Luurankoranta osa 3 – Avun kesädekkari 2020
Lomaileva Elna tapaa toisen mökkivuokralaisen ja saa jäätävän vastaanoton. Toisaalla meno äityy niin kuumaksi, että paikalle tarvitaan palokunta. Osa 3/10.
Klikkaa linkkiä lukeaksesi aiemmat osat:
Heräsin aamuauringon säteisiin onnellisena kuin pieni porsas. Lehmät katselivat minua ikkunasta ja ammuivat, kun näkivät minun nousseen. Ilmeisesti yöllinen melu oli ollut niiden aiheuttamaa. Hiivin hiljaa päärakennukseen ja huhuilin Mariannea. Emäntää ei näkynyt, mutta pöydälle oli katettu aamiaista ja jätetty lappu, jossa hän kertoi olevansa navetalla.
Kirjoitin aamupäivän romaaniani. Juttu luisti kuin voideltu suksi. Sää oli kesäisen kaunis, joten päätin lähteä kävelylle tutustumaan kylään. Mariannen tilukset yltivät järven päähän saakka. Sen jälkeen tuli rajapuro ja viehättävä pieni silta. Katselin sillalta alas puroon ja näin kirkkaassa vedessä uivan paljon pieniä salakoita. Pudotin pienen kiven parven keskelle ja sain kalat säntäämään hajalleen. Ei kestänyt kauan, kun ne kokoontuivat jälleen samaan paikkaan. Siinä oli niiden koti.
Sundqvistien maatilan päärakennus oli maalattu valkoiseksi. Navetassa oli harmaa kivijalka ja punaiset seinät. Korkea viljasiilo puhkaisi navetan kyljen. Suuri, vihreä traktori oli pysäköity navetan eteen. Nurmikko oli siististi ajettu ja perennat kukkivat penkissä pihan keskellä. Kaikesta paistoi Sundqvistien uuttera huolenpito ja ylpeys kukoistavasta maatilastaan.
Kävelin hiekkatietä pitkin. Ennen päärakennusta tien vasemmalla puolella oli pieni kesämökki. Mökin pihalla seisoi vaaleatukkainen nainen, ja päätin tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Epäilemättä hän oli Lilja Kesanto, josta Ossi Venetkoski oli kertonut. Pihalla oli suuri citymaasturi, jota jäin tuijottamaan hetkeksi.
– Hei, sanoin. – Olen Elna Kurkijoki ja olen tullut viettämään kuukauden Marianne Jukolan maatilalla.
Hymyilin aurinkoisesti ja ojensin kättäni, eikä nainen voinut olla tarttumatta siihen. Muuten hän olisi vaikuttanut todella epäkohteliaalta.
– Päivää, hän sanoi sanomatta nimeään.
– Oletko sinä Lilja Kesanto? kysyin.
Naisen silmät välähtivät ja hän nyökkäsi vastentahtoisesti.
– Mistä tiesit?
– Ossi Venetkoski kertoi, että sinä asut täällä. Viehättävä kylä tämä Kallionkatve, vai mitä?
Lilja katsoi olkapääni yli kuin näkisi siellä jonkun toisen, minua kiinnostavamman ihmisen. Hän vaikutti töykeältä. Ellen olisi päättänyt käydä juttelemassa kylän jokaisen asukkaan kanssa, olisin jättänyt tuttavuuden hieromisen sikseen.
– Kyllä. Ja rauhallinen.
En tahtonut pelästyttää häntä kertomalla, mitä Mariannelle oli tapahtunut toissayönä.
– Niin on, kaunis ja rauhallinen. Suorastaan raamatullinen, sanoin ja kuvailin Jukolan lammaslaumaa. – Lampaat, nuo viattomat karvapallot!
Lilja hymähti. Jää oli murrettu.
– Anteeksi, mutta saisinko jotain juotavaa, vaikka mehua? Minulla on kova jano. Lähdin kävelylle ottamatta juomapulloa mukaan, ja tuo pölisevä hiekkatie sai kurkun kutiamaan.
Lilja oli alun perin kaupunkilainen. En tiedä, mistä sen näin, ehkä hänen siroista käsivarsistaan tai runsaista koruistaan. Hän ei selvästikään ollut kasvanut maatalon raskaiden töiden parissa, vaan elänyt kevyempää elämää kaupungin valoissa.
Näin Liljan rypistävän kulmiaan lievästi ärtyneenä ja kahden vaiheilla. Lopulta hän kääntyi mennäkseen sisään. Nousin portaat tullakseni hänen perässään, mutta hän viittasi minut istumaan kuistille sinivalkoraidalliseen tuoliin. Hän ei halunnut minua mökin sisälle.
– Odotan tässä, sanoin ja pyyhkäisin tuolilta tuulen tuomia roskia.
Lilja saapui kohta turkoosi Aalto-lasi ja appelsiinimehutölkki mukanaan. Hän ei ollut sitä tyyppiä, joka keitteli herukkamehuja. Lilja ravisti mehupurkkia ja ojensi sen minulle. Kaadoin lasin puolilleen. Minulla oli kova jano ja join mehun yhdellä siemaisulla. Otin vielä puoli lasia lisää, mutta kun ryhdyin juomaan sitä, tönäisin lasin nurin. Mehu levisi kauniisti kirjotulle valkoiselle pöytäliinalle keltaisena kuin koiranpissa. Häpeän puna kohosi poskilleni.
– Anteeksi kauheasti, olinpa kömpelö!
Lilja huoahti ja pystyi vain vaivoin piilottamaan närkästyksensä.
– Käyn hakemassa keittiöliinan, hän sanoi ja hänen äänensä oli kylmä kuin ydintalvi.
Nostin mehupurkin käteeni. En minä aina ollut kömpelö sössijä. Joskus tiesin tarkalleen, mitä tein, ja tein sen nopeasti. Suljin korkin ja ravistin mehupurkkia uudelleen. Keräsin märän pöytäliinan ja puristin sen kuistin kaiteen yli kuivaksi. Käteni valuivat appelsiinimehua. Lilja toi keittiöliinan ja ojensi minulle talouspaperia. Kuivasin käteni ja pyyhin vielä mehupurkinkin, sillä sen pohja oli märkä.
– Äiti aina sanoo, että minä en ollut paikalla, kun sulokkuutta jaettiin, valittelin.
Lilja vilkaisi minua oudosti. Ymmärsin, että hän taisteli pysyäkseen kohteliaana. Vierailuni oli tullut loppuunsa, eikä se ollut mennyt hyvin. Lilja halusi olla omissa oloissaan. Olin tunkeutunut kutsumatta hänen reviirilleen, ja hän oli saanut minusta tarpeeksensa. Lilja keräsi märät liinat ja mehupurkin ja sanoi:
– Menen nyt sisälle.
– Hei, ja anteeksi vielä kerran. Kiitos mehusta.
Lilja ei enää vastannut. Kuulin mökin oven napsahtavan lukkoon. Olin käyttäytynyt moukkamaisesti, mutta eipä Liljakaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä.
No, se siitä. Minun ei tarvinnut miettiä häntä sen pitempään eikä varmaan tavata enää koskaan. Jatkoin matkaani Sundqvistien tilan ohi, ja punaisella postilaatikolla törmäsin Jalleen.
– Huomentapäivää! Jalle huikkasi minulle. – Mitäs Aurinkorantaan kuuluu?
Oli hän kyllä iso mies. Nyt kun seisoimme vierekkäin, yletin häntä vain rintaan.
– Kiitos ihan hyvää. Marianne on jo jalkeilla ja navettatöissä. Hän toipui yllättävän nopeasti.
– Sepä hienoa. Huomasin, että piipahdit Liljan mökillä.
– Joo... Vastaanotto ei ollut erityisen lämmin.
– Hän viihtyy parhaiten omissa oloissaan.
Olin kiitollinen Jallen hienotunteisuudesta.
– Niin, sanotaanko näin, että meistä ei tullut ylimpiä ystäviä.
– Häntä painaa eräs ikävä asia menneisyydessä. Hän ei juurikaan puhu siitä.
– Minustakin tuntui, ettei hän ollut aivan tasapainoinen.
– Miten niin?
– Onko hän masentunut? En osaa sanoa, kun en ole koskaan ennen nähnyt häntä.
– Minun täytyy varmaan yrittää jutella hänen kanssaan. Hän on asunut mökissä vuokralla jo puolitoista vuotta, eikä meillä ole hänestä pahaa sanottavaa.
– Ehkä minä ylitulkitsin häntä.
Olisiko Liljasta ollut lyömään Mariannea takaraivoon? Minun täytyi tunnustaa, etten tiennyt. Vaikka nainen ei ollut suurikokoinen eikä järin voimakas, sopivalla aseella hän olisi voinut tainnuttaa Mariannen. Mutta miksi hän olisi tehnyt niin? Syitä saatoin vain arvailla. Tähän asti tapaamistani ihmisistä Lilja oli ainoa, joka ei tuntunut sopivan Kallionkatveen kylään. Jopa minä solahdin paremmin täkäläiseen tyyliin, vaikka olin uusin tulokas.
Kun palasin Aurinkorantaan, Marianne riensi minua vastaan. Teräsmuori näytti olevan aivan kunnossa.
– Elna, hyvä kun tulit! Ja juuri ruoka-aikaan, hän ilahtui.
Joku sentään nautti seurastani. Kiitollisena seurasin häntä sisälle ja istuin ruokapöytään. Oli kyllä mukavaa olla täysihoidossa.
– Saunaa saa sitten käyttää ihan vapaasti. Osaatko lämmittää puilla? Marianne kysyi.
– Siitä on aika kauan aikaa, mutta voin yrittää, irvistin.
Marianne naurahti.
– Minä lämmitän sen. Moneltako haluaisit kylpeä?
– Kävisikö seitsemältä?
– Selvä. Jos sinulle sopii, käyn pesulla ennen sinua. En kestä enää kuumia löylyjä. Pumppu, pumppu.
– Totta kai, sanoin.
Ruoan jälkeen panin maate, mutta heräsin vasta kun Marianne koputti aitan oveen.
– Sinun vuorosi!
– Kiitos, minä menen! huusin Mariannelle, vaikka minulla oli vaikeuksia päästä sängystä ylös. Mistä se johtui, että hirsirakennuksissa uni tuli niin hyvin? Olin nukkunut raskaasti enkä pelännyt yhtään, vaikka olin unohtanut teljetä oven.
Saunoin ja uin antaumuksella. Kirkas järvivesi oli puhdasta. Helsingissä kävin yleensä maauimalassa uimassa, sillä merivesi oli niin kylmää. Luonnonvesissä uiminen puhdisti vartalon lisäksi sielun. Kelluin järvessä ja katselin poutapilviä. Koin painottomuuden tunteen, jollaista en ollut kokenut aikoihin. Melkein kuin olisin vapaa menneisyyden painolastista.
Ossi Venetkosken saunan savupiipusta tuprusi savua. Punamullalla maalattu pieni saunamökki näytti varsin viehättävältä valkorunkoisten koivujen keskellä. Tarkemmin katsoessani huomasin, että savua tuli myös mökin ikkunoista ja aivan liian sankasti.
Ossi ei vain lämmittänyt saunaa, vaan hänen saunansa paloi.
Kroolasin rantaan, tempaisin kylpytakin päälleni ja juoksin niin nopeasti kuin pystyin Venetkosken saunalle. Polku oli hyvin tallattu enkä eksynyt rantavitikkoon. Avasin saunan oven ja savun keskellä näin miehen tuupertuneena pukuhuoneen lattialle.
– Herää, Ossi!
Mies äänteli, mutta en saanut häntä tolpilleen. Tartuin häntä käsistä ja aloin vetää häntä ulos. Täysikasvuinen mies on yllättävän painava siirreltäväksi minun kokoiselleni naiselle.
– Auta itseäsi!
Aloin yskiä. Palokaasut alkoivat vaikuttaa minuunkin. Meillä ei ollut hetkeäkään hukattavaksi. Sain Ossin pään kynnykselle ja hän sai sen verran happea, että kykeni hoipertelemaan omin voimin ulos. Kohta makasimme nurmikolla ja katselimme komeinta kokkoa naismuistiin.
– Onko sinulla vaahtosammutinta?
– On, tuolla saunassa.
– Entä kännykkää?
Ossi osoitti takkiaan. Onneksi hän oli jättänyt sen roikkumaan puun oksaan. Muuten sekin palaisi yhtä iloisella liekillä kuin sauna. Avasin hänen taskunsa ja otin kännykän.
– Soitan palokunnan paikalle.
– Ei! Sitten tulee poliisikin, Ossi yritti, mutta tällä kertaa en kuunnellut hänen vastaväitteitään. Ossin puhelin oli Nokian vanhaa mallia, ja sain sen auki ilman salasanoja.
– Nyt on pakko, sihautin Ossille hampaideni välistä. – Sinä olisit voinut kuolla.
Ossi otti pyykkinarulta pyyhkeen peitokseen.
– En ymmärrä tätä, Ossi ihmetteli. – Olen aina niin varovainen tulen kanssa. Piippu nuohottiin toukokuussa ja nuohooja kehui, kuinka hyvässä kunnossa vanha piippu ja muuri olivat.
– Palo ei lähtenyt kiukaasta, vaan pukuhuoneesta, sanoin. – Ehdin nähdä, että penkillä paloi kasa pyyhkeitä.
Ossi katsoi minua järkyttyneenä.
– Miksi ihmeessä?
– Kuulitko askelia, kun istuit löylyssä? kysyin.
– En mitään. Kiuas sihisi ja muuripadassa kiehui vesi.
– Joku on hiipinyt hiljaa pukuhuoneeseen ja sytyttänyt palon tahallaan. Tämä on murhapoltto, sanoin.
– En usko. Jos joku on tullut pukuhuoneeseen ja tönäissyt vahingossa kynttilää...
Katsoin Ossia melkein raivoissani.
– Mikä hinku teillä on selittää nämä murhayritykset parhain päin? Tiedätkö sinä, kuka tämän teon takana on? Jos en olisi tullut, sinä olisit menettänyt hetkessä tajuntasi. Tulipalon uhrit eivät yleensä pala elävältä, vaan kuolevat häkään. Savukaasut tappavat yllättävän nopeasti.
– Mistä sinä tiedät?
– Olen töissä vakuutusyhtiössä.
Ossi nousi seisomaan.
– Minun täytyy etsiä sisältä vaatteita ylleni.
– Menen paloautoa vastaan, ilmoitin.
– Ei säiliöauto mahdu tälle polulle. Sauna palaa loppuun saakka, Ossi sanoi murheellisena.
Marianne, Jalle ja Kirsti olivat paikalla ennen palokuntaa. Ossi oli oikeassa. Paloauto juuttui pehmeään mutaan ja palomiehet joutuivat ruiskuttamaan vettä kaukaa kohti saunaa estääkseen maastoa syttymästä ja paloa leviämästä. Onneksi kulovaroitus ei ollut voimassa. Vanha hirsisauna paloi kivijalkaa myöten ja jätti jälkeensä kytevän hiilloksen.
Kun poliisit saapuivat paikalle, Ossi otti heidät vastaan surullisena.
– Isoisäni rakensi saunan vuonna 1902, hän murehti.
– Olisit iloinen, että olet hengissä, vanhempi konstaapeli Tuure Kuusinen sanoi.
Nyt kun poliisit olivat tulleet, minua ei ujostuttanut kertoa, mitä olin saunassa nähnyt.
– Olen varma, että tulipalo oli tahallaan sytytetty, paljastin vanhemmalle konstaapelille Alisa Vierumaalle. – Kun astuin pukuhuoneeseen, näin kasan pyyhkeitä ilmiliekeissä.
Poliisit olivat hyvin kiinnostuneita silminnäkijän havainnosta. Vilkaisin Mariannea alta kulmain.
– Lisäksi minun täytyy kertoa..., aloitin.
Marianne sähähti minut hiljaiseksi.
– Se ei ole sinun asiasi!
– Niin mikä? Alisa Vierumaa kysyi.
Nuoren naispoliisin silmät seurasivat tarkkaavaisina meitä. Hän ymmärsi heti, että heiltä pimitettiin tärkeää tietoa.
– Ei mikään, Ossi sanoi ja hänen äänessään kaikui lopullinen sointi.
– Anna hänen puhua, Tuure Kuusinen sanoi.
– Antaa olla, sanoin. – Ei se ollut mitään.
Kallionkatveen tapa kyräillä mykkänä oli näköjään tarttunut minuun nopeasti. Ajattelin, että jos halusin asua kylässä vielä kuukauden, minun olisi parasta tehdä kuten naapurini ja antaa jokaisen hoitaa omat asiansa. Mutta uskaltaisinko jäädä tänne koko kuukaudeksi? Ossin saunan poltto oli jo toinen murhayritys kahden vuorokauden sisällä.
Kun palasin aitalleni, uhkaava tunnelma leijui viehättävän kylän yllä. Minua pelotti käydä nukkumaan lukottoman oven taakse, mutta en uskaltanut vetää piironkia kulkutien eteen. Mitä jos tuhopolttaja tuikkaisi aittani alle nuotion? Minun olisi päästävä nopeasti ulos.
Lampaat määkivät ja hevoset ravasivat aitauksessa aivan kuin metsässä olisi väijynyt joku peto. Oliko se eläin – vai ihminen?
Julkaistu Avussa 29/2020.
