Danakil on Etiopiassa sijaitseva aavikko, joka ulottuu myös Eritrean ja Djiboutin alueille. Se on maailman kuumimpia paikkoja, jossa päivälämpötila voi nousta yli kuuteenkymmeneen asteeseen. Aavikon merkittävin luonnonvara on vuorisuola, jota saadaan keskellä aavikkoa sijaitsevalta suolajärveltä.
Käytännössä koko suolarumban hoitavaan Afar-kansaan kuuluvat suolakauppiaat, jotka ovat kaivaneet Danakilin alueella suolaa jo satojen vuosien ajan.
– Afar-miehet ovat raamikkaita, ja naisten kauneus ei ole tästä maailmasta. Kaikilla on ylväs ryhti, ikään kuin he kuuluisivat kuninkaalliseen sukuun. Juuristaan ja perinteistään ylpeä kansa on hyvin sotaisan heimon maineessa, Arman Alizad kertoo.
Suolakaupan keskus on 5 000 asukkaan Berehalle, jonka asukkaat ovat suurimmaksi osaksi muslimeja. Vaikka islam on tärkeä osa elämää, sen sääntöjä on muokattu afarien omiin tapoihin sopivaksi. Islam kieltää alkoholin käytön, mutta hallituksen erityisluvalla kylässä on paljon baareja, jotka saavat olla auki iltakymmeneen.
– Valitettavasti jotkut isät antoivat lastensa juoda baareissa olutta, eli osa lapsista oli humalassa. Seuraavana aamuna kävimme kuvaajani Tuukka Tiensuun kanssa ostamassa kylän lapsille kyniä ja jalkapalloja.
– Berahallessa tapasimme suolakaravaanin johtajan Arajin, joka otti meidät mukaansa suolanhakureissulle. Hän oli tiukka mies, joka ei koskaan valittanut mistään ja oli koko ajan hyvällä tuulella. Porukasta Arajin oli aamuisin aina ensimmäisenä ylhäällä ja iltaisin menossa viimeisenä nukkumaan.
Autiomaassa lämpö voi nousta jopa kuuteenkymmeneen asteeseen.
Matka suolajärvelle kesti kaksi ja puoli vuorokautta suuntaansa.
– Mukana kulkevia kameleita talutettiin rinnalla, niillä ei ratsasteta, sillä ne tarvitsevat voimia paluumatkaa varten. Monikin matkakirjailija on kuvannut kameleita rumiksi ja typeriksi, riidanhaluisiksi ja haiseviksi, mutta aavikon laivat pärjäsivät miljoona kertaa meitä länsimaalaisia paremmin.
Karavaaniin kuului parikymmentä kamelia ja kymmenkunta miestä, siis yksi mies aina kahta kamelia kohden.
Sana kameli on peräisin seemiläisestä sanasta gamal tai hamal, joka tarkoittaa taakankantajaa.
Arman kertoo, että maisema oli kuin 1970-luvun ensimmäisestä Tähtien sota -elokuvasta. Joka aamu edessä oli pitkä päivätaival, pätsimäinen helle, porottava aurinko, kuiva ja karu maasto sekä teräviä kiviä ja pöllyävää soraa.
– Jo ennen ohjelmaa mietin, millainen ero on kuumalla ja kylmällä. Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella kävimme Tuukan kanssa Siperiassa, missä hytisimme tundralla viidenkymmenen asteen pakkasessa. Danakilissa jouduin toteamaan, että kuuma on kylmää pahempi, sillä jossain vaiheessa sitä ei pääse enää karkuun. Siperiassa voi aina heittää ylleen vielä yhden nenetsien porontaljan.
Päivät suolakaravaanissa olivat samanlaisia: herätys noin kolmen aikaan aamuyöllä, leirin purku, kävelyä keskipäivään ja siesta, sillä pahimmassa poltteessa kamelitkaan eivät halunneet kävellä. Siestan jälkeen matka jatkui auringonlaskuun, minkä jälkeen perustettiin leiri.
– Aina ensin ruokimme kamelit, sitten teimme itsellemme ruokaa nuotion äärellä. Se oli eräänlaista leivänmurusista ja jauhetuista pavuista tehtyä mausteista puuroa, joka oli oikeasti maukasta. Auringon laskettua taivaalla näkyi kaikki maailmankaikkeuden tähdet.
– Tosin maailman kaunein tähtitaivas on Mongoliassa.
Perillä suolajärven valkeus venyi horisonttiin asti ja kirkkaus vihloi silmiä. Oli vain yksi päivä aikaa kerätä talteen myytävä suola, sillä kuumuuden takia paikalla ei voinut yöpyä.
– Suolalohkareet hakataan maasta ja muokataan taltoilla noin viiden kilon laatoiksi. Yksi kameli pystyy kantamaan kerralla kolmisenkymmentä laattaa. Järjetön kuumuus syö mehut, ja raskas työ polttaa käsivarsia ja hartioita. Suolainen hiki kirvelee silmiä ja maistuu pölyn kuivaamassa suussa, olet kuin kuiviin puserrettu pesusieni. Tainnuttavan helteen raakuutta ei pääse mihinkään pakoon, sillä alueen ainokainen järvi on suolalaattojen peitossa, Arman kuvailee.
– Nostan hattua niille aavikon kuivaamille, sitkeille miehille, jotka joutuvat tekemään järjettömän raakaa työtä olosuhteissa, jotka eivät ole lähelläkään inhimillistä.
Ja niin kuin kaikkialla maailmassa, myös Danakilissä suurempi uhkaa pienempää. Autiomaahan on alettu rakentaa teitä, ja jos suolan kuljetus siirtyy kuorma-autoille, afarien tulevaisuus suolakauppiaina on vaakalaudalla. – Sitä Arajin pelkäsi eniten. Toisaalta afarit pitävät yhtä; kun eräs yritys yritti perustaa aavikolle suolankuljetustoimintaa, afarit yhdistivät joukkonsa ja ajoivat sen pois.
Suolalohkareet hakataan maasta ja muokataan taltoilla noin viiden kilon laatoiksi. Yksi kameli
pystyy kantamaan kerralla kolmisenkymmentä laattaa.
Päivän kääntyessä iltaan miehet pakkasivat viimeisen levypinon kamelin selkään. Silloin Armanilla alkoi olla huono olo.
– Ensin tuli kovia vatsakramppeja, sitten huimausta ja heikotusta. Alkoi tolkuton päänsärky, pulssi löi kovaa. Lopulta en pysynyt enää pystyssä saati että olisin jotenkin voinut edes kävellä. Olo oli sekava, ja olin jumalattoman janoinen, mutta vatsakramppien takia en pystynyt juomaan.
Tilanne muuttui koko ajan pahemmaksi ja kipu lähes sietämättömäksi. Ensimmäistä kertaa Arman alkoi tosissaan pelätä kuolevansa jonnekin Etiopian takamaille. – Kun hengittäminen alkoi olla vaikeaa, Araji päätti, että minut on saatava pois aavikolta ja hoitoon. Alkoi tuskainen matka kamelin kyydissä, josta en muista paljoakaan; kaiketi kipua, huutamista ja kiroilua.
Karavaanin johtaja tiesi, että suolajärven lähellä sijaitsi kaliumia kaivavan ulkomaalaisen louhoksen työntekijöiden asutuskeskus ja joskus siellä on työntekijöiden lääkäri paikalla. Mutta ei aina.
– Tällä kertaa lääkäri oli paikalla. Hoito alkoi heti, ja jouduin välittömästi tiputukseen, nesteytykseen ja kokeisiin. Sairaala oli rakennettu konttiin, ja muistan sen helpotuksen, kun helvetillisen helteen jälkeen pääsin vihdoin viileään, ilmastoituun rakennukseen ja siellä kunnon sänkyyn.
Selvisi, että Arman kärsi pitkälle edenneestä nestehukasta, vaikka olikin yrittänyt pitää nesteytyksestä huolta. Tällä kertaa se vain ei riittänyt. Lääkärin mukaan mies oli jo tilanteessa, jossa kroppa menee säästöliekille: koska nestettä on jäljellä enää niin vähän, elimistö ohjaa sitä vain aivoihin, sydämeen ja keuhkoihin.
– Tätä voisi jossitella vaikka kuinka: jos en olisi saanut ajoissa apua, seuraavaksi edessä olisi ollut koko kropan lihaskouristukset, tajunnan menetys ja kuolema. Lääkärin mukaan puhuttiin enää muutamasta tunnista.
– Ja jos tämä lääkäri ei olisi ollut paikalla, seuraava lääkäri olisi löytynyt kahdeksan tunnin ajomatkan päästä – tilanteen vakavuuden huomioon ottaen todennäköisesti aivan liian myöhään, Arman kertoo.
Arman ja viimeinen ristiretki 3/8, ma 21.9. 21.00 Jim.Uusinta pe 25.9. 22.00 ja su 27.9. 21.00 Jim.
Teksti Eve Hietamies
Lue myös muut Viimeinen ristiretki -jutut Avun sivuilta:
