Luurankoranta osa 4 – Avun kesädekkari 2020
Elna lähtee ratsain kiertämään järveä ja tutustuu mielenkiintoiseen mieheen. Vain vähän matkan päässä kyse on elämästä ja kuolemasta. Osa 4/10.
Löydät sarjan aiemmat osat linkkien takaa:
Ossi Venetkosken saunanrauniot savusivat yhä, kun menin aamu-uinnille. Uin nopein vedoin keskelle järveä ja katselin kylää uudesta näkökulmasta pyörimällä paikallani. Puimurit pörräsivät viljapelloilla, oli elonkorjuun aika.
Opin uimaan viisivuotiaana ja olin rakastanut uimista siitä asti. Kun Saku syntyi, halusimme ehdottomasti, että hänestäkin tulisi vesipeto. Veimme Sakun vauvauintiin jo kolmekuisena. Kun hän oli viisivuotias, opetimme hänet uimaan kunnolla. Sen jälkeen meillä olikin täysi työ saada hänet vedestä pois ennen kuin hänen huulensa olivat siniset ja sormenpäät kurttuiset rusinat.
Hymyilin Sakun lapsuusajan kultaisille muistoille ja mieheni viestille, joka oli täynnä sydämiä ja suukkoja.
Kirjoitin aamupäivän ja sain aikaan taas tuhottoman määrän merkkejä. Romaanin kirjoittamisessa määrä ei korvannut laatua, mutta minulle nuo siisteihin riveihin suosiolla asettuneet kirjaimet olivat todiste siitä, etten ollut haaveillut turhaan. Minulla oli taito kertoa tarinaa. Jännitysromaani piti suunnitella etukäteen huolella, muuten juonenkäänteistä tulisi epäuskottavia ja kohtauksista kökköjä. Rautalangasta ei saanut vääntää, vaan lukijan omaan oivalluskykyyn tuli luottaa. Olin lukenut niin paljon dekkareita, että tiesin sen todeksi ilman kirjoittajakurssiakin. Lukijaa ei saanut aliarvioida, mutta sen sijaan häntä saattoi johdattaa harhaan. Ainakin itse rakastin dekkareissa sitä, että sain huomata kirjailijan puijanneen minua ovelasti.
Marianne huhki hiki hatussa ja kantoi ämpäreillä apetta eläimille. Vilkutin hänelle pihalta, mutta hän ei huomannut minua. Hänen toipumiskykynsä oli hämmästyttävä. Nämä syrjäkylien asukkaat, ankarasti raataneet maanviljelijät, olivat kyllä ihan oma ihmislajinsa. Marianne asutti isoa taloa yksin, hoiti eläimet, teki remontit, korjasi auton ja kestitsi vielä vieraita. Näin, kuinka Marianne asensi vesipumppua saadakseen sen nostamaan purosta vettä eläimille juotavaksi. En voinut kuin nostaa hänelle hattua.
– Voinko auttaa sinua? kysyin.
– Ei tarvitse, olen ihan kunnossa, Marianne heläytti iloisesti. – Ossin sauna kyllä harmittaa. Siellä sai hyvät löylyt. Ossi on ihan maansa myynyt.
– Niin. Siinä olisi voinut käydä hänelle huonosti.
– Joskus täällä ei satu mitään pitkiin aikoihin, ja joskus taas tapahtuu liiankin kanssa. Mistä sekin johtuu? Marianne kysäisi iloisesti ja kuittasi murhayritykset kuin hauskoiksi kylänäytelmiksi.
Ihmettelin suuresti hänen huolettomuuttaan. Itse mietin koko ajan, pitäisikö minun kerätä kamani ja häipyä. Vaikka olin vuokrannut mökin kuukaudeksi, henkeni oli minulle maksamaani summaa arvokkaampi.
Mariannea ei ilmeisesti saanut säikähtämään mikään. Hän tuskin uhrasi enää ajatustakaan taannoiselle tapaturmalle.
– Kuules! Osaatko sinä ratsastaa?
Nyökkäsin hymyillen.
– Itse asiassa osaan. Juuri siksi halusin Aurinkorantaan, että pääsisin verestämään ruostuneita ratsastustaitojani.
– Näin, kun kävit eilen kävelyllä. Mitä jos tänään kiertäisit järven ratsain? Tämä Viksu tässä on niin rauhallinen vanha ruuna, ettei se säikähdä isoakaan puimuria. Sellainen voi tulla tiellä vastaan, mutta tuskin juuri muuta liikennettä.
Suomenhevonen Viksu katseli minua pitkän otsatukkansa alta niin luotettavan ja laiskanpulskean näköisenä, ettei minua tarvinnut sen enempää houkutella.
– Kiitos kovasti, lähden retkelle mielelläni! hihkaisin.
– Otetaanpa Viksu sitten satuloitavaksi.
Marianne talutti hevosen otsatukasta tallin eteen ja sitoi sen kiinni seinään. Otimme suat ja aloimme harjata hevosta toinen toiselta puolelta. Marianne haki tallista suitset, satulan, kypärän ja saappaat. Hän vilkaisi farkkujani ja pitkähihaista puseroani ja nyökkäsi hyväksyvästi.
– Kyllä sinä noilla housuilla pysyt selässä. Viksu ei paljon laukkaile, siitä voin mennä takuuseen. Kultanen on jo kaksikymmentäyksivuotias.
Marianne satuloi Viksulle upean lännensatulan, jossa oli satulanuppi ja meksikolainen satulahuopa. Taputin hevosta lautasille ja punnersin itseni sen selkään. Marianne neuvoi, että kun talon ohi kulkeva yleinen tie päättyi, se jatkui leveänä polkuna järven toiselle puolelle ja yhtyi jälleen yleiseen tiehen. Pääsisin sitä kautta helposti Sundqvistien talolle.
– Et voi eksyä. Järvi on koko ajan näkyvissäsi.
Marianne pisti minulle vielä trippimehun taskuun ja toivotti onnea matkaan. Olin haltioissani. Viksu löntysti korvat höröllään hiekkatien oikeaa reunaa. Tunsin sen vahvat lihakset satulan alla. Välillä kenkä kilahti kiveen ja Viksun polvi notkahti, mutta pysyin hyvin sen selässä. Puristin hieman pohkeillani. Viksu käänsi korvansa hetkeksi taaksepäin kuin kysyäkseen, mitä asiaa minulla oli, mutta se ei kuitenkaan kuunnellut komentojani ja ryhtynyt ravaamaan.
– Mennään sitten käyntiä, sanoin ikään kuin se olisi ollut minun päätökseni.
Ohitimme Ossin talon. Ossi näytti tonkivan savuavia saunanraunioita. Vilkutin hänelle, mutta hän ei nähnyt minua. Hän oli tuonut pienen kauhakuormaajan ja roskalavan palopaikan vierelle. Ilmeisesti poliisit olivat saaneet tutkimukset päätökseen. Tiesin työstäni vakuutuslaitoksessa, että he käyttivät koiraa haistamassa mahdollisten sytytysnesteiden jäämiä. Niitä ei välttämättä tässä tapauksessa löytyisi, vaikka tulipalo olisi ollutkin tahallinen. Tekokuituverhot ja sanomalehdet leimahtivat liekkeihin helposti.
Ratsastin pienen mäennyppylän päälle. Kun tie laskeutui alas, vanha hirsitalo ilmestyi näköpiiriini. En ehtinyt katsella sitä pitkään, sillä keskellä tietä seisoi mies jalat harallaan, kädet lanteillaan.
– Seis, hän sanoi.
Pysäytin hevosen, ja mies otti Viksua suitsista kiinni.
– Mitä Viksu tietää, mies sanoi. Ilmeisesti hän oli Mariannen tuttu, kun hän kerran tunsi hevosenkin nimeltä.
– Mitä sinä haluat? kysyin.
– Noin nätti nainen kuin sinä ei kyllä pääse ohitseni ilman, että tulet vähäksi aikaa juttusille. Muutenhan täällä tulee mökkihöperöksi!
Naurahdin, ja mies ojensi kätensä.
– Sutinen, Jermu Sutinen. Palveluksessanne, madame, mies sanoi ja teki syvän hovikumarruksen.
En voinut kuin nauraa uudelleen. Miehellä oli naistenmiehen elkeet selkärangassa, vaikka ikää oli jo seitsemänkymmentä vuotta ja rapiat. Hän tarttui Viksua suitsista ja talutti meidät talonsa pihalle kuuntelematta mitään vastaväitteitä. Tosin en minä niitä esittänytkään. Olinhan itse halunnut tutustua kaikkiin kylän asukkaisiin.
Hänen talonsa oli upeasti kunnostettu, noin sata vuotta vanha punamullalla sivelty hirsitorppa. Torpan nurkkalaudat hohtivat uutta valkoista maalia, ruoka- ja vaateaitat seisoivat ryhdikkäinä ja puhtaina, pihanurmikko oli kynitty lyhyeksi ja tasaiseksi. Autokatoksessa seisoi tummansininen, arvovaltainen Bentley ja punainen avo-Porsche, niin vanha, että sen täytyi olla museorekisterissä. Pihalla oli lyhtyjä, joiden arvelin valaisevan pimeällä kauniisti vanhat rakennukset ja koristepensaat. Tässä mökissä ei napeilla pelattu, vaan rahaa oli käytetty remonttiin ja pihatöihin runsain rantein. Lopputulos olisi kelvannut mihin tahansa ylelliseen sisustuslehteen.
Jermu Sutinen sitaisi Viksun suitset löysästi porraspieleen. Laskeuduin alas hevosen selästä eikä kulunut kuin hetki, kun Jermu oli taikonut pihapöydälle samppanjan viilentäjän, kristallilasit ja pullon Keltaista leskeä. Sisältä juoksi sukkela seuralainen, maltankoira Lulu, joka heilutti häntäänsä, nuuhki käteni ja ryhtyi keskustelemaan kanssamme iloisesti haukahdellen.
– Kesälle ja kärpäsille, Jermu sanoi ja kilisti samppanjalasia. – Kerrohan itsestäsi!
Hymähdin huvittuneena, mutta kun Jermu osoitti eleillään, ettei hän halunnut mitään niin kiihkeästi kuin kuulla elämäntarinani, suostuin avautumaan. Sanoin olevani yhden lapsen äiti, naimisissa ja työskenteleväni vakuutusalalla. Paljastin, että olen elämässäni nyt sellaisessa pisteessä, että saatoin ryhtyä toteuttamaan pitkäaikaista haavettani kirjan kirjoittamisesta. En ymmärrä, mikä sai minut paljastamaan Jermulle tämän seikan, jota en ollut halunnut kertoa Kirstille enkä Jallelle.
– No, entä sinä? Miten olet päätynyt Kallionkatveen kylään? kysyin. Oli ilmiselvää, että hän oli asunut isommissakin ympyröissä.
– Äitini kupeista. Synnyin tähän torppaan, ihan tuonne rantasaunaan, mutta muutin jo parikymppisenä pois. Ruisrock järjestettiin ensimmäisen kerran. Lähdin sinne ja sille tielle jäin. Tein vähän rahaa maailmalla ja niin hassulta kuin se ehkä sinusta kuulostaakin, halusin palata tänne eläkepäiviksi. On minulla vielä merinäköala-asunto Monacossa ja studio New Yorkissa, mutta jokin veti minua tänne Suomen kesään ja maaseudun rauhaan.
Katselin torpan kuistia, joka oli kalustettu talonpoikaistyyliin entisillä käyttöesineillä. Kuistia koristivat harmaiden penkkien lisäksi kirnu, puusta tehty saavi, tuohivirsut ja tuohikontti.
– Olet tehnyt kovan työn kunnostaessasi tämän näin hienoksi, kehaisin.
Jermua nauratti.
– En minä itse tätä ole tehnyt. Pistin urakoitsijat töihin ja he remontoivat tämän poissa ollessani valmiiksi. Palasin vasta kuukausi sitten, mutta aion viettää täällä tästä lähtien puolet vuodesta. Suomalaiset terveyspalvelut ovat ihan omaa luokkaansa.
Jermusta tuli mieleen maailmanmies, joka oli tottunut seurustelemaan itseään huomattavasti nuorempien kaunottarien kanssa. En laskenut itseäni kaunottareksi, mutta ainakin olin puolet häntä nuorempi. Kun Jermu kaatoi lasiini lisää kuohuvaa, mietin, yrittikö hän iskeä minua.
– Miten niin noin sosiaalinen ihminen kuin sinä viihtyy täällä syrjäkylällä? kysäisin.
– Vaikeaa se onkin. Täytyy vaania ja siepata jokainen ohiratsastava neito kiinni ja maanitella hänet matalaan majaani.
Purskahdin nauramaan.
– Vakavasti puhuen, jouduin lähtemään täältä vähän kuin pakon edessä pois. Halusin palata, mutta yllättäen siihen kului puoli vuosisataa. Eikä minun ole tarvinnut katua sitä, että aikoinani lähdin. Tulevaisuus oli toisaalla ja hyppäsin kyytiin, kun se ajoi ohi.
Katselin hänen upeita autojaan ja ajattelin, että hänen bisneksensä olivat selvästi menestyneet hyvin. Nyt mies saattoi vain kääntää kylkeä ja raha virtasi pankkiin.
– Mutta kaikkea ei saa rahalla, mies sanoi ja katsoi siniselle järvenselälle.
Särö hänen äänessään sai minut vilkaisemaan häntä nopeasti. Upporikas naistennaurattaja taisi olla Jermu Sutisessa pelkkää pintaa.
Olisiko hänestä ollut kostamaan Mariannelle ja Ossille jotakin vanhaa kaunaa? Aurinko meni pilveen, ja vilunväreet kulkivat käsivarsiani pitkin. Murhaaja oli epäonnistunut kaksi kertaa ja oli edelleen vapaana. Kaksi kertaa yritys oli jäänyt vajaaksi, mutta sanoiko kolmas kerta toden? Silti olin uskaltautunut ventovieraan miehen puutarhaan juomaan alkoholia keskellä kirkasta päivää. Ehkä Jermu Sutinen oli juuri se mies, jota öisin pelkäsin.
Kiitin Jermua ja hyppäsin Viksun selkään. Kun poistuin portista ja käännyin vilkuttamaan hänelle, mies tuijotti yhä järvelle.
Viksu löysi järven kiertävän polun ilman apuani. Jouduin vähän kyyristelemään, etten löisi päätäni männynoksiin. Pian näin Jalle ja Kirsti Sundqvistin maatilan suoraan edessäni. Pellot oli puitu ja vilja saatu talteen. Punainen puimakone seisoi navetan vieressä.
Kun ratsastin viljasiilon ohitse, Kirsti Sundqvist tuli juosten alas navetan ylisten kulkusiltaa.
– Apua, apua! hän rääkyi kuin haavoittunut varis. Hän kompastui multapaakkuun ja retkahti maahan pitkin pituuttaan. Ratsastin kiireesti hänen luokseen.
– Isäntä hukkuu!
Ensiksi en ymmärtänyt, mistä hän puhui.
– Jalle putosi siiloon!
Salamannopeasti ymmärsin, että taas oli hengenlähtö lähellä. Viljasiilosta kumpusi tukahtuneita avunhuutoja.
Ratsastin hevosella navetan ylisille ja näin siilon miesluukun repsottavan avonaisena. Nousin ratsailta, sieppasin luukun vieressä seinällä roikkuvan taskulampun ja valaisin puolitäyttä siiloa. Erotin miehen kasvot hämärästä siilosta monta metriä alempana. Jalle Sundqvist haroi vimmatusti jyviä käsillään kuin olisi uinut. Upottava vilja ei antanut tukea hänen jaloilleen, vaan imi häntä puoleensa kuin juoksuhiekka.
Kirsti Sundqvist ennätti parahiksi viereeni katsomaan samaa näkyä. Valaisin nopeasti siilon seinää nähdäkseni, oliko tornissa sisään rakennettuja tikkaita, mutta taskulamppu oli luiskahtaa kädestäni ja pudota alas.
– Jalle! Koeta pysyä pinnalla! Kirsti kirkui.
Jalle katsoi minua silmiin ja parahti viimeisiksi sanoikseen:
– Auttakaa!
Siinä samassa miehen pelokkaat kasvot hautautuivat päälle vyöryvään viljaan.
Julkaistu Avussa 30/2020.
