Suomi ei tarvitse Nato-jäsenyyttä, sillä jäsenyydeltä toivomamme hyödyt ovat suurelta osin ulottuvillamme jo nykyisen yhteistyön myötä – ja osin menettäneet merkitystään.

Naton viidennen artiklan mukanaan tuomat turvatakuut olisivat jäsenyyden olennaisin hyöty. Donald Trumpin presidenttikausi kuitenkin osoitti, etteivät Naton jäsenmaat voi luottaa sataprosenttisesti siihen, että Yhdysvallat täyttäisi Nato-velvoitteensa.

Trump antoi ensimmäisen vaalikampanjansa ja presidenttikautensa aikana useita lausuntoja, jotka asettivat kyseenalaiseksi hänen maansa sitoutumisen turvatakuisiin.

Nykyisen presidentin Joe Bidenin johdolla Yhdysvallat varmasti puolustaisi liittolaisiaan tarvittaessa. Hänen seuraajansa aikeet ovat kuitenkin täysin hämärän peitossa. Trumpin presidenttikausi päätti Yhdysvalloissa toisesta maailmansodasta lähtien jatkuneen ajanjakson, jonka aikana maan ulkopolitiikan kulmakivet pysyivät paikallaan riippumatta siitä, kuka Valkoisessa talossa hallitsi.

Useissa Trumpin kaudella tehdyissä mielipidemittauksissa vain noin puolet amerikkalaisista oli sitä mieltä, että maan pitäisi puolustaa Baltiaa kuvitteelliselta Venäjän hyökkäykseltä. Varsinkin republikaanien äänestäjät kokivat, ettei Yhdysvaltojen pitäisi joutua noudattamaan viidettä artiklaa. Tämän voi odottaa näkyvän tulevien republikaanipresidenttien politiikassa.

Mitä heikommin Yhdysvallat on sitoutunut Naton turvatakuisiin, sitä vähäisemmät ovat hyödyt, jotka Suomelle Nato-jäsenyydestä koituisivat.

Venäjä on ollut arvaamaton ainakin siitä lähtien, kun Neuvostoliitto hajosi. Sitä ennen se oli ehkä helpommin ennakoitava mutta ei yhtään vähemmän hankala naapuri.

Venäjän viimeaikainen toiminta varmaankin enemmän vaikeuttaa kuin helpottaa Suomen päätöstä. Sen reaktio jäsen­hakemukseen voisi olla epämukava. Suomen olisikin kannattanut liittyä Natoon jo aikoja sitten, mutta aikoja sitten liittyminen ei toki enää ole vaihtoehtojen joukossa.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta Suomen Nato-keskustelu tuntuu välillä aika kummalliselta. Nato-jäsenyys on täysin tavanomainen tapa järjestää turvallisuuspolitiikka Suomen verrokkimaissa, Ruotsi on toki poikkeus. Liittyminen olisi ollut luonteva osa Suomen muuttumista tavalliseksi länsimaaksi.

Nato-jäsenyyden ei pitäisi olla sen kummempi asia kuin EU-jäsenyyden. Suomi on kummankin kerhon ilmeisen luonteva jäsen.

On vaikea uskoa, ettei Suomi olisi turvallisemmassa asemassa osana sotilasliittoa kuin sen ulkopuolella. Kumppanuudet ja yhteistyö ovat hyviä asioita mutta eivät korvaa liittoutumista.

Jotenkin meillä tästä ihan tavallisesta asiasta on kuitenkin onnistuttu tekemään hirveän tuskallinen ja vaikea kysymys. Suoraviivaisen keskustelun ja liittymisen sijasta asiaa vehtaillaan vuodesta toiseen. Samalla muu integraatio yritetään toiveikkaasti nähdä epäsuorana vaihtoehtona liittoutumiselle. Muistan itsekin tämän olleen mielessäni niin EU-kansanäänestyksessä kuin myöhemmin euroon liittyessä.

Toivon, että tilanne muuttuu, mutta en usko.

Asiat, joista olen arjessa kiinnostunut, ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Perheen toimeentulo, lasten koulunkäynti, kaupassa käyminen, sähköposteihin vastaaminen, Wilma-viestien lukeminen, ruutuaika ja puutarhanhoito. Etsin jatkuvasti ratkaisuja, jotka helpottaisivat arkeani. Jos rahaa riittäisi, veisin pyykkini pesulaan ja tilaisin ruuat kotiovelle.

Säännöllisin väliajoin punnitsen omaa arvomaailmaani ja valitsen kulloinkin käytävissä vaaleissa ehdokkaan, joka edustaa minua ja arvojani. Toivon ehdokkaani menevän läpi vaaleissa, jotta joku pitää puoliani, kun seison Prisman kassajonossa. Rakastan edustuksellista demokratiaa ja sitä, että joku päättää puolestani.

Siksi on sietämätöntä, että minulta halutaan säännöllisesti mielipide asioihin, joiden sisäistämiseen minulla ei ole aikaa saati kiinnostusta. Mielipidemittauksissa kansalaisten pitäisi osata ottaa kantaa sote-uudistukseen, Natoon tai koronarokotejärjestykseen. Ei minulla ole mielipidettä. Ja vaikka olisikin, ei minun – tai kenenkään muunkaan tavallisen tallaajan – mielipiteellä pitäisi olla mitään merkitystä.

Loputtomista mielipidemittauksista ja ovensuukyselyistä olisi aika siirtyä kohti aitoa asiantuntijuutta ja antaa arvostusta niille ihmisille, jotka osaavat puntaroida kysymystä monesta eri näkökulmasta.

Natosta puhutaan lähes poikkeuksetta sodan ja sotaan valmistautumisen kautta. Voisiko tämän ajatuksen kääntää päälaelleen ja pohtia Natoa ennen kaikkea rauhan näkökulmasta? Varustaudumme uhkaan, mutta entäpä jos näkisimme Suomen ulkopoliittisen roolin sillanrakentajana, rauhan tuojana ja empatian sekä solidaarisuuden lisääjänä?

Ehkä meidän olisikin tarpeen kysyä, mitä voimme tehdä, jotta Suomi jatkossakin edistää globaalia rauhaa.