Image

Tommi Melenderin essee: Mitä on tulevaisuuden työ? – Maapallo ei enää kestä fossiilikapitalismia – Kuuntele myös podcast

Tommi Melenderin essee: Mitä on tulevaisuuden työ? – Maapallo ei enää kestä fossiilikapitalismia – Kuuntele myös podcast
Vaurauden kasvu ei ole juurikaan vaikuttanut siihen, miten paljon teemme yhä töitä. Nyt työ on niin monen eri voiman puristuksessa, että käsityksemme työstä menevät monin osin uusiksi, kirjoittaa Tommi Melender.
Julkaistu: 27.2.2021
Ihmiset tekevät liikaa töitä. Kuvitelmat työn hyveellisyydestä ja autuaallisuudesta ovat vahingollisia. Pystyisimme turvaamaan elämämme perusmukavuudet neljän tunnin työpäivillä, mutta paiskimme hommia kuin orjat.
Nämä ajatukset ovat peräisin brittiläisen filosofin Bertrand Russellin 1930-luvulla kirjoittamasta esseestä Joutilaisuuden ylistys.
Menen mielelläni Russellin selän taakse, koska en uskaltaisi julistaa noin radikaalia sanomaa omissa nimissäni. Olen saanut kunnon keskipohjalaisen kotikasvatuksen, jossa työ pyhitettiin.
Jos olisin puhunut kotonani Russellin tavoin, olisin syyllistynyt pahempaan kuin jumalanpilkkaan. Tapakristillisessä yhteisössäni Jumala ei ehkä ollut kuollut, mutta ei aivan eläväkään. Jumalaan uskottiin leikisti, työhön aidosti ja palavasti.
Luterilainen velvollisuusetiikka ei sanallistunut uskontunnustukseksi, koska vaikutti paljon syvemmällä, sisäistettynä kokemuksena. Vetelehtiminen ja lorvailu – joita Russellin kaltaiset filosofit kehtasivat nimittää joutilaisuudeksi – olivat syntiä vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan.
Ihminen syntyi tekemään työtä, ja vain työtä tekemällä hän lunasti paikkansa täysivaltaisena yhteisönsä jäsenenä. Palkka antoi valinnanvapautta ja liikkumavaraa, mutta ennen kaikkea se osoitti muille, että kannan korteni kekoon enkä ole kenenkään elätti.
Hommia on mahdollista paiskia toiselta puolelta maailmaa tai luonnon helmasta kesämökiltä. Sen myötä nousevat polttaviksi kysymykset siitä, maksetaanko palkkaa työtunneista vai työn arvosta ja tuloksista.
Työn pyhittäminen ei jäänyt lapsuuteni Keski-Pohjanmaalle. Sen arkiset ilmenemismuodot tulevat vastaan kaikkialla. Kun tapaan uusia ihmisiä juhlissa, he haluavat heti kärkeen tietää, mitä teen työkseni. Kun menen kirjakauppaan, näen paraatipaikoilla teoksia, jotka neuvovat, kuinka menestyn urallani. Kun luen sanomalehteä, pääkirjoitukset vaativat hallitusta nostamaan työllisyysastetta. Kun katson television vaalitenttiä, kuulen poliitikkojen liehittelevän tavallisia, ahkeria veronmaksajia.
Vauraat yrittäjät, toimitusjohtajat, innovaattorit ja viihdetaiteilijat rehvastelevat kuusitoistatuntisilla työpäivillään, korostavat tienanneensa omaisuutensa otsa hiessä ja niska limassa. Samalla he vuodattavat moraalisaarnojaan laiskureita hyysäävälle yhteiskunnalle.
Jossain toisessa kulttuurissa tai jonain toisena aikakautena moinen uurastus maallisen mammonan eteen tuntuisi käsittämättömältä, mutta myöhäiskapitalismin maailmassa työnarkomaanit ovat sankareita.
Ennen vanhaan loputon raadanta lankesi köyhien osaksi, yläluokka vietti joutilasta elämää taiteiden ja turmelusten parissa. Nykypäivän maailmassa rikkaat ylvästelevät sillä, että ehtivät aherrukseltaan hädin tuskin piipahtaa kotona nukkumassa, kun taas yhteiskunnan heikoimmat riutuvat toimettomuuden alhossa. Uudella ylhäisöllä on rahaa mutta ei vapaa-aikaa, uudella alhaisolla vapaa-aikaa mutta ei rahaa.
Keskiluokkaa kannatteli vuosikymmenet ajatus siitä, että työnteko kannattaa. Palkalla saattoi hankkia asunnon, parhaassa tapauksessa myös kesämökin. Se oli paljon, koska tuoreessa muistissa oli, että edeltävät sukupolvet varttuivat ilman sisävessaa ja keskuslämmitystä.

Kuuntele Tommi Melenderin haastattelu Apinalaatikko-podcastissa

Nykyään työ antaa keskivertoihmisille täysivaltaisen kansalaisuuden, mutta ei välttämättä sisäisen merkityksen kokemusta. Eteenpäin menemisen tuntu on haipunut, koska mukavuuksista on tullut saavutettuja etuja. Työ maistuu pakkopullalta, elämä on toisaalla.
Tutkimusten mukaan Yhdysvalloissa 70 prosenttia ihmisistä ei ole henkisesti sitoutunut työhönsä, Britanniassa 40 prosenttia kokee, ettei heidän työllään ole merkitystä yleisen hyvinvoinnin kannalta.
Suomessa työ näyttäytyy ennen kaikkea keinona rahoittaa vapaa-aikaa. Tätä mieltä oli 65 prosenttia Elinkeinoelämän valtuuskunnan kyselyyn vastanneista.
Se, että suurelle osalle väestöstä työ on pikemminkin välttämätöntä kuin merkityksellistä, ei ole ristiriidassa sen luterilaisen velvollisuusetiikan kanssa, johon kasvoin lapsuudessani.
”Turha kuvitella, että työ on aina mukavaa”, minulle sanottiin. Työ oli niin tärkeää, ettei sen tarvinnutkaan olla mukavaa. Oli jopa hyveellistä vähän kärsiä palkan eteen. Ajatus homo ludensista, leikkivästä ihmisestä, olisi kuulostanut pitkätukkahippien haihattelulta.
Varhaisten kesätöideni jälkeen en ole tehnyt päivääkään palkallista ruumiillista työtä enkä siten ole päässyt töiden päätteeksi kokemaan sellaista fyysistä väsymystä, jota siisteihin sisähommiin tottunut Olavi Paavolainen kuvaili Risti ja hakaristi -teoksessa: ”Ruumiillisen työn tekijä ei tunne hirvittäviä, lamaannuttavia ’aallonpohjia’ ja ’depressiokausia’. Ruumiillisen työn tekijä nukkuu pois väsymyksensä.”
Toimittajanurani aikana olen nähnyt ja kokenut, että kiivastahtisessa avokonttorissakin saa usein kärsiä palkkansa eteen. Siellä ei raada ruumis vaan sielu. Tulostavoitteet ja aikataulut painavat päälle, ylityöt kasaantuvat, stressi kasvaa, viikon­loput eivät riitä palautumiseen. Pahimmillaan työpaikan kriisit paisuvat perhe-elämän kriiseiksi. Elämä ei ole toisaalla vaan paljon kauempana, eivätkä voimat riitä sinne raahautumiseen.
Kaiken tämän taustalta kajastaa kilpailuhenkinen markkinatalouden logiikka, joka on ulottanut lonkeronsa niin syvälle työelämään, että ne tunkevat myös yksityisille alueille. Yritysjohdon vaatimukset alati kasvavista voitoista kulkevat rinta rinnan henkilökohtaisten menestyspaineiden kanssa.
Luterilainen velvollisuusetiikka tekee tilaa meritokratialle, joka väittää, että kaikki perustuu yksilöön, hänen kykyihinsä ja ahkeruuteensa. Kun taataan mahdollisuuksien tasa-arvo, seuraa myös yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Varsinkin talousliberaalit poliittiset liikkeet vannovat meritokratian nimiin.
Filosofi Michael Sandel luonnehtii meritokratiaa harhaiseksi opiksi. Työpaikallaan Harvardin yliopistossa hän on havainnut opiskelijoiden pitävän menestystään omana ansio­naan, vaikka kaksi kolmasosaa heistä tulee perheistä, jotka kuuluvat Yhdysvaltain rikkaimpaan viidennekseen. Jostain kumman syystä meritokratia nostaa huipulle niitä, jotka ovat saaneet paljon jo syntymässään.
Äärimmillään meritokratia on julma oppi, koska jakaa ihmiset voittajiin ja häviäjiin. Häviäjät voivat syyttää surkeasta osastaan vain itseään. Sandel on vitsaillut, että feodaalisissa yhteiskunnissa hierarkiat tuntuivat vähemmän ankarilta, koska perustuivat silkkaan sattumaan. Jos synnyit aateliseksi, elit hyvän elämän, jos orjaksi, elit kurjan elämän.
Työ säteilee tulonjakoon ja sitä kautta politiikkaan. Sandel väittää, että neljä vuosikymmentä markkinavetoista globalisaatiota on tasoittanut tietä läntisiä yhteiskuntia jäytävälle populismille. Tulo- ja varallisuuserot ovat rävähtäneet, työmarkkinat polarisoituneet hyväpalkkaisiin asiantuntijatehtäviin ja huonopalkkaisiin palveluammatteihin.
Pohjoismaissa nämä ongelmat eivät ole niin pahoja kuin anglosaksisessa maailmassa, mutta täälläkin keskiluokka tuntee elämänmallinsa uhatuksi kriisien ja rakennemuutosten keskellä. Jos työ ei annakaan elämään sellaista ankkuria kuin sen olisi pitänyt antaa, esiin puskee epätoivo, ja epätoivo ruokkii poliittista kaunaa.
”Meritokraattinen uskomus siihen, että ihmiset ansaitsevat kaikki ne rikkaudet, jotka markkinavoimat heille suovat, tekee pyrkimykset solidaarisuuteen liki mahdottomiksi”, Sandel kirjoittaa teoksessaan The Tyranny of Merit.
Historia tarjoaa esimerkkejä tyytymättömän nuorison poliittisesta vaarallisuudesta. Jos perustulo takaa mielekkään elämän edellytykset kaikille, investoinnit maksavat itsensä takaisin.
Toissa vuonna sdp:n 120-vuotisjuhlissa järjestettiin paneelikeskustelu sosiaalidemokratian tulevaisuudesta. Pääministeri Sanna Marin heitti ilmaan ajatuksen kuuden tunnin työpäivästä tai neljän päivän työviikosta.
Moiset puheet olisivat saaneet järkyttyneen vastaanoton lapsuuteni Keski-Pohjanmaalla, ja niin ne saivat myös poliittisen opposition suunnalta. Tarmokkaana työlinjalaisena tunnettu kansanedustaja Juhana Vartiainen tviittasi:
”Jessus. Kaikille pitäisi olla selvää, että meiltä puuttuu jo nyt työtunteja, jotta julkiset hyvinvointimenot voidaan väestön ikääntyessäkin rahoittaa. Vapaa-aika lisääntyy eläkevuosien muodossa. Pääministerimme elää rinnakkaistodellisuudessa.”
Vartiaisen ekonomistikollegoista löytyy kuitenkin niitä, joiden mielestä pikemminkin Vartiainen itse kuin Marin saattaa olla rinnakkaistodellisuuden asukki. Sellainen palkkatyön maailma, johon Vartiainen ankkuroituu, on vaipumassa mailleen, kun taas Marinin uumoilema lyhyemmän työn aika kajastaa tulevaisuudessa.
Brittiläinen taloustieteilijä Daniel Susskind ennustaa kirjassaan A World Without Work tuleville vuosikymmenille tuntuvaa mullistusta. Markkinaehtoista työtä ei enää riitä läheskään kaikille.
Automaatio hävitti yksinkertaista rutiinityötä, mutta tekoäly hävittää myös korkeaa koulutusta vaativaa asiantuntijatyötä. Sen saavat kokea esimerkiksi juristit ja lääkärit.
Ekonomisteilla on ollut tapana kuitata puheet teknologisesta työttömyydestä luddiittien haihatteluksi, koska tekniikan kehitys on luonut uutta työtä korvaamansa tilalle.
Susskind uskoo tekoälyn muuttavan asetelmia. Ihmiset eivät enää sanele koneille, mitä tehdä, vaan tekoäly alkaa luoda omia sääntöjään. Siitä koituu paljon suurempia vaikutuksia työllisyyteen kuin aikaisemmista teknologisista murroksista. Läheskään kaikki ammatit eivät häviä, mutta niissäkin osa tehtävistä siirtyy koneille.
”Minua vähän harmitti, kuinka rajusti Sanna Marinin kommentit tyrmättiin. On huono juttu, jos edes tulevaisuutta käsittelevässä paneelissa ei voi heitellä rohkeita poliittisia visioita”, tulevaisuudentutkija Elina Kiiski-Kataja sanoo. Hän toimi pitkään Sitrassa, nykyisin hän vaikuttaa Ellun Kanojen tutkimusjohtajana.
Päivänpolitiikka kulkee neljän vuoden vaalisykleissä ja keskittyy polttaviin ajankohtaisiin ongelmiin. On ymmärrettävää, että hallitusta kiinnostaa enemmän työpaikkojen luominen tällä vaalikaudella kuin tulevien vuosikymmenten murroksiin varautuminen. Etenkin, kun vallitsevassa kulttuurissa työttömyyden kasvu tietää väistämättä myös kurjuuden kasvua.
Tilastotkaan eivät vielä anna vankkaa tukea näkemyksille työn murroksesta. Tuottavuus kasvaa kitsaasti, pitkät työsuhteet eivät ole väistyneet, yrityksillä on usein vaikeuksia löytää osaavaa työvoimaa.
”Olemme tilanteessa, jossa vanha ei ole vielä kuollut eikä uusi syntynyt. Voimme vaikuttaa työn murrokseen poliittisilla valinnoilla, ja siksi on tärkeää luoda erilaisia visioita”, Kiiski-Kataja sanoo.
Koronan aiheuttama digiloikka vauhdittaa työn irtoamista seinistä. Etätyö on tullut jäädäkseen etenkin asiantuntijatehtäviin. Hommia on mahdollista paiskia toiselta puolelta maailmaa tai luonnon helmasta kesämökiltä. Sen myötä nousevat polttaviksi kysymykset siitä, maksetaanko palkkaa työtunneista vai työn arvosta ja tuloksista.
”Varjopuolena on, että etätyö ja digitaalisuus kasvattavat yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Miten luodaan työyhteisöjä, mistä löytyvät ystävät, kaverit ja tutut? Kun perhekoot pienenevät jatkuvasti, kysymys ei ole lainkaan vähäpätöinen yhteiskunnan hyvinvoinnin näkökulmasta”, Kiiski-Kataja sanoo.
Nyt muotoutumassa oleva työn maailma palvelee ennen kaikkea niitä, joilla on digitalisaation vaatimaa osaamista ja hyvät sosiaaliset verkostot. Vaarana on, että suuri joukko ihmisiä kokee elinehtojensa heikkenevän. Suuret sosiaaliset repeämät tuottavat pahaa jälkeä.
Tampereen yliopiston sosiologian professori Harri Melin toppuuttelee puheita mullistusten voimasta. Aikalaisilla on tapana suurennella elinpiirissään tapahtuvien uusien asioiden merkitystä. Tekoäly tuskin laittaa työtä kokonaan uusiksi, niin kuin eivät ole laittaneet automaatio ja robotisaatio.
”Meillä länsimaalaisilla on lisäksi taipumus tarkastella asioita omasta vinkkelistämme. Jos katsotaan koko maailman mitassa, palkkatyö kasvaa nopeammin kuin koskaan”, Melin sanoo.
Hän tähdentää, että useimpiin töihin sisältyy inhimillinen ulottuvuus, jota on vaikea korvata algoritmeilla. Tekoäly voi tehdä tarkempia diagnooseja kuin lääkäri, mutta potilaat juttelevat vaivoistaan mieluummin lääkärin kuin tietokoneen kanssa.
Mitä syvemmällä sielun ja ruumiin kerrostumissa liikutaan, sitä suurempi on tarve kanssakäymiselle elävän ihmisen kanssa, vaikka tämä olisi tekoälyä erehtyväisempi.
”Erilaiset ajatuspajojen raportit siitä, kuinka teknologia syrjäyttää ihmistyötä, ovat useimmiten liioiteltuja.”
Vaikka Melin suhtautuu ”terveen kriittisesti” erilaisiin futurologisiin hahmotelmiin, hänkin uskoo perinteisen palkkatyön maailman muuttuvan. Se tuo mukanaan niin plussia kuin miinuksia.
Eriarvoisuus työelämässä kasvaa, kun yhä useammat joutuvat paiskimaan hommia ilman palkkatyöläisen etuja, kuten lomaoikeuksia ja työterveyshuoltoa. Samalla digitalisaatio ja tehostaminen lisäävät työn kuormittavuutta.
”Vastaavasti työntekijöille avautuu enemmän mahdollisuuksia muotoilla työn kuvaa omien toiveidensa pohjalta ja kehittää osaamistaan”, Melin sanoo.
Tiedotusvälineissä vilisee juttuja nuorista työn sankareista, jotka itseluottamusta uhkuen suhtautuvat muutoksiin mahdollisuuksina eikä uhkina. Tai sosiaaliselta omaltatunnoltaan herkistä millenniaaleista, jotka haluavat tehdä työllään pikemminkin hyvää kuin rahaa.
Eurooppalaisen vertailevan tutkimuksen mukaan valtaosa alle 25-vuotiasta eurooppalaisista haluaa kuitenkin samaa kuin vanhempansa ja isovanhempansa: vakaata turvattua työpaikkaa. Joitakin muutokset innostavat, monia ne pelottavat.
Elina Kiiski-Kataja ymmärtää ihmisten huolet. Elämä ei ole helppoa murrosaikoina. Teollisen vallankumouksen lupauksetkaan eivät toteutuneet niille, jotka joutuivat historian voimien heittelemiksi.
”Silloin koettiin Engelsin paussiksi kutsuttu viidenkymmenen vuoden ajanjakso, jolloin talous kasvoi mutta elinolot huononivat. Työn murrokseen liittyvät synnytyskivut voivat koetella kokonaisia sukupolvia”, Kiiski-Kataja sanoo.
Länsimainen ajatteluperinne on liittänyt työn vähenemiseen hohdokkaita tulevaisuudenkuvia. Teollisen vallan­kumouksen varhaisista ajoista lähtien yhteiskuntatieteilijät ja filosofit ovat odotelleet maailmaa, jossa koneet tekevät työt ja ihmiset voivat omistautua korkeammille pyrinnöille.
Taloustieteilijä John Maynard julkaisi vuonna 1930 esseen The Economic Possibilities for Our Grandchildren, jossa ennusti, että sadan vuoden kuluessa elintaso kapitalistisissa maissa nousee kahdeksankertaiseksi. Vaurastuminen toisi runsaasti lisää vapaa-aikaa, koska työviikkoa voitaisiin lyhentää 15 tuntiin.
Keynesin ennuste elintason kehityksestä on osoittautunut hämmästyttävän tarkaksi. Parin prosentin vuotuisella kasvulla se suunnilleen kahdeksankertaistuisi vuoteen 2030 mennessä.
Vauraus ei ole kuitenkaan poikinut likimainkaan sellaista vapaa-ajan lisääntymistä kuin Keynes otaksui. Keskimääräinen työviikko oli 1930-luvun alussa 50 tuntia ja laski aina 1980-luvulle saakka, kunnes jämähti nykyiseen 40 tuntiin.
Moni teoreetikko on Keynesin jälkeenkin puhunut työn murroksesta. Harri Melin muistelee André Gortzia, joka 1980-luvulla piti selvänä, että robottien tulo tehtaisiin johtaa ihmistyön rajuun vähenemiseen.
Gortz näki polttavimpana poliittisena kysymyksenä sen, kuinka murros toteutetaan. Parhaimmillaan se synnyttäisi vapaamman ja joustavamman yhteiskunnan, jossa vaurauden jakaminen turvaisi toimeentulon kaikille.
Susskind ei mainitse kirjassaan Gortzia, mutta hänen hahmotelmansa työnjälkeisestä maailmasta muistuttavat ranskalaisen yhteiskuntafilosofin ajatuksia. Susskind penää vahvaa valtiota luomaan perustulolla hyvän elämän edellytykset niillekin, joiden taidoille ei ole kysyntää työmarkkinoilla. Tekoäly tuottaa niin paljon vaurautta, että sillä voitaisiin rahoittaa tällaiset järjestelyt.
Sodanjälkeisillä täystyöllisyyden vuosikymmenillä ei ollut katastrofi, jos läksyjen teko ei maittanut, koska huonokin päättötodistus avasi väylän palkkatyöhön. Ihmiskäsille riitti kysyntää tehtaissa ja pajoissa, mikä osaltaan takasi yhteiskuntarauhaa.
Vasemmisto suhtautuu perustuloon myönteisesti, mutta oikeistossakin on ollut sille puolestapuhujansa. Perinteisesti oikeisto on nähnyt perustulon keinona halvempaan sosiaaliturvaan, mutta tulevaisuudessa se kenties ajattelee, että vaurautta jakamalla on mahdollista ehkäistä levottomuuksia ja vellontaa.
Historia tarjoaa esimerkkejä tyytymättömän nuorison poliittisesta vaarallisuudesta. Jos perustulo takaa mielekkään elämän edellytykset kaikille, investoinnit maksavat itsensä takaisin.
Monet nykyihmisetkään eivät paiski hommia enempää kuin 2–3 tuntia päivässä, lopun ajasta he esittävät työn tekemistä. Myönnän kuuluvani tähän joukkoon. Kun teen kirjailijantöitäni, pystyn vain harvoin kirjoittamaan kolmea tuntia enempää.
Daniel Susskind sisällyttäisi perustuloon velvoittavan elementin. Osan ajastaan ihmiset saisivat tehdä mitä lystäävät, mutta sen lisäksi heidän pitäisi osallistua yhteisöä hyödyttäviin rientoihin. Tämä vastaa Gortzin kehittelemää jakoa heteronomiseen ja autonomiseen aikaan. Edellisestä maksettaisiin palkkaa, jälkimmäisestä perustuloa.
”Jos hieman kärjistää, Gortz ajatteli, että vain hölmö ihminen tekisi paljon palkkatyötä”, Melin sanoo.
Susskindin ja Gortzin tavoin myös Melin liittäisi perus­tuloon velvoittavuutta. Se toisi mukaan vastavuoroisuuden, joka on tärkeää sosiaalisen koheesion kannalta. Ihmisolennon on vaikea elää hyvää elämää ilman riittävän vahvoja yhteisöllisiä kiinnikkeitä.
Velvoittavuus voisi toimia myös lääkkeenä tylsistymiseen, jota Keynes piti pahimpana uhkakuvana maailmassa, jossa työ vähenee minimiin. Kaikilla ei ole intoa omistautua kokeelliselle runoudelle, rajoja rikkoville performansseille tai puolen tunnin bassosooloille. Ne, jotka kaipaavat tavanomaisempaa puuhastelua, voisivat tehdä naapurustossa lumitöitä, ulkoiluttaa koiria ja vanhuksia tai järjestää kortteli-iltamia.
Ihmisen evolutiivisen historian näkökulmasta tylsyyden ongelma saattaa olla liioiteltu. Antropologi James Suzman kertoo kirjassaan Work. A History of How We Spend Our Time, että metsästäjä-keräilijät eivät tehneet töitä enempää kuin 15 tuntia viikossa. Esivanhemmillamme riitti aikaa tuijotella nuotioon ja miettiä syntyjä syviä.
Monet nykyihmisetkään eivät paiski hommia enempää kuin 2–3 tuntia päivässä, lopun ajasta he esittävät työn tekemistä. Myönnän kuuluvani tähän joukkoon. Kun teen kirjailijantöitäni, pystyn vain harvoin kirjoittamaan kolmea tuntia enempää.
Suzman ihmettelee, kuinka vähän tylsyyttä on tutkittu tieteellisesti, vaikka sillä on ollut ratkaiseva merkitys ihmiskunnan kehitykselle. Tylsyys houkuttelee luovuuteen, uteliaisuuteen, uusien kokemusten etsimiseen. Tylsyys pikemminkin kuin tarve on keksintöjen äiti.
Sodan jäljiltä infrastruktuuri oli kirjaimellisesti raunioina, mutta nyt raunioina on kuvaannollisesti fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettu infrastruktuuri, jonka varassa emme voi elää.
Yhteiskunnalliset mullistukset ovat vuosisatojen kuluessa tapahtuneet usein sotien ja katastrofien seurauksena. Elina Kiiski-Kataja uskoo, että uudenlaisen työn maailma voi syntyä kivuttomammin.
”Muutosvoimana voi olla myös pakottava ymmärrys siitä, että asioille on tehtävä jotain. Uskon, että elämme nyt sen kaltaista hetkeä”, hän sanoo.
Tulevina vuosikymmeninä ekologiset kysymykset pistävät uusiksi ihmiskunnan tavat elää, kuluttaa ja työskennellä. Maapallo ei enää kestä fossiilikapitalismiin pohjautuvaa kulutuskeskeistä elämänmenoa.
Hoipumme parhaillaan ilmastokatastrofin ja vihreän diilin välimaastossa. Jos kaikki jatkuu nykyisellään, suuri osa maapallosta muuttuu asuinkelvottomaksi ja luonnon monimuotoisuus romahtaa. Sellaisessa maailmassa hyvä työpaikka ei paljon lohduta.
EU-komission hahmottelema vihreä diili tavoittelee päästövähennyksiä, jotka tekisivät Euroopasta 30 vuoden kuluessa ensimmäisen hiilineutraalin maanosan. Kiiski-Katajan mukaan se on hyvä tavoite mutta ei yksinään riitä luomaan ekologisesti kestävää tulevaisuutta.
Jotta välttäisimme hivuttavan tuhon tien, tarvitsemme ekologista jälleenrakennusta tai aineellisen hyvinvoinnin irtikytkentää ympäristön kuormittamisesta.
”Irtikytkentä olisi talousoikeiston märkä uni, koska se mahdollistaisi nautiskelevan, hedonistisen elämäntyylin. Ekologinen jälleenrakennus taas vetoaa vihreään vasemmistoon, koska siinä huomio suuntautuu elämän mielekkyyteen ja merkityksellisyyteen, ei-aineellisiin asioihin”, Kiiski-Kataja sanoo.
Hän pitää realistisempana ekologisen jälleenrakennuksen maailmaa, josta suomalainen Bios-tutkimusyksikkö on laatinut kattavan raportin. Raportti vertaa tarvittavaa yhteiskunnan muutosta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Eurooppa loi hyvinvointivaltiot.
Sodan jäljiltä infrastruktuuri oli kirjaimellisesti raunioina, mutta nyt raunioina on kuvaannollisesti fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettu infrastruktuuri, jonka varassa emme voi elää. Ekologinen jälleenrakennus työntäisi kulutuksen ja kilpailun imperatiivit syrjään kestävyyden ja kantokyvyn kaltaisten arvojen tieltä.
”Ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa korostuisivat osallisuus ja pienet tuloerot. Työ rakentuisi kestävän elämäntavan, ei kasvun ympärille. Kaikilla olisi riittävä perustoimeentulo ja mahdollisuus tehdä itselleen mielekkäitä asioita”, Kiiski-Kataja sanoo.
Kommentoi »