Bangladeshin Chittagong on maailman suurin laivojen hautausmaa. Alue käsittää 18 kilometriä likaista, purettujen laivojen myrkyistä ja öljyistä saastunutta merenrantaa, jossa lojuu kerrostaloa suurempia valtamerialuksia. Työntekijät kiipeilevät niiden kimpussa kuin muurahaiset ja pilkkovat laivoja palasiksi pelkillä hitsauspilleillä, ilman suoja- tai turvavälineitä.
Vakavia onnettomuuksia sattuu päivittäin, kuolemantapauksia vuosittain kymmeniä. Tapaturmien kuluja ei korvata, eivätkä purkamot ota vastuuta turmista.
– Lapsen irronnut jalka tai perheenisän menetetty henki ei ole purkamoille euronkaan arvoinen, Arman Alizad kertoo.
Yhden laivan purkamiseen kuluu kolmesta kuuteen kuukautta. Vaarallisen työn lisäksi työntekijät altistuvat erilaisille myrkyille, joita laivoissa voi olla: öljyjä, asbestia ja kemikaaleja. Myrkkyjen päivittäisestä käsittelystä seuraa syöpää, tuberkuloosia, hepatiittia, keltatautia sekä monia muita sairauksia, joita yritykset eivät tietenkään hoida saati korvaa.
– Kemikaalit valutetaan mereen saastuttamaan Bengalinlahtea, ja työskentelyolot ovat järkyttävät. Työntekijöillä ei ole työsopimuksia, lomia, ylityökorvauksia tai vapaapäiviä. Työturvallisuus on tuntematon käsite, ja päivät venyvät 12–14-tuntisiksi. Palkka on mitätön, vain noin kaksi euroa päivässä, mutta siitä huolimatta työhön riittää tulijoita. Ihmisen on pakko saada ruokaa syödäkseen.
Laivojen purkaminen on miljardibisnes, ja sitä tehdään maailmalla kolmessa paikassa: isoin on Bangladeshissa, kaksi muuta Pakistanissa ja Intian Mumbaissa. Purkaminen on luokiteltu yhdeksi maailman vaarallisimmista töistä.
Armanin mukaan purkamon työntekijöitä kuolee kaasupullojen räjähdyksissä ja tulipaloissa, heitä putoaa korkeilta paikoilta ja jää romahtavien seinien alle.
– Käsiä ja jalkoja irtoaa ja luita murskautuu. Jos joku kuolee, uusi kaveri tulee tilalle, aivan kuin vaihtaisi poraan uuden terän. Pieni ryhmä liikemiehiä tienaa miljoonia dollareita kymmenientuhansien verellä ja käyttää ihmisten hädänalaisuutta piittaamattomasti hyväkseen. Länsimaat kääntävät tälle tyynesti selkänsä, vaikka laivayhtiöt tietävät tismalleen, mitä purkamoissa tapahtuu. Käytännössä kyseessä on moderni orjatyö ilman ihmisoikeuksia.
– Ja sanoinko jo, että purkamoissa on töissä myös lukematon määrä lapsia, joista moni joutuu elättämään perheensä isän vammauduttua työtapaturmassa? Nuorimmat ovat iältään 10–12-vuotiaita.
– Pieni ryhmä liikemiehiä tienaa miljoonia dollareita kymmenientuhansien verellä ja käyttää ihmisten hädänalaisuutta piittamattomasti hyväkseen. Länsimaat kääntävät tälle tyynesti selkänsä, vaikka laivayhtiöt tietävät tismalleen, mitä purkomaoissa tapahtuu, Arman Alizad kertoo.
Alueelle pääseminen kesti Armanilta ja kuvaaja Tuukka Tiensuulta kaksi vuotta. Lopulta eräästä purkamosta löytyi esimies, joka suostui kääntämään selkänsä miesten vierailun ajaksi, sillä hänkin halusi, että työntekijöiden riisto tulee julki.
– Purkamot ovat täynnä aseistettuja vartijoita, jotka pidättävät saman tien nähdessään kameran. Oli livahdettava sisälle, käytettävä paikallisia suhteita ja toivottava, ettei jää kiinni ja menetä salaa kuvattua materiaalia, joka paljastaa aivan liikaa ja jota ei todellakaan haluta suuren yleisön nähtäville.
Ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä; täyteen kansoitetuissa slummeissa ilman juoksevaa vettä tai viemäreitä. Suurin osa on kotoisin maaseudulta, missä tulva tai poliittinen tilanne on vienyt maatilkun ja ainoa pelastus on ollut muuttaa työn perässä kaupunkiin.
Chittagongissa miehet ja pojat hakeutuvat laivapurkamoon. Naiset ja tytöt päätyvät alipalkattuun orjatyöhön tekstiiliteollisuuden pariin, missä vaarat ovat pienempiä, mutta vaatimukset samoja: 14-tuntisia työpäiviä ilman vapaapäiviä, kurjalla parin euron päiväpalkalla.
– Ihmiset ovat fatalisteja. He uskovat siihen, että ihmisen tahto, toiminta ja tapahtumat ovat sidottuja ennalta määrättyyn kohtaloon. Jos osana on asua slummissa ja tehdä orjatyötä ilman ihmisarvoa, siihen on tyytyminen.
Kun länsimainen itsekkyys, ahneus ja materialismi otetaan pois, jäljelle jäävät rakkaus, perhesiteet, perhekeskeisyys, ystävyys ja yhteisöllisyys.
– Jokaisessa slummissa, jossa olen asunut, törmään samaan lämpöön ja vieraanvaraisuuteen. Ihmiset avaavat kotinsa ovet, toivottavat tervetulleeksi, antavat asua luonaan ja jakavat vähänsä pyyteettömästi kanssamme. He puhuvat kameralle avoimesti ja pelkäämättä, vaikka tietävät, että tämäkin ohjelma voi päätyä oman maan televisioon. Taustalla on hiljainen toive siitä, että asiat muuttuisivat paremmiksi. Että joku vihdoin kuulisi hädän. Riipaisevinta slummeissa ovat lapset, joilta on viety jo ennen syntymää kaikki vaihtoehdot.
– Chittagongissa tapasin 16-vuotiaan laivanpurkajan Arifin, jonka äidillä ei ole töitä ja jonka isästä tuli työkyvytön laivanpurkamossa tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, ja pikkusisko Trishana on vasta kolmevuotias. Arifin täytyy elättää koko perhe. Hän ei haaveile opiskelusta eikä oikeastaan edes ymmärrä, että voisi tehdä elämällään jotain muutakin. Hän kantaa vain sitä samaa huolta, mitä isät yleensä kantavat: jos hänelle tapahtuu jotain, kuka sitten pitää huolta perheestä?
Chittagongissa miehet ja pojat hakeutuvat laivapurkamoon.
Ohjelmassa tavataan myös 16-vuotias Ibrahim.
– Seitsemän kuukautta sitten valtava teräslevy putosi Ibrahimin päälle ja murskasi molempien jalkojen polven ja nilkan väliset luut. Raha ei riittänyt sairaalahoitoon, ja murskautuneet luut ovat edelleen hoitamatta ja puoliksi irrallaan. Hän ei kykene kävelemään, vaan viettää päivänsä sängyssä, Arman kertoo.
Ibrahimin pitäisi päästä pikaisesti operaatioon, jossa luut laitetaan paikoilleen, mutta purkuyhtiö ei suostu korvauksiin.
– Jollei Ibrahim pääse pian leikkaukseen, hän menettää molemmat jalkansa. Ihmisten ahneus ja julmuus on rajatonta: laivanpurkufirmat eivät rekisteröi lapsityöläisiä, jotta voisivat tarvittaessa pestä kätensä korvausvaatimuksista.
Teksti Eve Hietamies
Lue myös muut Viimeinen ristiretki -jutut Avun sivuilta:
