Päätös Suomen liittymisestä Natoon syntyi nopeasti. Jälkeen jäi tunne, että keskustelu jäi lyhyeksi, vaikka onhan meillä Natosta ja erityisesti Nato- optiosta keskusteltu jo 1990-luvulta lähtien.

Sillä aikaa, kun kuvitteellinen punainen matto sovitetaan käytävälle, jota pitkin päättäjämme pian astelevat kättelemään uusia liittolaisiamme, ehdimme jatkaa keskustelua.

Nato perustettiin toisen maailmansodan jälkimainingeissa vastaamaan uhkaan, jonka muodostivat Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan kommunistiset maat. Neuvostoliitto hajosi, ja lähes kaikki entiset Varsovan liiton jäsenet liittyivät saman tien Natoon.

Se oli erikoista, koska yleensä sotilasliittoutumat puretaan, kun uhka, johon ne vastaavat, lakkaa. Natosta tuli poikkeus, jonka vuoksi sitä pidetään kaikkien aikojen merkittävimpänä sotilasliittona – Nato ei ainoastaan selviytynyt tarpeettomuudestaan, vaan onnistui kasvattamaan jäsenmääräänsä.

Vuonna 1998 Yhdysvalloissa käytiin keskustelu Natosta – senaattori Paul Wellstone oli huolissaan siihen liittyvistä riskeistä Euroopalle. Hän ajatteli, että Euroopan maiden saavutukset voisivat liudentua, mikäli Nato jatkaa kasvupyrkimyksiään yhä lähemmäs Venäjää. Venäjä voisi provosoitua ja tilanne eskaloitua sodaksi – ja sitä Euroopassa oli yritetty välttää toisen maailmansodan jälkeen ja uudestaan Balkanin sodan jälkeen.

Wellstonen näkemys Natosta ja huoli Euroopan yhtenäisyydestä jäi vähemmistöön, ja kuten demokratioissa on tapana, enemmistö päätti, että Nato jatkaa kasvupyrkimyksiään.

Yhdysvallat on sen jälkeen toistuvasti osoittanut, ettei sitä kiinnosta liittolaistensa turvallisuus silloin, kun se on ristiriidassa sen omien laajentumispyrkimysten tai muiden intressien kanssa. Se on kuin se ystävä, joka haluaa nostaa katsojaluvut välittämättä keinoista. Se ystävä olettaa sinun olevan puolellaan – vaikkei hän ole sinun puolellasi.

Nato-keskustelu nosti esiin outoja asioita. Mielestäni oudoimman argumentin Natoon liittymisen puolesta tarjosi vasemmistoliiton kansanedustaja Suldaan Said Ahmed. Hän on jo kokenut sodan ja haluaa siksi Suomen Natoon. Siis anteeksi mitä? Samaa voi sanoa vihreistä. Koijärvi-liikkeestä ja maailmanrauhan tavoittelusta ollaan yhä kauempana.

Nato-keskustelusta on tullut keskustelua myös länsimaisesta yhteisöstä, jossa Natoon kuuluminen näyttäytyy kansainvälisen yhteisöllisyyden kannattamisena. Siksi vasemmistopuolueet Atlantin molemmin puolin ovat asettuneet tukemaan sotilasliittoa – vastoin omia arvojaan.

Vielä vuosi sitten oli toivoa ilmassa, että nuori naisvetoinen hallitus vie meidät kehityksessä eteenpäin. Nyt näyttää siltä, ettei ikä tai sukupuoli ole este sille, että turvallisuuden tunnetta haetaan menneisyydestä. Oli kyse koronan hoidosta tai Natosta.

Markus Leikolan tuore kolumni MTV:n sivuilla avaa hyvin Naton taustoja ja argumentoi, että kyse on lopulta luottamuksesta – me päätimme luottaa Natoon! Onko Nato luottamuksen ansainnut, se on oma kysymyksensä.