Apu

Viimeinen ristiretki: Kotkien kouluttaja

Viimeinen ristiretki: Kotkien kouluttaja

Armanin matkassa, osa 1/8. Arman ja viimeinen ristiretki -sarjan toisen tuotantokauden ensimmäisessä osassa Arman Alizad muuttaa kuvaajansa Tuukka Tiensuun kanssa Mongolian aavikolle, kotkakuiskaaja Tegel Khanin oppipojaksi. Arman paljastaa Avussa kahdeksan viikon ajan jotain seuraavan viikon jaksosta.
Teksti Eve Hietamies
Kuvat Tuukka Tiensuu, Arman Alizad
Mainos

Suureksi osaksi aron ja osin Gobin autiomaan peittämä Mongolian tasavalta on maailman harvimmin asuttu valtio, joka tunnetaan vuonna 1206 valtaan astuneesta, imperiumin rakentaneesta Tšingis-kaanista.

Pääkaupungin Ulan Batorin sanotaan olevan maailman kylmin pääkaupunki. Resuista venäläiskaupunkia muistuttavan pääkaupungin laidalla kulkija törmää erikoiseen telttakylään, jota kutsutaan ger-alueeksi. Ger tarkoittaa mongolialaista paimentolaistelttaa. Tähän telttakylään maalta paenneet kouluttamattomat ja kielitaidottomat paimentolaiset juuttuvat kaupunkiin saavuttuaan. 

Kaikilla heillä on samanlainen tarina: ensin karja myydään pois, että olisi varaa matkustaa kaupunkiin. Sitten kaupungissa huomataan, ettei töitä löydy, ammattitaito puuttuu eivätkä rahat riitä kotiinpaluuseen. Ainoa vaihtoehto on jumittua ger-alueelle, missä työttömyys, syrjäytyminen ja alkoholismi ovat yleisiä ongelmia. Surullista on se, että pääkaupungin 1,3 miljoonasta asukkaasta yli 700 000 asuu ger-alueella.

– Länsi-Mongoliassa, Bajan-Ölgiin provinssissa, tuntien ajomatkan päässä Ulgiin kaupungista meitä odotti kotkanmetsästäjä Tegel Khan perheineen, Arman muistelee.

– Salaam aleikum! kuului lämmin tervehdys, ja Tegel Khan kiitti Allahia saatuaan vieraat turvallisesti luokseen. Perheeseen kuuluu vaimo ja poika.

Teltan ulkopuolella kaksi kotkaa lepäsi omilla, niitä varten rakennetuilla puisilla jalustoillaan.

Bajan-Ölgiin 100 000 asukkaasta noin 90 prosenttia on kazakkipaimentolaisia, jotka laiduntavat kameleita, vuohia, lehmiä ja lampaita. Osa heistä, kuten Tegel Khan, pitää edelleen hengissä vanhaa kotkametsästysperinnettä, mutta koska kotkien kesyttäminen ja harjoittaminen vie aikaa, sitä harrastetaan enää vain harvassa perheessä.

Kotka on villi petoeläin,  jolla on vahvat ja terävät kynnet. Kun se ottaa saaliistaan kiinni, se ei päästä irti ennen kuin saalis on kuollut. Sen nokka on kuin kymmensenttinen partaveitsen terä, joka kotkaa kantaessa on jatkuvasti kasvojen lähellä. 

Kun Arman kysyi Tegel Khanilta, milloin pääsee mukaan kotkan koulutustehtäviin, hän katsoi miestä ja vastasi, ettei vielä. 

– Sinun täytyy ensin rauhoittaa kaupunkilaisen sielu ja hengittää vuoriston ilmaa.

Se kävi järkeen. Jos Arman olisi hermostuttanut kotkaa, se olisi voinut hyökätä ja repiä hänen naamansa. Oli ensin saavutettava rauhallinen aura ja mielentila, jotta kotkat eivät aistisi vieraassa hermostuneisuutta.

Ensimmäiset päivät Tegel Khanin luona Arman teki siis tavallisia paimentolaisaskareita. Haki vettä, auttoi ruoan- ja teenlaitossa, siivosi sekä paimensi lampaita ja jakkihärkiä. Kun lampaat ja vuohet oli ajettu aitaukseen ja auringonlasku alkoi himmetä, kokoonnuttiin syömään illallista. 

Paimentolaisten ruokavalio on raskasta, rasvaista ja hiilihydraattipitoista, ei kovin tulisesti maustettua. Tyypillisiä ruokia ovat höyrytetyt lihatäytteiset raviolit, nuudeli-lammaskeitto sekä paistetut lihapiirakat. Paimentolaiset juovat paljon teetä, johon sekoitetaan maitoa, suolaa ja voita.

Paimentolaiset elävät luonnon ehdoilla; kaikki tuotetaan itse, lukuun ottamatta jauhoja, vaatteita ja teelehtiä. Eräänä päivänä Arman auttoi jopa kengittämään Tegel Khanin hevosta. 

– Sain olla osana vanhaa, mystisen kaunista kulttuuria.

Kotkakuiskaaja, mestari Tegel Khan on sekoitus vahvuutta ja pehmeyttä.

Elämä erämaassa on ankaraa, töitä on valtavasti ja karussa maastossa on vaikeaa kasvattaa mitään. Silti Tegel Khan halusi asua vain siellä eikä edes kuvitellut muuttavansa kaupunkiin, missä hän pahimmassa tapauksessa olisi päätynyt jollekin Ulan Batorin surullisista teltta-alueista. 

– Mikään maallinen ei häntä kiinnostanut, sillä hän halusi vain pysyä terveenä pystyäkseen pitämään perheestään huolta ja ratsastamaan mahdollisimman iäkkääksi, kotka kädellään, Arman sanoo. 

Khan tarkoittaa herraa, Tegel Khan siis Tegel-herraa. Mestari oli vanhan viisaan kuninkaan, kokeneen kenraalin ja lempeän isoisän erikoinen yhdistelmä, sekoitus vahvuutta ja pehmeyttä. Mies, jonka kanssa oli mukavaa tehdä asioita: istua, nauraa, käydä kävelyllä tai juoda yhdessä teetä. Ja kuitenkin hän oli jämäkkä. Jos Tegel Khan olisi pataljoonan komentaja, joukot seuraisivat häntä vaikka läpi helvetin tulen.

Yhteyden luominen villiin petoeläimeen vaati Armanilta hermoja enemmän kuin mikään muu tehtävä on ikinä vaatinut. 

– Juuri siksi kotkakuiskaamisen opettelu oli elämän hienoimpia kokemuksia. Tarkoitus on luoda luottamus ja ystävyys kotkan kanssa, saavuttaa henkinen yhteys. Kotka ei ole tavallinen kotieläin eikä se heiluta häntää kaikille. 

–Ensin aloin istuskella kotkan lähellä, sitten jo vieressä ja lopulta sain paijata ja  tarjota ruokaa. Nelisen päivää seurasin Tegel Khanin ruokkiessa kotkaa. Lopulta se siirrettiin kädelleni paksun nahkahanskan päälle. Se oli jännittävä hetki. Jos kotka olisi hanskan sijasta päättänyt ottaa kiinni hauiksesta, kynnet olisivat uponneet luuhun asti. 

Vihdoin eräänä iltana Tegel Khan tuli hänen luokseen: ”Olet rauhoittunut, tunnen sen. Huomenna tulet mukaani vuoristoon.”

Maisemat Bayanissa ovat sanoin kuvailemattoman hienoja. 

– Ratsastimme arojen ja vuorten halki kotkien esi-isien henkien suojeluksessa. Maisemien kauneus vyöryi ylitseni. Ymmärsin pienuuteni maailmankaikkeudessa. 

Kotkan koulutuksessa oppilas vie kotkan vuoren rinteelle ja asettaa sen kiven reunalle istumaan. Mestari odottaa alhaalla lihapala kädessään. Oppilas poistaa kotkan päästä kuvun, minkä jälkeen kotka lentää mestarin luo ja nappaa lihapalan. Näin se vähitellen oppii lentämään mestarinsa luo.

Kotkia käytetään apuna kettujen metsästyksessä. Metsästyskausi on talvella. 

Vierailun lopussa Tegel Khan vei vieraansa kotkafestivaaleille, joille saapuu vuosittain kuutisenkymmentä Mongolian parasta kotkametsästäjämestaria. He esittelevät kotkiaan ja niiden metsästystaitoja erilaisten tehtävien avulla. 

– Oli uskomatonta nähdä väkevät, päästä varpaisiin kettuturkkeihin pukeutuneet mestarit, joiden kasvojen uurteissa piirtyy kokemus. Olin hermostunut. Tehtävänä oli viedä kotka korkealle ja lähettää se mestarin luo. Pelkäsin epäonnistuvani.

Muut mestarit tuijottivat ja arvostelivat katseillaan mestari Tegel Khanin oppipoikaa. Painetta lisäsi se, että sitä ennen muutama kotka oli jo ehtinyt lentää minne sattuu. Yksi oli käynyt koiran kimppuun, toinen yleisössä seisovan ihmisen kylkeen.

– Otin kotkan kädelleni ja lähdin matkaan. Mitäkö tapahtui? Sen näette ohjelmassa. ●

Teksti Eve Hietamies

Lue myös muut Viimeinen ristiretki -jutut Avun sivuilta:

Viimeinen ristiretki: Helvetti maan päällä (Bangladeshin laivapurkaamo)

Viimeinen ristiretki: Suolakaivos oli tappaa Arman Alizadin (Etiopia) 

Viimeinen ristiretki: Maanjäristyksen selviytyjä (Nepal)  

Viimeinen ristiretki: Arman Alizad sademetsän kansan parissa (Amazon)

Viimeinen ristiretki: Köyhien romanien silmissä loistaa toivo (Romania)

Julkaistu: 15.9.2015