Image 31.1.2013

Kuumeinen mies istahtaa voipuneena vuosaarelaisen ravintolan puupenkille. Niskassa roikkuu rastoja ja kasvojen parta sojottaa kuin risukasa. Joonas Neuvonen, 30, katsoo kaukaisuuteen, mutta ei ole poissaoleva. Hän kääntää katseen silmiin ja hymyilee.

Neuvosen esikoiselokuva Reindeerspotting kertoo rovaniemeläisistä kovien huumeiden käyttäjistä. Dokumentti seuraa päähenkilönsä Janin elämää noin vuoden ajan ensin Rovaniemellä ja sitten Euroopassa, minne Jani pakenee elämäänsä.

Viime aikoina Pohjois-Suomesta on tullut muitakin ansiokkaita dokumentteja. Sieltä ovat kotoisin myös Freetime Machos -rugbyelokuvan ohjaaja Mika Ronkainen ja Tampereen lyhytelokuvajuhlat voittanut Miia Tervo, Neuvosen entinen luokkakaveri.

Mutta Reindeerspotting on silti jotain muuta. Ohjaaja tiivistää eron:

”Tämä elokuva on kuvattu, ohjattu ja editoitu huumeiden vaikutuksen alaisena”, Neuvonen sanoo.

Nuori mies, Jani, katselee ulos ikkunasta karua Rovaniemeä. Myös kamera kääntyy kuvaamaan katua ja siellä kulkevia tuulipukuihmisiä. Reindeerspotting-dokumentin narkomaanit eivät tunne oloaan kotoisaksi kotikaupungissaan.

”Tunsin yhteenkuuluvuutta vanhoihin kavereihin ja ulkopuolisuutta muuhun yhteisöön. Tiesin, että olen lähdössä sieltä pois”, Neuvonen kertoo.

Kun Neuvonen alkoi kuvata kaveripiirinsä huumeidenkäyttöä vuoden 2003 alussa, hän oli 22-vuotias työtön, rahaton ja käytti liki päivittäin huumeita.

Aluksi tavoitteena oli mustavalkoinen valokuvasarja, mutta Neuvonen huomasi nopeasti, että tilanteet tallentuvat paremmin liikkuvalla kuvalla. Hän sai lainaksi Rovaniemen kaupungilta mini-dv-kameran, kun kertoi tekevänsä dokumenttielokuvaa narkomaanien pienestä joukosta.

Kaveripiiri tottui kameraan nopeasti. Elokuvassa rovaniemeläiset ryöstelevät automankkoja, riitelevät rahasta ja piikittävät jouluvalojen loisteessa. Samalla he keskustelevat Eminemistä, paistavat makkaraperunoita ja pohtivat, miksi Diapam on parhaan makuinen rauhoittava lääke.

Neuvonen kuvasi ilman tarkkaa ennakkosuunnitelmaa. Hän piti kameraa aina mukana ja laittoi sen pois vain tilanteissa, joissa puhuttiin isoista kaupoista tai tapahtui merkittäviä rikoksia.

Kertaalleen poliisi ehti takavarikoida kameran, kun sitä luultiin varastetuksi. Neuvonen oppi varovaiseksi: hän piilotteli kasetteja tuuletushormeissa ja kuljetti niitä huumekuvioiden ulkopuoliselle kaverilleen.

Päähenkilöksi tuntui nousevan 19-vuotias Jani, joka oli menettänyt kaksi oikean käden sormeaan velkojan katkaistua ne kirveellä. Luvassa oli vahingonkorvauksia, ja Jani suunnitteli ensimmäistä ulkomaanmatkaansa. Matka toteutui, mutta budjetti siihen tuli ruokakaupan ryöstöstä. Kun rahat loppuivat, miehet palasivat Suomeen ja Jani joutui vankilaan.

Kuvamateriaalia oli 150 tuntia. Neuvonen alkoi työstää filmiä yksin, mutta elokuvan tekeminen venyi, eikä se olisi valmistunut ilman ammattiapua. Syksyllä 2008 Neuvonen marssi Bronson Club -tuotantoyhtiöön mukanaan Siwan muovikassillinen kuvaamiaan videonauhoja ja kysyi, kiinnostaisiko heitä osallistua elokuvan saattamiseen valmiiksi. Epäilevä suhtautuminen muuttui hetkessä innostukseksi, kun Neuvonen laittoi nauhat pyörimään.

Neuvonen on lähtöisin keskiluokkaisesta rovaniemeläisperheestä. Huumeet ovat kiinnostaneet häntä jo lapsesta, samoin elokuva.

11-vuotiaana hän päätti tehdä oman toiminta-elokuvan, vähän samanlaisen kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Commando. Näyttelijöiksi oli värvätty veljiä ja serkkuja. Kuoleman kauppias kertoi kommandoista, jotka hyökkäsivät sikaria polttelevan huumeparonin tiluksille. Alkukuvassa vilahteli isoja pusseja täynnä valkoista jauhetta.

Vielä tuolloin huumeet edustivat Neuvoselle pahuutta. Pari vuotta myöhemmin mieli muuttui. Neuvonen muistaa kertoneensa partiossa kavereilleen Andy McCoyn haastattelusta, jossa kitarasankari sanoi mieluummin vetävänsä aineita Amsterdamissa kuin hiihtävänsä lähiössä. Partiokaverit eivät ymmärtäneet Neuvosen juttuja.

”Alkoi kiinnostaa, että tässä on jotain anarkistista ja vaihtoehtoista voimaa.”

Hän kokeili kannabista ensi kerran 15-vuotiaana. Pilvi ei tuntunut hyvältä, mutta sen edustama maailma kyllä. Nuoret keittivät unikkoteetä ja maistelivat lääkkeitä.

Yläaste sujui keskinkertaisesti, mutta lukiosta Neuvonen pääsi läpi vain koska pitkäaikainen tyttöystävä piti hänet mukana opiskelussa. Sen jälkeen repesi. Elämään kuului pidätyksiä, pikkurikoksia ja paljon, paljon huumeita.

Kaveripiirissä oli Neuvosen mukaan paljon hyvää. Käyttäytyminen oli spontaania, rentoa ja lojaalia. Varastettua tavaraa annettiin myös kavereille. Kun mukana alkoi pyöriä laittomia aseita, Neuvonen halusi ottaa etäisyyttä ja muutti Englantiin. Reindeerspottingin Neuvonen kuvasi, kun oli palannut Rovaniemelle parin vuoden ulkomailla oleilun jälkeen.

Neuvosen elämästä on vaikea vetää selkeää aikajanaa. Hän muun muassa kertoo tarinaa omasta asevelvollisuuskokemuksestaan, joka alkoi Ivalon rajajääkärikomppaniasta, jatkui huoltomieheksi Vekarajärvelle ja siviilipalvelusmieheksi Lapinjärvelle. Palvelus päättyi totaalikieltäytyjänä Jokelan avovankilassa.

”Päätin alusta alkaen, että käyn kaikki vaihtoehdot läpi. Se oli mielenkiintoinen matka.”

Muitakin matkoja riittää. Puheessa vilahtavat vaihtuvat asuinpaikat ympäri maailmaa: Lontoo, Espanja, San Francisco ja Intian Delhi, jossa Neuvonen opiskeli vuoden elokuvailmaisua viime vuosikymmenen puolivälissä. Ohjaaja kertoo, että valmistuminen olisi tarjonnut töitä Bollywoodissa, mutta loppukokeen sijaan Neuvonen päätti lähteä matkustamaan ja valokuvaamaan eteläiseen Intiaan.

Sitten tuhlaajapoika palasi taas Suomeen.

Neuvonen ottaa hörpyn oluesta. Haastatteluhetkellä Tampereen lyhytelokuvajuhlilla jaetaan ruusuja Reindeerspottingin tekijöille. Elokuva on saamassa festivaaliensi-iltansa ilman sitä kahdeksan vuotta valmistellutta ohjaajaa.

”Ai miksi en ole siellä? Mä oon täällä. Mielellään katon ensiksi, minkälaisia reaktioita leffa aiheuttaa. En koe, että olisin poissa sieltä. Oon jo nähnyt leffan. Mitä helvettiä mä siellä teen?”

Neuvonen on antanut rajallisesti lehtihaastatteluja ja kieltäytynyt tv-haastatteluista. Alan ihmisenä hän sanoo tietävänsä, kuinka manipulatiivinen televisio voi olla.

Elokuvan markkinointi on nuoralla tanssimista. Ohjaaja ja tuottajat kävivät pitkän väittelyn, voidaanko elokuvan traileri päättää huudahdukseen: ”Terveiset Rovaniemen poliisille, you fuckheads!”

Reindeerspotting sai K-18-ikärajan. ”Huumeiden käytön nurja puoli jää kuvatun huumeiden käytön tuoman mielihyvän varjoon”, mainittiin elokuvatarkastamon perusteluissa. Tuottajat Jesse Fryckman ja Oskari Huttu ovat valittaneet päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Heidän mukaansa elokuva toimii huumevalistuksena ja vastapainona populaarikulttuurin romantisoiduille huumekuvauksille.

Neuvosta tuottajien lausunnot harmittavat. Hänestä elokuva ei ota kantaa huumeiden puolesta eikä vastaan vaan kertoo yhden tarinan.

”Jos haluttaisiin oikeasti tehdä huumeista leffa, dokumenttiohjaaja John Websterin pitäisi alkaa vetää roinaa ja raportoida, mitä se aiheuttaa ja miltä se tuntuu. Nyt huume ja ongelma liittyvät aina yhteen, mutta ei se todellisessa elämässä aina niin mene ollenkaan.”

Neuvosen mukaan huumeista tuleva positiivinen olo on tabu.

”Kun näytetään, että on hyvät fiilikset, niin tuotantoyhtiö halusi niitä kohtia lähteä sensuroimaan. Ja se asenne, mikä huumeidenkäyttäjillä on poliisia ja pakkokeinoja kohtaan. He eivät halunneet lähteä provosoimaan virkavallan suuntaan. Mutta nimenomaan se asenne pitää näyttää, kun ajattelee, miten huumeidenkäyttäjiltä on riistetty ihmisoikeudet.”

Neuvonen viittaa poliisin oikeuteen tutkia kansalaisen taskut ja koti, jos tätä epäillään huumeidenkäytöstä. Hänestä poliisi jahtaa huumeongelmaisia, eivätkä tulokset ole edes yhteiskunnan kannalta toivottuja: Kun poliisi vie ”roinat” se ottaa päähän ja narkomaani ”vetää entistä isommat töötit”.

Neuvosen mielestä Reindeerspottingissa pahin rikos on, kun Jani ajaa autoa kamapäissään. Vaaratilanteiden aiheuttaminen muille on hänestä tuomittavaa, mutta omalle keholle pitäisi saada tehdä, mitä haluaa.

Ravintolassa taustalla soi Haddawayn What Is Love, sama kappale joka Trainspottingissa korostaa Lontoon hektistä tunnelmaa. Reindeerspottingin rovaniemeläiskapakassa soi Ismo Alangon Taiteilijaelämää, kun Jani pelaa hedelmäpeliä.

Neuvonen painaa kännykän tiukasti korvalle ja yrittää houkutella dokumentissa esiintyvää ystäväänsä pääkaupunkiseudulle. Hankalalta kuulostaa. Rovaniemeläisenä narkomaanina eläminen on täyspäiväistä työtä.

Neuvonen määrittelee itsensä kohtuukäyttäjäksi. Hän kertoo kuitenkin, että pystyy kunnolla rauhoittumaan ja meditoimaan vain matkustaessaan tai käyttäessään huumeita.

”Jos mä haluan huomenna vetää, sit mä vedän. Se on sama alkoholin kanssa, että kun me tässä vedetään parit bisset, ei se tee meistä alkoholisteja, mutta se, että vedettäisiin huumeita näiden bissejen sijasta, tekisi meistä heti huumeongelmaisia.”

Ehkä huumeiden käytön mahdollistaa se, ettei Neuvosen arki tunnu kovin tiukkoihin aikaraameihin sidotulta. Esimerkiksi tätä haastattelua varten Neuvosta oli vaikea tavoittaa tämän kolmesta matkapuhelimesta huolimatta.

Helsingin Sanomien keskustelupalstalla eräs nimimerkki väittää, että Neuvonen on vuosia rahoittanut matkojaan myymällä Subutexia.

”Se on täyttä paskaa. Mitä muuta voi kuin nauraa”, hän hekottaa ja korostaa ottaneensa lainoja tai olleensa töissä.

Reindeerspottingissa Neuvonen tarkkailee tapahtumia kameran takaa. Päähenkilö-Janin tekemisiin hän ei puutu kuin kerran, kun tämä on pistämässä ensimmäistä kertaa heroiinia suoneen. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä ankeammalta Janin huumeidenkäyttö katsojasta näyttää.

Narkkarin asema on heikko. Jani itse tuskailee kameralle, että kun on koukussa, kaman saaminen on kiven alla, mutta jos pitää huumeista taukoa, niitä tarjotaan vaikka ilmaiseksi.

Ravintolan pöytään istuu irokeesipäinen mies, Peksi. Punkkari pitelee keskustelun ajan kädestä vieressä istuvaa tyttöystäväänsä. Reindeerspottingissa esiintynyt Peksi ei olisi 22-vuotiaana uskonut, että tekisi elämässään muuta kuin pikkukriminaalin hämäräpuuhia. Nyt 30-vuotiaana hän on muuttanut etelään, kuten suurin osa kaveripiiristä. Hän tekee fyysistä työtä ja toivoo pääsevänsä aineista ennen kuin perustaa perheen.

Samasta taustasta huolimatta miehet suhtautuvat huumeisiin hyvin eri tavalla.

”Huumeet kasvattavat inhimillistä potentiaalia hyvässä ja pahassa. Otetaan esimerkiksi puukko, se on helvetin vaarallinen, jos se survotaan toisen keuhkoon mutta…”, Neuvonen julistaa ja Peksi jatkaa lausetta: ”…sillä voi tehdä myös kauniita esineitä. Mutta se ei ole niin yksinkertainen asia. Nuorilla ei ole taipumusta ymmärtää, että se on vitun vaarallista peliä ja se koukku on vitun paha loppujen lopuksi.”

Peksiä on hoidettu piripsykoosissa suljetulla osastolla ja hän tiedostaa hoitojen suuret kustannukset yhteiskunnalle. Hän kannattaa narkomaanien pakkohoitoa, mitä Neuvonen taas yhtä jyrkästi vastustaa.

Neuvonen kutsuu elämänpiiriään vaihtoehtokulttuuriksi. Vakityö, perhe, asunto ja tervehenkisyys eivät kuulu hänen tavoitteisiinsa.

”Tavallinen elämä ei ole todellakaan sitä mitä haluan, mutta se on ehkä sitä, mitä mä haluaisin haluta. Tai kun tarkemmin ajattelen, en mä sitä haluaisikaan haluta. Mutta siinä on jotakin koskettavaa.”

Reindeerspotting-elokuvassa toistuu päähenkilö-Janin toive saada tavallinen perhe ja tavallinen, pieni työpaikka, jossa käydä viidesti viikossa. Elokuvan lopputekstit ovat kuitenkin tylyt. Jania odotti vuosien vankilakierre.

Ehkä loppu ei ole sittenkään niin lohduton. Elokuvan lehdistötilaisuudessa tuottajat kertoivat, että päähenkilö Jani voi hyvin ja on ollut viime syksystä lähtien kuivilla. Yleisö huokaisi helpottuneena.

Jatko-osa luvassa?

Esikoisohjaajalta tavataan kysyä, mitä seuraavaksi. Joonas Neuvosen kohdalla kysymys on harvinaisen osuva. Eikö hän ole jo ammentanut elämästään kaiken – ja läväyttänyt sen kaikkien silmille?

Neuvosella on kymmenen tuntia kuvattua materiaalia uuteen, erilaiseen henkilökuvaan, jonka tekemistä hän jatkaa lähiaikoina Espanjassa. Työn alla on käsikirjoituksia ja osittain kuvattua kokeellista elokuvaa. Hän haluaisi tehdä fiktioelokuvan Lapin huumepiirien hurjista tarinoista ja tilanteista, joita Reindeerspottingissa ei voinut näyttää.

Halu matkustaa rajoittaa projekteja. Neuvonen palaa Rovaniemelle aina kesäisin, kun Sodankylän elokuvafestivaalit käynnistyvät. Yleensä matkojen suunta on lämpimiin maihin.

Niin nytkin. Dokumentin ensi-illan aikaan huhtikuussa Neuvonen lähtee juuri vankilasta vapautuneen Janin ja erään toisen dokumentissa esiintyneen henkilön kanssa Aasiaan.

Neuvonen silmät loistavat, kun hän kertoo tulevasta reissusta. Thaimaassa heitä odottaa pari dokumentista tuttua ystävää.  Yhteisen matkan tarkoitus on jo sovittu. 

”Sekoilu.”