Apu

Luurankoranta osa 6 – Avun kesädekkari 2020

Luurankoranta osa 6 – Avun kesädekkari 2020
Murhayritykset eivät kesken lopu, mutta jostain syystä niiden kohteet eivät ole millänsäkään. Miksi poliisia halutaan vältellä viimeiseen asti? Osa 6/10.

Löydät sarjan aiemmat osat linkkien takaa:

Valonsäde luikersi aitan hirrenraosta, löysi silmäni ja alkoi räkittää suoraan siihen. Heräsin tunteeseen, että olin unohtanut jotakin tärkeää. Jäin sänkyyn makaamaan ja mietin, mitä se voisi olla. Totuus ikään kuin leijui silmieni edessä, mutta en kuitenkaan nähnyt sitä.

Yhtäkkiä kuulin järkyttävän paukahduksen. Puin kiireesti päälleni ja juoksin pihalle. Marianne astui samalla hetkellä kuistille koiransa kanssa.

– Kuulitko sinäkin sen äänen? hän huudahti.

– Kauhea kolahdus, sanoin.

– Se kaikuu metsässä vieläkin.

Marianne päästi koiransa irti, ja Kamu lähti kirimään tietä pitkin kohti Sundqvistien taloa. Juoksimme sen perässä ja kuuntelimme sen haukuntaa. Kun näimme Kamun seuraavan kerran, se seisoi vanhan farmari-Volvon vieressä ja räksytti vimmatusti.

Kirsti oli suistunut tieltä ja törmännyt kallioon. Hän makasi ratin päällä tajuttomana. Auton konepelti oli rutussa ja turvatyyny lauennut, mutta tuulilasi oli pysynyt ehjänä.

Avasin oven ja näin, kuinka veripuro juoksi Kirstin ohimolla. Turvatyynystä huolimatta hän oli lyönyt otsansa johonkin kovaan.

Marianne alkoi kiskoa Kirstiä kädestä ulos. Älähdin hänelle vastaan.

– Häntä ei saa siirtää, neuvoin. – Hänellä voi olla niskavamma tai aivovaurio. Meidän täytyy soittaa ambulanssi. Hänet täytyy asettaa rankalaudalle ja kuljettaa röntgeniin ja tietokonekuvauksiin Tampereelle.

Marianne katsoi minua kuin olisin puhunut ihan hulluja.

– Usko minua, olen töissä vakuutusyhtiössä. Mitään henkilövahinkokorvauksia ei tule, ellei potilas käy onnettomuuspäivän aikana lääkärissä, lausuin erityisen painokkaasti.

Huudahdukseni herätti Kirstin. Hän avasi silmänsä ja katseli meitä hämmästyneenä, ikään kuin hän ei ymmärtäisi, miksi seisoimme hänen vieressään.

– Mitä on tapahtunut? hän kysyi.

– Ajoit kolarin. Onko kellään puhelinta? Omani jäi aittaan, kun lähdin niin kiireellä.

– Minun on kotona latauksessa, Marianne sanoi.

Niinpä tietysti. Niin aina.

– Onko sinulla kännykkää, Kirsti? kysyin häneltä selkeästi kuin pikkulapselta.

– Ei ole. Olin tulossa hakemaan kananmunia, Kirsti sopersi.

Soimasin itseäni, kun en pitänyt puhelinta koko ajan taskussani. Tästä lähtien huolehtisin, että se olisi aina mukanani. Ymmärsin kyllä kylän naisia, ei heidän elämänsä koko sisältö odotellut kännykässä, mutta minä olin sentään jonkun sortin someriippuvainen.

Kirsti irrotti turvavyönsä ja kiemurteli pois autosta.

– En minä kerkeä lähteä mihinkään ensiapuasemalle. Meillä on töitä koko päiväksi, Kirsti sanoi napakasti.

– Otsasi vuotaa verta. Kai se nyt täytyy sentään tikata? Muuten siihen jää ruma arpi, sanoin ja kuulin itsekin, kuinka kärkevältä ja närkästyneeltä ääneni kuulosti.

– Ei tarvitse, Kirsti heläytti iloisesti ja onki käsilaukkunsa auton takapenkiltä. Näin hänen kädessään tutun perhoslaastaripaketin. Tällä kertaa Marianne teippasi Kirstin haavan. Mariannen otteet olivat niin näppärät, että ajattelin heidän hoitelevan täällä kaikki vaivat ja vammat omin voimin. Varmaan he lastoittivat murtuneet jalatkin. He olivat siinäkin mielessä omavaraisia.

– Ensimmäisessä mutkassa ratti kyllä kääntyi, mutta pyörät eivät kääntyneet sinne, minne piti. Jarrupoljin meni lussuna pohjaan, mutta auto ei pysähtynyt, Kirsti muisteli surullisena ja katseli ojassa makaavaa, uskollista sotaratsua.

– Oletko varma, ettei kukaan ole peukaloinut autoasi? kysyin. – Viime päivien tapahtumat viittaavat minusta auton tahalliseen sabotointiin.

– Kuka täällä nyt olisi mitään sabotoinut, Kirsti sanoi ja purskahti nauramaan. Myös Mariannea nauratti kovasti sellainen vaihtoehto. Minua alkoi ärsyttää naisten huolettomuus.

– Poliisin on joka tapauksessa tutkittava autosi, päätin.

– Et saa muuten mitään autovakuutuksestakaan.

– Mistä vakuutuksesta? Ei kai tuossa Volvossa ole raaskittu pitää muita vakuutuksia kuin pelkkä seisontavakuutus, Kirsti mutisi.

– Hyvä, ettet ajanut järveen, Marianne huomautti. – Se onni tässä onnettomuudessa oli.

Mariannen lause kuulosti hullulta. Kuin kaikki olisi sillä hyvitetty, että auto osui kallioon eikä vajonnut järveen.

– Niinpä, kun en kerran osaa uida, Kirsti sanoi.

– Etkö sinäkään? Vaikka olet asunut tässä järven vieressä koko ikäsi, ällistyin.

– Osasin minä nuorena, mutta en ole mennyt tuohon järveen enää sen jälkeen kun...

– Lähdetäänpä meille, Marianne sanoi nopeasti. – Paistan munia koko porukalle. Soitetaan Jalle hakemaan sinut traktorilla, niin ukkosikin saa aamiaista.

Naiset lähtivät kävellä viipottamaan hiekkatietä pitkin iloisesti rupatellen kuin vantterat ankat. En voinut kuin ihmetellä. Taas yksi murhayritys kuivui kasaan. Millaisella sotatantereella nuo naiset oikein elivät, kun he pitivät näitä kuohuttavia tapahtumia pikkujuttuina?

Aamiaisen jälkeen menin aittaani etsimään puhelinta, mutta en löytänyt sitä mistään. Pelkkä laturin johto roikkui pistorasiassa siinä paikassa, johon olin jättänyt edellisiltana kännykän.

Säikähdin. Oliko se viety siksi, etten pääsisi soittamaan pelastustoimelle enkä virkavallalle? Kuka sen oli vienyt? Marianne ja Kirsti olivat olleet koko ajan näkyvilläni. Oliko joku kolmas hiipinyt aittaan sillä välin, kun olimme olleet auttamassa Kirstiä?

Menin päärakennukseen ja kerroin Mariannelle, että puhelimeni oli kadonnut. Hän otti huoleni vakavasti, vaikka sanoikin, ettei Kallionkatveessa ollut varkaita. Menimme aittaani ja Marianne katseli hetken ympärilleen.

– Soitanko siihen?

– Se on äänettömällä.

– Oletko katsonut yläkerrasta? Kurkkaisin kyllä itse, mutta en pysty enää oikein hyvin kipuamaan noita rappusia.

Kiipesin portaat puoliväliin ja näin, ettei yläkerrassa ollut edelleenkään mitään muuta kuin parisänky ja koristeltu kapioarkku.

– Ei mitään.

– Hei, tulepas tänne! Marianne sanoi. Hän seisoi tietokoneeni edessä kännykkäni kädessään. – Onko se tämä?

– On. Mistä sinä löysit sen?

– Se oli näiden papereiden alla. Mitä sinä oikein kirjoitat? Kauheita kuvia... Marianne alkoi selailla lähdeaineistoani. Minulla tuli kiire kääntää kirjojen kannet kiinni.

– Näytätkö tarkalleen, missä se oli? sanoin jäykähkösti.

– Tuossa, Marianne sanoi ja osoitti pöytää paikasta, jonka olin aivan varmasti tutkinut. Niin ainakin luulin. Enää en ollut varma. Olinko yöllä katsonut kelloa ja jättänyt sen siihen? Sitten kasannut sen päälle papereita? Viime aikojen tapahtumat tuntuivat sekoittaneen järjenjuoksuni.

– No, pääasia, että se löytyi. Nyt voit jatkaa töitäsi. Onko tässä poikasi? hän nosti käteensä Sakun kuvan.

– Kyllä. Se on aika vanha kuva.

– Söötti poika.

– Kiitos.

– Hän on jotenkin tutun näköinen.

– Tuskin sentään, naurahdin ja otin kuvan hänen kädestään.

– No, minä jätän sinut rauhaan ja menen hoitamaan eläimiä, Marianne sanoi ja häipyi.

Jäin seisomaan keskelle lattiaa kännykkä kädessäni. Kun en muuta keksinyt, koetin soittaa pojalleni. Saku ei vastannut, joten kuuntelin paremman puutteessa hänen vastaajan viestinsä. Ikävä oli kova, mutta en kuitenkaan jättänyt hänelle viestiä. Ei hän niitä koskaan kuunnellut.

Yritin keskittyä dekkarin kirjoittamiseen, mutta viime päivien koettelemukset veivät voiton keksitystä tarinasta. Olin kummallisen tapahtumasarjan keskellä, mutta ihme kyllä murhayritysten uhrit eivät olleet millänsäkään. Liioittelinko minä näiden hyökkäysten vakavuutta vai vähättelivätkö he niiden vaarallisuutta?

Harmi, etten ollut huomannut kysyä Jermulta tai Liljalta, olivatko he joutunet omituisen tapaturman kohteeksi. Mutta ehkä he olisivat maininneet asiasta, jos niin olisi käynyt.

Lilja oli vastatullut muukalainen, mutta Jermu oli syntyperäinen asukas. Mitä se kertoi hänestä, että kylän kaikki muut asukkaat olivat kokeneet murhayrityksen, mutta hän ei? Hän oli ilmestynyt kylään vasta kuukausi sitten. Sen jälkeen kaikki oli alkanut. Oliko hän hyökkäysten takana? Miksi hänet oli savustettu täältä aikoinaan pois?

Kuka olisi voinut työntää Jallen alas siiloon? Ossi ja Jermu ainakin. Jos Jalle oli kurkistanut alas ja ollut vielä humalassa, hänen tönäisynsä ei olisi ehkä vaatinut kovinkaan paljon voimaa. Se tarkoitti, että myös Marianne olisi voinut pukata hänet alas sekä salamyhkäinen, umpimielinen Lilja Kesanto.

Mutta kuka olisi päässyt Jallen taakse Kirstin huomaamatta? Kirsti sanoi seisseensä viljan syöttöputken luona ja nähneensä navetan parven oven koko ajan. Jos hänen tarkkaavaisuutensa olisi herpaantunut hetkeksi, joku olisi kenties voinut livahtaa hänen ohitseen. Sundqvistien navetassa oli kaksi ovea, joten herra tai rouva tai neiti X olisi voinut poistua toista kautta, sillä kun Jallen huudot alkoivat kuulua, Kirsti olisi nähnyt kulkijan parven sillalla.

Entä jos joku minulle tuntematon mielipuoli piileksi metsässä? Joku, joka ei voinut tai halunnut näyttää kasvojaan? Joku, jonka kaikki tunsivat ja jota he osasivat pelätä. Tiellä hän ei voinut kävellä, koska hänet olisi nähty, mutta hän saattoi kulkea tiheitä metsiä pitkin. Häntä ei olisi nähty metsästä, mutta hän olisi voinut tarkkailla sieltä käsin meitä kaikkia.

Jos tappaja metsän kätköstä olisi tullut Sundqvistien navetalle, Kirsti olisi nähnyt hänet. Pohdiskelin erilaisia vaihtoehtoja niin ankarasti, että päätäni alkoi särkeä. Kaikki teoriat kaatuivat siihen tosiasiaan, että Kirsti olisi nähnyt tunkeilijan ja kuullut juoksuaskeleet tämän paetessa paikalta.

Jäljelle jäi enää yksi vaihtoehto. Se oli niin ilmeinen, että soimasin itseäni siitä, etten ollut heti ajatellut sitä. Totuus seisoi silmieni edessä kuin raskastekoinen työhevonen.

Se, kenellä oli ollut paras mahdollisuus tönäistä Jalle alas, oli tietysti Kirsti itse.

Kirsti olisi voinut sytyttää helposti Ossin saunan. Hän olisi voinut myös kalauttaa Mariannea. Hän olisi voinut peukaloida omaa autoaan tai ajaa tahallaan päin kalliota. Mutta mitä järkeä näissä kaikissa teossa oli? Oliko hänen tarkoituksenaan tappaa kaikki naapurinsa ja näyttää, että hän oli myös yksi uhri, mutta selvisi sattumalta elossa? Mitä hän siitä kostuisi?

Minua pyörrytti. Halusin päänsärkylääkettä ja menin pyytämään sitä Mariannelta. Sitä hänellä ei ollut, mutta hän keitti ja haudutti minulle itse tekemäänsä yrttiteetä.

– Hunajatee auttaa kaikkeen vaivaan, hän vakuutti.

Vajosin istumaan hänen pehmeään nojatuoliinsa. Halusin vihdoinkin vastauksia.

– Kerro minulle, miksi te olette niin penseitä kutsumaan paikalle poliisia, vaikka mitä tapahtuisi. Se tuntuu minusta niin omituiselta. Kaupungissa kiljutaan poliisia hätiin heti, kun joku vähänkin vilkaisee vinosti.

Marianne naurahti ja pyöritteli teemukia kädessään. Hän tuskin maistoi omasta kupistaan.

– Ehkä me emme luota poliisiin sillä tavalla kuten te kaupunkilaiset. Tai siis, kun olemme huomanneet, etteivät he aina pysty löytämään syyllistä. Tai ehkä he nykyään tutkivat huolellisemmin rikokset, mutta ennen vanhaan kaikkia rikoksia ei välitetty syynätä niin tarkkaan, vaan niitä pidettiin vain onnettomuuksina.

– Mistä rikoksesta sinä puhut? kysyin Mariannelta.

– En mistään erityisesti, ihan yleisesti vain, hän vastasi vältellen katsomasta minua silmiin.

– Liittyykö tämä siihen, miksi Jermu Sutinen lähti täältä viisikymmentä vuotta sitten? tivasin häneltä.

– Mitä? Ei tietenkään. Jermu lähti, koska hän oli niin paljon uteliaampi ja levottomampi kuin me muut. Ei hänestä ollut maata viljelemään. Hänellä oli ihan toisenlaiset suunnitelmat. Hän halusi nousta maailmanmaineeseen. Ja kuuluisahan hänestä tulikin, kun ne rötöstelyt tulivat päivänvaloon ja hän oli joutua vankilaan.

– Eikö hän sitten joutunut? Muistelin lehtiartikkeleita, joita olin löytänyt googlaamalla hänen nimensä.

– Joku pikku tuomio saattoi tulla, mutta hänen huippuasianajajansa vapauttivat hänet kaikista vakavimmista syytteistä.

Tee alkoi vaikuttaa rauhoittavasti ja halusin mennä nukkumaan. Se sopi Mariannelle, koska häntäkin väsytti. Kun pesin pihalla hampaita, hän otti Kamun yöksi sisälle ja sammutti tuvasta valot.

Ennen nukahtamistani muistelin viime kertaa, kun näin Sakun. Hän oli lähdössä innoissaan kouluun. Hän selitti jostakin kokeesta, jota hän oli jännittänyt, mutta joka olikin ollut tosi helppo.

Olin pelännyt, että hänen lukuintonsa lopahtaisi jossakin vaiheessa ja hän alkaisi laiskotella, mutta ei, hän rakasti tietoa. Joka aamu hän suorastaan juoksi kouluun, siivet kantapäissään, pullea reppu selässä hölskyen.

Nukahdin hymy huulillani. Katveenkylässä oli hiljaista ja rauhallista. Edellisen yön ukonilma oli mennyttä.

Mutta menneisyydessä on se huono puoli, että se saattoi muistuttaa itsestään tavalla, joka teki siitä nykyisyyttä. Ammoin haudatut vainajat nousivat vaatimaan oikeutta, jos heidän sielunsa ei saanut lepoa eikä rauhaa.

Yön pimeydessä hiipivät askelet erään talon pihaan. Ovi kitisi vaimeasti ja aukeni, koska kukaan ei pitänyt ovia lukossa Kallionkatveen kylässä.

Sillä kertaa murha ei jäänyt yritykseksi.

Julkaistu Avussa 32/2020.

Julkaistu: 30.8.2020
Kommentoi »