalismaan ikäinen orkesterilainen lähestyi ja heillä oli suhde. Se loppui, kun Maalismaan äiti sai tietää asiasta ja soitti miehelle.
”Hän oli ikävä puhelimessa ja käänsi Eriikan syylliseksi”, Maalismaan äiti Elli Maalismaa kirjoitti Whatsappissa helmikuun alussa.
Outo rillipää sai huomiota vanhemmalta mieheltä
Maalismaa sanoo, että ihastui Ramiin (nimi muutettu), koska tämä oli vanhempi, lahjakas muusikko. Tuntui imartelevalta, että hänen kaltaisensa osoitti kiinnostusta.
Koulussa Maalismaa oli kokenut olevansa ”outo rillipää”, josta omanikäiset pojat eivät kiinnostu. Oli hienoa päästä ”romantiikan piiriin” - saada huomiota ja lahjoja vanhemmalta mieheltä.
Maalismaa sanoo, että suhde pakotti hänet aikuistumaan nopeammin kuin jälkikäteen ajateltuna oli hyväksi.
Päiväkirjaansa Maalismaa kirjoitti, että ei uskalla sanoa Ramille, ettei halua harrastaa seksiä.
On vain niin vaikea sanoa että se seksi on mulle vaikeaa. Että jäädään vaan tähän.
”Jossain vaiheessa tuli sellanen inho, ehkä siinä vaiheessa ku alko olee sen ikäinen kuin hän oli silloin. Että jos meikäläinen alkaisi nyt tsiigailee jotain 16-17-vuotiaita”, Maalismaa sanoo.
”On tullu sääli sitä itteä kohtaan. Mikä on ihan positiivinen tunne. Et voi että. Tekis vaan mieli mennä halaamaan.”
Maalismaa sanoo, että myötätunto nuorta itseä kohtaan heräsi me too -kampanjan myötä. Nuoruuden asiat olivat pitkään olleet jossain muistin reunamilla. Ei niitä ollut niin ajatellut. Kampanja aktivoi muistot uudelleen.
”Silloin alkoi ajatella, mitä on itse joutunut käymään läpi. Et oliks tää väärin, oliks mä siinä messissä. Ja just tää et mähän olin pitkään aatellu, et mä olin täysin 50–50 syypää siihen, mitä tapahtu. Piti tulla tarpeeks vanhaks ja lukea tarpeeks et tajus, miten vähän itellä oli siihen sit kuitenkaan osaa ja arpaa. Oli täysin alttiina sille. Ois vaan niin ihanaa, ku joku rakastaa. Et sehän on tosi sellasta viatonta ajattelua.”
Viuluopettaja murskasi itsetunnon
Maalismaan soittoon liittyvät nöyryytyskokemukset ajoittuvat etenkin lapsuuteen. Hänen viuluopettajansa metodi oli murskata oppilaidensa itsetunto.
Maalismaa sanoo tuntevansa viuluopettajansa läsnäolon vieläkin, kun hän soittaa. Inhon virheitä ja epäpuhtauksia kohtaan.
Silti Maalismaa ajatteli pitkään, että eihän minua niin ole nöyryytetty. Asiaa pohtiessa mieleen tulee kuitenkin kommentteja, jotka ovat jääneet jonnekin – muualtakin kuin lapsuudesta.
Tällä viikolla hän kirjoitti Facebookiin kommentin:
Kun se junioriorkesterin vetäjä nauroi kun en osannut sanoa mikä sävellaji on meneillään, tai laittoi soittamaan yksin vibratoa pääsykokeena isompien orkesteriin (en päässyt, ylläri). Kun se viuluopettaja katsoi kylmänvihaisena salin perältä mun saatua Scherzo-Tarantellan poikki kolme kertaa. Kun se mestarikurssiopettaja haki viereisestä luokasta kollegansa kuuntelemaan miten väärässä tempossa soitin Bachia. Hei, pikkujuttuja, jotka muistan ikuisesti.
Samaan ketjuun on kerääntynyt kymmeniä kommentteja muusikoilta, jotka kertovat nöyryytyskokemuksistaan.
Maalismaan mielestä nöyryytys ja seksuaalinen häirintä ovat ”samaa skeidaa”.
”Kyl must tuntuu, et kaikki on kokenu sitä [nöyryytystä]. Nehän voi olla maailman pienimpiä kommentteja, mutta se on kaikki niin superhenkilökohtaista. Sehän on sama ku sun sydän ja sielu ja kaikki, se, et miten sä soitat. Et sun kaikista henkilökohtaisinta asiaa arvostellaan, jopa julkisissa tilanteissa.”
Kiitollisuutta ja suuttumusta
Aikaisemmin Maalismaa toivoi, että klassisen musiikin yli kävisi samanlainen me too -tuuli kuin esimerkiksi elokuva-alan. Että toimittajat paljastaisivat klasarin pahimmat häiriköt ja nöyryyttäjät nimeltä.
Enää hän ei ajattele niin. Kyse on hänestä monimutkaisemmista asioista, eikä pahuus ole absoluuttista.
”Esimerkiks mun opettaja, joka oli hirvee sikailija humalassa, oli mulle aina täydellisen korrekti. Ja se oli se, joka sai mut kiinnostumaan muusikkoudesta ammattina.”
Samaa ihmistä kohtaan voi tuntea kiitollisuutta ja suuttumusta. Kiitollisuutta siitä, mitä eväitä sai häneltä itse, suuttumusta siitä, mitä hän toisille humalassa teki.
Ramiin Maalismaa suhtautuu nykyään välinpitämättömästi.
”Oli huvittavaa ku mä tänään lähin tonne fysioterapeutille ja tuli sellanen, et nyt mä tiiän mitä mä haluan kuunnella. Ja mä aloin kuunnella Verven levyä Urban hymns, mikä tuli sillon 90-luvulla, missä on se Bittersweet Symphony ja kaikki nää. Mul on niin vahva muisto siitä, ku mä oon sen Ramin luo lähteny ja mä oon kuunnellu sitä levyä ja menny sinne. Sit mä istuin tuol metrossa ja kuuntelin sitä ja vaik se on hirvee klisee niin pikkusen tuli sellanen et ympyrä tietkö meni…”, Maalismaa sanoo.
”En mä oo ikinä ajatellu, et mä tarvisin siinä tällasta closurea, mut kumminki tuli olo, et ehkä tää on nyt vähän sitä.”
