Apu

Itämeri, sotameri – jännitteet ja Venäjän sotatoimet ovat viime vuosina vain kasvaneet

Itämeri, sotameri – jännitteet ja Venäjän sotatoimet ovat viime vuosina vain kasvaneet
Itämeren sotilaallinen merkitys ei ole vuosisatojen saatossa vähentynyt, vaan pikemmin kasvanut. Vuonna 2014 alkanut Krimin konflikti on lisännyt jännitteitä ja Venäjän sotavoimia Suomenlahdella.

Itämeri on ollut ihmisten, tavaroiden, kaupankäynnin ja aatteiden portti maailmaan kautta sen rantavaltioiden historian, mutta myös reitti, jota pitkin sotavoimat ovat voineet edetä – omat ja vieraat. Etenkin Venäjä pitää ja on aina pitänyt Itämerta etupiirinään.

Ruotsille merihallinnan ja Ahvenanmaan – ja Suomen – menetys Venäjälle vuosien 1808–09 sodan jälkeen oli kova paikka. Tutkija ja valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan länsinaapurissa pelättiin kylmän sodan loppuun asti, että saarelle tulee suoraan Ruotsia uhkaava venäläinen tai neuvostoliittolainen sotavoima.

– Itämeren ja Ahvenanmaan strateginen asema ei ole muuttunut. Molemmat ovat yhä tärkeitä niin Suomelle, Ruotsille kuin Venäjälle ja lähimaiden Nato-puolustukselle, keväällä kirjan Ahvenanmaa – Itämeren voimapolitiikan pelinappula (Docendo) julkaissut Tarkka toteaa.

Vuonna 2020 Itämeren turvallisuustilanne on vakaa, joskin viime vuosina lisääntyneet jännitteet ovat yhä olemassa. Maanpuolustuskorkeakoulun merisotaopin pääopettaja, komentaja Ville Vänskä muistuttaa, että Krimin valtauksen jälkeen Venäjän Itämeren laivaston ja ilmavoimien liikenne Suomenlahdella lisääntyi merkittävästi. 

Krimin valtauksen jälkeen Venäjän Itämeren laivaston ja ilmavoimien liikenne Suomenlahdella lisääntyi merkittävästi.

Keväällä 2014 Venäjä reagoi Ukrainan helmikuiseen vallankumoukseen irrottamalla Krimin niemimaan Ukrainasta ja liittämällä sen itseensä. Länsi tuomitsi voimatoimet ja asetti Venäjälle talouspakotteita.

Vielä samana keväänä venäläismieliset kapinalliset ja Venäjältä lähetetyt tunnuksettomat sotilaat aloittivat Itä-Ukrainassa sodan, joka jatkuu niin sanottuna jäätyneenä konfliktina edelleen.

–  Venäläisjoukkojen määrä Itämerellä on pysynyt aikaisempaa suurempana. Venäjän meri- ja ilmaliikenteestä valtaosa on Kaliningradin huoltoliikennettä, mutta mukana on puhtaasti sotilaallista tiedustelua, valvontaa ja niin kutsuttua lipunnäyttöä, Ville Vänskä sanoo.

– Venäläisestä näkökulmasta Itämeri kuuluu ja on aina kuulunut Venäjän etupiiriin. Esimerkiksi Itämerellä aika ajoin vieraileville Yhdysvaltain laivaston aluksille se osoitetaan läsnäololla, seuraamalla niitä avoimesti ja toisinaan jopa hieman provosoimalla.

Venäläishävittäjä ohitti yhdysvaltalaisen sotalaiva USS Donald Cookin näin läheltä Itämerellä 12. huhtikuuta 2016.

Vladimir Putinin Venäjän turvallisuuspoliittinen doktriini ja ajattelumalli ovat periaatteessa tiedossa, mutta Krimin yllättävä haltuunotto osoitti Itämeren rantavaltioille toisaalta Venäjän ennalta-arvaamattomuuden ja tietyn ketteryyden.

Valtausta seurasi vastatoimia.

– Tajuttiin, että sama voisi toistua Itämeren piirissä. Ruotsi heräsi ruususenunestaan ja alkoi jälleen kehittää sotilaallista puolustuskykyään. Se muun muassa palautti pysyviä joukkoja Gotlantiin. Saarella on Itämeren piirissä samanlaista strategista merkitystä kuin Ahvenanmaalla ja Bornholmilla, Ville Vänskä huomauttaa.

Suomen puolustusvoimissa Krimin sota käynnisti Vänskän mukaan muutoksen koulutusorganisaatiosta valmiusorganisaatioksi.

–  Tänä päivänä puolustusvoimilla on aiempaa parempi kyky puuttua nopeasti kehittyviin kriiseihin. Valmius näkyy joka päivä esimerkiksi Itämeren kasvaneen liikenteen valvonnassa, Vänskä muotoilee.

Venäjä hakee Itämerestä syvyyttä Pietarin puolustukseen

Itämerellä on merkitystä Venäjälle merireittinä ja suojavyöhykkeenä. Sotilaallisesti Venäjän voi katsoa hakevan Itämerestä samaa kuin aina: syvyyttä maan ydinalueen eli Pietarin puolustukseen.

–  Venäjällä ajatellaan, että kun pidetään Nato poissa Itämereltä, kyetään ulottamaan oma puolustus riittävän etäälle Pietarista – samaan tapaan kuin Baltia ja itäblokki toimivat Neuvostoliitolle puskurina länteen kylmän sodan aikana. Tuosta puolustusvyöhykeajattelusta käytetään yleisesti yhdysvaltalaista käsitettä A2AD eli Anti-Access Area Denial, selvittää komentaja Vänskä.

Kyse on myös statuksesta, imagosta ja psykologisista tekijöistä. Öljyn ansiosta vaurastunut Putinin Venäjä hakee takaisin Neuvostoliiton romahduksessa menettämäänsä suurvalta-asemaa, jonka se katsoo kuuluvan itselleen.

– Vahvat merivoimat, jotka toimivat kaikkialla maailman merillä, ovat klassinen osa uskottavaa suurvaltastatusta. Samaa tavoittelee nykypäivänäkin esimerkiksi Kiina. Tosin Venäjän Itämeren laivasto on pieni, eikä sillä ole suurvalta-aseman luomisessa samanlaista roolia kuin vaikka ydinasepelotetta ylläpitävällä Pohjoisella laivastolla.

Ruotsalainen korvetti HMS Visby etsimässä sukellusvenettä Tukholman saaristossa lokakuussa 2014.

Myös Jukka Tarkka korostaa Itämeren herruuden merkitystä kautta historian.

– 1800-luvun puolivälin jälkeen Ahvenanmaalla on toiminut kuuden valtion asevoimia sekä Suomen sisällissodan joukkoja molemmin puolin. Se on melkoinen määrä vyöhykkeellä, joka demilitarisoitiin ensi kerran jo Krimin sodan (1853–1856) jälkeen, Tarkka hymähtää.

Vanhalla merimahdilla Britannialla oli aikanaan taloudellinen intressi suojella Pohjanlahdelle ja Suomenlahdelle suuntautuvaa kauppamerenkulkuaan. Saksan kiinnostus kasvoi toisen maailmansodan aikana, kun se halusi varjella muun muassa malmikuljetuksiaan Ruotsista.

Ruotsille Itämerellä ja Ahvenanmaalla sen keskellä on konkreettista turvallisuuspoliittista merkitystä: siitä aukeaa avoin reitti maan rannikolle ja Tukholmaan.

– Yksi iso linjanmuutos tapahtui vuonna 1945, kun Ruotsi antoi virallisen lausuman aiheesta. Sen sisältö oli tiivistettynä, että Ruotsi on pyrkinyt tiiviimpään yhteyteen Ahvenanmaan kanssa, mutta ei tee niin enää, koska kunnioittaa sekä turvallisuuspoliittista tilannetta että Suomea valtiona, Jukka Tarkka sanoo.

"Koronaepidemia on osoittanut, kuinka riippuvaisia olemme merikuljetuksista. Kasvomaskeja voidaan lennättää Kiinasta, mutta lähes kaikki muu tavara ja raaka-aineet tuodaan Suomeen meriteitse."
Maanpuolustuskorkeakoulun merisotaopin pääopettaja, komentaja Ville Vänskä

Linja oli osin pakon sanelema: rautaesirippu oli laskeutumassa ja Baltian maat sekä Puola jäämässä sen itäpuolelle. Ruotsissa pelättiin Suomen menevän samaa tietä, ja Itämeren joutuvan turvallisuuspoliittisesti Neuvostoliiton hallintaan. Demilitarisoitua Ahvenanmaata kutsuttiin länsinaapurissa jopa Tukholmaan osoitetuksi ”ladatuksi aseeksi”.

Suomen kannalta itänaapurin vaikutusvallasta on konkreettisesti jäljellä talvisodan jälkeen solmitun sopimuksen mukainen Neuvostoliiton eli nykyisin Venäjän Maarianhaminan konsulaatti, se perustettiin ”valvomaan alueen aseistautumattomuutta”. Tuota niin sanottua Moskovan sopimusta voi kutsua Ahvenanmaan kolmanneksi demilitarisoinniksi. Tarkan mukaan sillä ei ole käytännön merkitystä, mutta periaatteellista kyllä:

– Suomen yksi alue on näin Venäjän federaation valvonnassa. Venäjällä ei ole mitään järkiperäistä syytä ottaa riskiä ryhtymällä sotilasoperaatioihin Itämerellä, mutta konsulaatinkin tehtävä on muistuttaa suurvalta-asemasta: että me olemme täällä ja että te ette voi sille mitään.

Espanjalaiset joukot nousevat maihin Latvian rannikolla Naton johtamassa Baltops-harjoituksessa kesäkuussa vuonna 2019.

Nykyhetkessäkin kriisi Itämerellä koskettaisi väistämättä myös meriyhteyksistä riippuvaista Suomea. Kansainvälistä yhteistyötä tehdään ja harjoitellaan kriisien hallitsemiseksi. Tiivistyvä turvallisuuspoliittinen yhteistyö Suomen ja Ruotsin välillä on muun muassa presidentti Sauli Niinistön lempiaihe.

Ruotsi on myös yleisesti hyväksytympi sotilaallinen kumppani kuin Nato. Osa kansalaisista ja puolueista vastustaa liittymistä Natoon tai ainakin epäilee liittymisestä koituvaa hyötyä.

– Itämeren rantavaltioista useimmat kuuluvat Natoon, ja ne tekevät yhteistyötä sotilasliiton puitteissa. Naton ulkopuolisina valtioina Suomen ja Ruotsin on ollut luontevaa lisätä merellistä yhteistyötään. Se on ollut melko helppoa samankaltaisen arvomaailman, toimintatapojen, ajattelutavan ja vuosia jatkuneen merivalvontayhteistyön perusteella, Ville Vänskä arvioi.

Venäjän Itämerenlaivasto paraatissa Pietarin edustalla Laivaston päivänä heinäkuussa 2019.

Maallikko voisi olettaa, että kamppailu Itämeren hallinnasta olisi kaikesta huolimatta jo historiaa. Moderni sodankäynti on kovin toisenlaista kuin menneillä vuosikymmenillä saati -sadoilla, sotilasoperaatioiden riskit ovat liian suuria, ja suurvaltojen suurimmat uhat ja intressit ovat muualla.

Maanpuolustuskorkeakoulun merisotaopin pääopettajan mukaan ikävätkin realiteetit pätevät silti yhä.

– Valitettavasti. Koronaepidemia on osoittanut, kuinka riippuvaisia täällä ollaan merikuljetuksista. Kasvomaskeja voidaan lennättää Kiinasta, mutta lähestulkoon kaikki muu tavara ja raaka-aineet tuodaan Suomeen meriteitse. Jos tuo Suomen valtimo jostakin syystä tukkeutuu, edessä on todellinen ongelma.

Ville Vänskä huomauttaa, että vastaavaa meriliikenteen häiriintymistä kuin epidemian suluista seurannutta ei Suomessa ole koskaan todella koettu.

– Talvisodan alla Saksa häiritsi kuljetuksia Itämerellä, kun taas jatkosodan aikaan Itämeri oli Saksan sisämeri, ja kaikki Suomessa tarvittava tuontitavara saatiin sieltä. Kun vielä otetaan huomioon, että maan omavaraisuusaste on paljon pienempi kuin 1930–1940-luvuilla, toimivat meriyhteydet Itämeren altaassa ovat arvokkaampia kuin milloinkaan aikaisemmin. On tärkeää, että tuontiriippuvaisella maalla on keinot puuttua myös mahdollisiin häiriötekijöihin Itämerellä.

Kuten muuan valtionpäämies aikoinaan sen sanoi: maantieteelle emme voi mitään.

Julkaistu: 29.6.2020
1 kommentti