Nuorena miehenä yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä asuin vähän aikaa pienessä keskipohjalaisessa rannikkokunnassa. Siellä kaikki kuvittelivat tuntevansa toisensa, koska yhteisön kollektiivisessa tajunnassa ihmiset olivat sitä, mitä heistä kylillä puhuttiin.

Puheita kantautui minunkin korviini, vaikka en olisi ensi alkuun välittänyt niitä kuulla. Pienessä paikassa uteliaisuus kuitenkin tarttuu, ja vähitellen aloin kiinnittää huomiota ihmisiin, joiden tavoissa tai olemuksessa aistin jotakin poikkeavaa. Höristelin korviani, kun heistä juoruiltiin kylän raitilla.

Erityisesti minua askarrutti viereisessä rivitalossa asunut mies nimeltä Jukka. Päällisin puolin Jukassa ei ollut mitään omituista, hän olisi solahtanut muitta mutkitta paikallisen Teboilin äijäkööriin ryystämään sumppia ja puhumaan hevosurheilusta. Poikkeavaa oli se, että Jukka vietti runsaasti aikaa kahden alle kouluikäisen tyttärensä kanssa, kuljetti heitä erilaisiin rientoihin tai touhusi talo­yhtiön leikkipaikalla. En nähnyt kenenkään muun isän omistautuvan samalla tavalla jälkikasvulleen. Kaiken lisäksi Jukalla riitti tarmoa viihdyttää myös tienoon muita lapsia. Lapset kirmasivat leikkipaikalle, kun näkivät Jukan olevan siellä. Jukka juoksutti ja hyppyytti heidät väsyksiin ja lohdutti jos joltain pääsi leikin pyörteissä itku.

Kaikki myönsivät, että Jukalla on sydän kultaa, mutta silti häneen suhtauduttiin penseästi. ”Ehtiihän sitä peuhata mukuloiden kanssa, kun ei töitä tee”, kylän miehet tuumivat ja nimittivät Jukkaa ”vötkäleeksi” laiskuuden ja saamattomuuden takia. Teboililn kahvilassa tiedettiin kertoa, että Jukka oli kokeillut erilaisia hanttihommia mutta saanut lähtöpassit kerta toisensa jälkeen. Kun Jukka tarttui lapioon, ulkopuolinen näki heti, ettei homma käy laatuun. Jukan suurin synti taisi kuitenkin olla se, että hän oli avoimesti onnellinen joutilaana perheenisänä, eräänlainen elämäntapatyötön.

En yllättynyt Jukan kohtaamasta ylenkatseesta, koska tiesin, että keskipohjalaisessa arvomaailmassa työn vieroksuminen on kuolemansynti, varma tie helvettiin. Vartuin maakunnan keskuksessa Kokkolassa ja opin varhaisella iällä, että laiska jää vaille lauman suojaa. Vanhempani sanoivat, että työ ei tuo vain palkkaa vaan myös itsekunnioituksen. Aistin viekkaan kiertoilmaisun. Oikeasti tärkeää oli saada kunnioitusta toisten silmissä, ei mikään sisäinen merkityksellisyyden kokemus. Kun muut tunnistaisivat ja tunnustaisivat minut työtä pelkäämättömäksi, olisin osa laumaa.

Lokakuussa 2017 luin aamiaispöydässä Helsingin Sanomia ja hätkähdin kuin eteeni olisi lätkäisty hävytön kuva. Esikoiskirjailija Ossi Nyman luonnehti töihin pakottamista ihmisoikeusloukkaukseksi ja julisti olevansa ideologinen työtön. ”Ettäs kehtaa! Oikea emävötkäle!” Kun tulin tolkkuihini, kummastelin spontaania reaktiotani. Oliko työtä sakralisoiva kulttuuri iskostunut minuun niin syvälle, että paheksun polvirefleksin omaisesti työtöntä, joka ei esiinny nöyränä ja anteeksipyytävänä?

Helsingin Sanomien haastattelun jälkeen Nyman sai kimppuunsa Ben Zyskowiczin johtaman huutosakin, jonka mielenkuohu muistutti hypermarketin parkkipaikalle kuumaan autoon jätetyn schäferin raivoa. Esikoiskirjailijaa lyötiin monesta suunnasta, koska oikeisto näki hänessä vapaamatkustajan, joka uhkasi yhteiskuntajärjestystä, ja vasemmisto jenginpetturin, joka uhkasi hyvinvointivaltiota. Maamme kävisi huonosti, jos Nymanin edustamat ajatukset saisivat kannatusta.

Olisiko Nyman päässyt vähemmällä, jos olisi töhrinyt sanoillaan ydinperheen, Jumalan tai Suomen lipun?

Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteys ei ole suomalaisten enemmistölle enää pyhä ja loukkaamaton. Se ei ollut sitä edes yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä pienessä keskipohjalaisessa rannikkokunnassa. Siellä eleli yksinhuoltajia ja uusperheitä, eikä avioeroon päätyviä paheksuttu, heitä korkeintaan valistettiin, että ei se vaihtamalla parane. Useimmat kunnan asukkaat menivät kirkkoon vain kasteen, ripin, häiden tai hautajaisten tähden. Heidän isänmaallisuutensakin oli uinuvaa, koska iso paha maailma tuntui kaukaiselta, vieraan maan ihmisiä olivat isät ja isoisät katselleet rintamalla kiväärintähtäimen läpi. EU:n herättämä kiukkukaan ei vielä manifestoitunut kansalliskiihkona vaan ilmeni voimattoman vihaisena Brysselin herroille purnaamisena.

Todella pyhää tuon pikkukunnan asukkaille oli työ, vaikka he eivät puhuneetkaan siitä hartain sanankääntein. Heidän ei tarvinnut, koska työ oli heidän syvän tarinansa ydin, viimekätinen merkityksen antaja. Perimmäisistä asioista, eli työstä ja kuolemasta, sopi puhua arkisen rehvakkaasti. Simpauttajan Hilppa Ryynänen olisi saanut Teboilin äijäköörin kunnioituksen, koska ilmoitti ammattinimikkeekseen työmiehen eikä maanviljelijää: ”Se on niin hyvä hönkästä helevetin kelekkeellä eänellä herroin kanslioissa jotta työmies.” Jäyhät keskipohjalaisäijät eivät katsoneet hyvällä minkäänlaista vouhotusta, mutta työhulluuden kohdalla he tekivät poikkeuksen. Teboilin kahvilassa kerrottiin sankaritarinoita siitä, kuinka sydän­infarktin jälkeen oli palattu sairaalasta kotiin ja kolattu ensin pihalta lumet ja hoidettu sitten rästiin jääneet nikkaroinnit. Paras kuolema olisi työhullun kuolema: kaatua suorilta jaloilta pellonpientareelle tai öljymonttuun.

Vanhempani opettivat minulle, että työ ei ole aina kivaa eikä sen tarvitsekaan olla. Sitä pitää tehdä ”persesuoli pitkällä”, kuten rivon harras sanonta kuului. Tapakristityssä suvussamme työstä oli tullut maallistunut uskonnollisuuden muoto, joka henki luterilaista uutteruuden ja kuuliaisuuden eetosta. Myöhäisteininä kiusasin vanhempiani soittamalla huoneessani ruokottomalla volyymilla Joy Divisionia, The Curea ja Bauhausia, englannin kielellä laulavia bändejä, joiden musiikki oli vanhemmilleni vierasta ja vastenmielistä. He suhtautuivat tärykalvoihinsa kohdistuvaan piinaan pitkämielisesti mutta olisivat saaneet moraalipaniikin, jos olisin puhjennut puhumaan työstä ihmisoikeusloukkauksena ja ilmoittanut ryhtyväni elämäntapatyöttömäksi. Mieluummin olisin saanut olla vaikka saatananpalvoja. Musiikkiharrastukseni herätti vanhemmissani huolta vasta sitten, kun se alkoi vaikuttaa pukeutumiseeni ja hiustyyliini. He pelkäsivät, että Echo and The Bunnymenin laulajaa Ian McCullochia jäljittelevä habitukseni suivaannuttaisi työnantajat.

Muistiini on syöpynyt tilanne, jossa lukioikäisenä seison kirkkaana kevätpäivänä kirjapainossa pomomiehen toimistossa. Isäni on järjestänyt minulle haastattelun kesätyöpaikkaa varten ja syystä tai toisesta seuraa sivusta, kun vastailen pomomiehen kysymyksiin tukahtuneella äänellä samalla kun siristelen silmiäni auringon porottaessa. Kesken kaiken huomaan, että isä tekee epätoivoisia suunliikkeitä pomomiehen katseelta salaa. Minulta kestää tovi hahmottaa suunliikkeet sanoiksi: ”Kädet pois housuntaskuista!” Kavahdan kuin olisin koskettanut kuumaa kattilaa. Kesätyöpaikka jää saamatta. Opin, että työhaastattelussa ei saa näyttää vetelykseltä, koska pomomiesten silmissä olet sitä miltä näytät.

Isännöitsijänä toimivan äitini avulla pääsen leikkaamaan nurmikkoa taloyhtiöiden pihoilta. Pyrin hoitamaan työt mahdollisimman nopeasti, jotta pääsen lukemaan Paavo Haavikon ja Eeva-Liisa Mannerin runoja. Onneksi jälki miellyttää taloyhtiöiden asukkaita, vaikka parturoin pihat juoksuvauhtia. Vanhempani ovat palautteesta helpottuneita, koska ovat pelänneet, etten pärjää työelämässä. Siitä en voi heitä moittia, olenhan omiin oloihini vetäytyvä, mietiskelevä luonne enkä toiminnan ihminen.

Myöhempinä vuosina olen ollut kiitollinen siitä, että ensimmäinen työni oli ruohonleikkuuta. Nurmikkoja siistiessäni opin toimintatavat, jotka ovat kantaneet minua työelämässä näihin päiviin saakka. Olennaista on haalia töitä paljon ja tehdä ne nopeasti. Sillä tavalla saan ahkeran maineen, jonka turvin voin käyttää osan työajasta mukaviin asioihin, kuten parhaaseen maailmankirjallisuuteen ja rauhalliseen syvähengittämiseen. Minua on luultu työhulluksi, eikä se sanan kirjaimellisessa merkityksessä väärä luonnehdinta olekaan, koska haali ja kiirehdi -metodissa tuskin on järkeä. Saan kiittää onneani siitä, että päädyin ansaitsemaan elantoni toimittajana, koska lehtijutut saavat syntyä niin kuin syntyvät, kunhan ovat valmiita deadlineen mennessä.

Vanhempieni ei tarvitse hävetä minua, koska en ole ollut päivääkään työttömänä. En kuitenkaan ole koskaan ottanut sydämeeni luterilaisen velvollisuusetiikan mukaista uskoa työn autuaaksi tekevään voimaan, olen vain noudattanut tämän uskon ulkoisia tunnusmerkkejä kuin viheliäisin valekristitty. Pidän monista asioista toimittajan työssä, mutta sitä tehdessäni olen aina kokenut myyväni kullankallista vapaa-aikaani mediataloille. Ihannemaailmassa olisin kirjoittanut vähemmän lehtijuttuja ja viettänyt enemmän aikaa filosofian, esseistiikan ja syvähengittämisen parissa. Saatan olla suurempi laiskuri kuin kehtaan myöntää.

Toisaalta inhorealistinen suhtautumiseni työhön kenties edustaa vanhempaa ja puhtaampaa uskoa kuin luterilainen velvollisuus­etiikka. Professori Janne Saarikiven mukaan työhön liittyvän sanaston alkuperä on perin synkkää. Ruotsin kielen arbeta on tarkoittanut kärsimystä, venäjän rabotat orjatyötä. Ranskalaiset puolestaan ovat johtaneet travaillerin muinaisen roomalaisen kidutuslaitteen tripalumin nimestä. En luonnehtisi omaa työhistoriaani kidutuksella ja kärsimyksellä raskautetuksi orjuudeksi, mutta jonkinlaisia häivähdyksiä näistä kauhuista olen välillä tuntenut, vaikka tietenkin kyse on ollut vain hyvään kuukausipalkkaan tottuneen etuoikeutetun leikkikoettelemuksista.

Kun katselen Dardennen veljesten elokuvia, tunnistan niistä saman työtä kehystävän arkisen pyhyyden kuin keskipohjalaisessa kasvuympäristössäni. Elokuvien henkilöhahmoista ei voi erottaa työntekijää ja persoonaa, koska ne ovat sulautuneet toisiinsa. Henkilöhahmot tekevät työtä ollakseen olemassa ja ovat olemassa, koska tekevät työtä. Hartaita sanoja ei tarvita, kaikki olennainen tulee ilmaistuksi koneiden hälyn keskellä lyhyinä käytännöllisinä vuorosanoina. Mitä Dardennen veljesten henkilöhahmoille jäisi, jos heistä raaputtaisi pois työn ja jättäisi pelkän persoonan? Ei Jumalaa, tuskin isänmaatakaan, koti olisi vain karu loukko. Sama pätee työstä pyhityksen saavaan suomalaiseen. Jos häneltä viedään työ, häneltä viedään kaikki. ”Hyvinvointivaltiossa jokaisella siihen kykenevällä on velvollisuus elättää itsensä”, sanoo Juhana Vartiainen ja tiivistää vanhempieni kaltaisten työuskovaisten eetoksen politiikan kielelle.

En voi olla ajattelematta, että vanhempieni sukupolvella on ollut ahkeruuden lisäksi myös onnea. He elivät parhaat vuotensa 1970-luvun Suomessa, jossa vallitsi täystyöllisyys. Isäni työtoverit paiskivat ylitöitä kirjapainossa ja kehuivat tienaavansa kansakoulupohjalta enemmän kuin professorit. Sotien jälkeisinä kultaisina vuosikymmeninä työ palkitsi tekijänsä ja inflaatio söi asuntolainat.

Täystyöllisyyden aikakausi päättyi 1980-luvun alussa eikä enää palaa. Kultaisia vuosikymmeniä ovat seuranneet rautaiset vuosikymmenet, markkinoiden vapauttamisen, talouden globalisaation ja länsimaisen joukkotyöttömyyden aikakausi. Vanhempieni ikäpolvi onnistui hankkimaan elintason ilman koulutusta, heidän lapsensa ja lastenlapsensa ovat onnistuneet hankkimaan koulutuksen mutta eivät välttämättä elintasoa. Nykypäivän nuoret aikuiset tulevat voimakkaasti polarisoituville työmarkkinoille, jotka jakautuvat isopalkkaisiin huippuosaajiin ja pienipalkkaisiin palveluammattien puurtajiin. Työelämän tehostumisen ja automatisaation viikate niittää keskiluokkaa, tuota kultaisten vuosikymmenten hellimää työuskovaisten joukkoa, johon vanhempanikin kuuluivat.

Pystyn ymmärtämään vanhempieni elämänkatsomusta. He syntyivät sukuihin, joissa agraari-Suomen talonpoikainen arvomaailma oli voimissaan eikä laiskuutta hyysätty. Uutteruuden velvoitteet siirtyivät heidän nuoruutensa teollistuvaan Suomeen, jossa työn korkea veisu kajahteli kaikkialla. Mihin muuhun täystyöllisyyden aikakauden ihminen olisi voinut panna toivonsa ja luottamuksensa kuin työhön? Se toi konkreettista vaurautta ja turvaa. Se toi myös tunteen laumaan kuulumisesta. Se oli mitä mainioin korvikeuskonto Jumalan kuoleman jälkeisessä kulttuurissa.

Mihin panee toivonsa ja luottamuksensa ihminen nykymaailmassa, jossa työtä ei enää riitä kaikille?

Minun on tunnustettava: en tiedä.

Eivätkä tiedä poliitikotkaan. Hallitus haluaa nostaa työllisyysastetta, mikä on oikea tavoite yhteiskunnassa, jossa elämä ilman työtä tarkoittaa kurjuutta ja yksinäisyyttä. Mutta samaan aikaan taustalla jylläävät suuremmat muutosvoimat.

”Kulttuurissa vallitsevat kuitenkin yhä vanhana täystyöllisyyden aikana syntyneet normit, joiden mukaan työmarkkinoiden käytettävissä oleminen on se, jolla ihminen lunastaa itselleen yhteiskunnan täysmittaisen jäsenyyden”, kirjoitti esseisti Tommi Uschanov Ylen Kulttuuricocktail-sivustolle kesäkuussa.

Taloustieteen toteemit Karl Marx ja John Maynard Keynes uumoilivat tahoillaan uudesta uljaasta maailmasta, jossa teknologiset edistysaskelet vapauttavat ihmiset arkisesta aherruksesta niin että he voivat keskittyä tekemään itselleen tärkeitä asioita, lukemaan runoutta tai soittamaan poikkihuilua.

Länsimaissa keskimääräisen työviikon pituus lyheni merkittävästi 1930-luvun alusta 1980-luvulle, jolloin se jämähti nykyisen 40 tunnin seutuville. Samaan aikaan työn tuottavuus kasvoi hurjaa vauhtia ja loi läjäpäin vaurautta. Taloushistoria sadan viime vuoden ajalta todistaa vääräksi vanhempieni sukupolven kuvitelman siitä, että aineellinen hyvinvointi syntyy työstä. Se syntyy ennen muuta tuottavuudesta ja tuottavuus puolestaan mahdollistaa työn vähenemisen.

Olisiko tulevaisuudessa mahdollinen sellainen yhteiskunta, jossa asema työmarkkinoilla ei enää määrää sitä, onko ihmisellä lauman hyväksyntää? Sellaisessa yhteiskunnassa ei olisi synti elää onnellisesti joutilaana, kuten päivät pitkät tyttäriensä kanssa puuhaillut Jukka keskipohjalaisessa rannikkokunnassa neljännesvuosisata sitten. Siellä kenenkään ei tarvitsi kuulla olevansa vötkäle.

En osaa osoittaa tietä tällaiseen työn jälkeiseen yhteiskuntaan, todennäköisesti sinne ei edes ole yhtä tietä vaan monia samaan suuntaan vieviä. Sen kuitenkin uskallan sanoa, että niin kauan kuin työn ympärille rakentuvan velvollisuusetiikan kyseenalaistamiseen suhtaudutaan kuin pyhäinhäväistykseen, järkevä keskustelu ei ole mahdollista.

Primo Levi koki nuorena miehenä Auschwitzin kauhut ja kirjoitti niistä teoksissaan, jotka jäävät kummittelemaan lukijoiden mieleen. Siviiliammatiltaan Levi oli ensin kemisti ja sitten tehtaan johtaja. Vuosikaudet hän haaveili vapaan kirjailijan elämästä mutta pelkäsi, että uskon hypystä tulisi kuolon hyppy, vähintäänkin kuvaannollisesti.

Vasta 57-vuotiaana Levi uskalsi jättää työnsä. Siinä vaiheessa eläkepäivät häämöttivät jo taivaanrannassa, enkä voi olla miettimättä, mahtoiko häntä kaduttaa vitkastelu. Levi ehti olla kymmenen vuotta vapaana kirjailijana, kunnes tappoi itsensä heittäytymällä alas portaikossa. Tai ehkä se oli vain onnettomuus.

Minäkin haaveilin vuosikaudet vapaaksi kirjailijaksi ryhtymisestä, mutta olin pelokas kuin Levi. Tulisinko toimeen? Jos en, pitäisikö minun ruveta myymään huumeita tai ryöstelemään mummoja? Ehkei sentään, voisinhan tehdä freepohjalta toimittajan hommia. Toimeentulokysymyksiä enemmän pelkäsin ajatusta elämästä ilman kuukausipalkkaista työtä.

Olen suurelta osin hylännyt luterilaisen sukuperintöni, mutta sen työtä koskevaa velvollisuusetiikkaa en ole pystynyt tyystin hylkäämään. Työ on ollut alibi olemassaololleni. Sen suojassa olen voinut hyvällä omallatunnolla näperrellä proosaa ja esseitä, joiden lukijakunta muodostuu muutamista tuhansista koulutetuista keski-ikäisistä naisista. Vapaana kirjailijana menettäisin tämän alibin, ja työuskovaiset saattaisivat katsoa pahasti. Hukkuisinko synnintuntoon?

Syyskuun alussa rohkaisin viimein mieleni ja irtisanouduin. Odotin tovin, iskisikö katumus. Ei onneksi iskenyt. Ystävät ja tuttavat onnittelivat ja toivottivat voimia uuteen elämänvaiheeseen. Joku siteerasi sarkastisesti Pelle Miljoonaa: ”Vapaus on suuri vankila.” Vastasin, että sehän siinä hienoa onkin, se suuruus. Yhdessäkään avokonttorissa ei ole niin paljon tilaa elää ja hengittää.

En ole osannut pitää kirjailijanhommia työnä, koska ne tuntuvat mielekkäiltä jopa silloin kun aiheuttavat stressiä. Proosan tekeminen ei vertaudu kidutukseen eikä esseiden tekeminen kärsimykseen, olo ei ole ikinä orjuutettu. Tahtomattanikin olen mieltänyt työn maksetuksi vapaudenriistoksi ja tuntenut synkkien etymologioiden painolastin. Työ on sellaista, mitä täytyy tehdä, ei sellaista, mitä haluaa tehdä.

Mutta eihän näin voi ajatella luovuttamatta ahkeruuden ja uutteruuden hyveitä niille, joiden työllä on kuukausipalkkana määriteltävä markkina-arvo. Kirjailijan ammattia (pakotan itseni kirjoittamaan ammatti-sanan) varjostavat erilaiset myytit, joista typerin ja rasittavin esittää kirjailijat boheemielämää viettävinä vapaina sieluina.

Kun luen minulle tärkeiden kirjailijoiden päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa, niistä kuvastuu samanlainen pakkomielteisyys työntekoon kuin keskipohjalaisessa kasvuympäristössäni. Charles Baudelaire kirjoitti: ”Työskenneltävä sokeasti, päämäärättä, kuin hullu. Katsotaan mitä tulee.” Kirjailijoiden työhulluus sikiää pelosta, että tahdonvoima ei riitä, että joutuu antamaan periksi. Susan Sontag yhdistää Walter Benjaminia käsittelevässä esseessään tämän pelon melankoliseen temperamenttiin, joka oli tunnusomaista moderneille taiteilijoille. ”He ovat tuomittuja tekemään työtä; elleivät he tee työtä, he eivät tee mitään”, Sontag kirjoittaa. Samat sanat pätevät työuskovaisten luterilaiseen velvollisuusetiikkaan.

Kun nykyisin ajattelen Baudelairea, Flaubertia tai Camus’ta, ajattelen ennen kaikkea heidän työhulluuttaan. He ahersivat aamut, päivät ja illat, toisinaan yötkin, jättääkseen kirjaimensa tähän maailmaan. Yritän tehdä samoin, koska minulla ei ole enää vaihtoehtoja. Jätin työni voidakseni ryhtyä työhulluksi.