Apu

Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 1/10

Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 1/10
Tero Nurmisen helteinen päivä kaivinkoneen ohjaamossa saa yllättävän lopun. Mikaelille surun vuosipäivä on aina yhtä vaikea, painajaisunen piinaama. Dekkarisarja alkaa.
Julkaistu: 17.8.2019
Kaivinkone tärisi ja kolahteli. Tunnoton metallikauha upposi pölyisen pintamaan läpi, kahmaisi kouran täyteen savensekaista liejua ja pudotti sen kasaksi ojan viereen.
Tero Nurminen pyyhki hikeä silmistään, joita oli alkanut kirvellä. Hän vilkaisi kelloa. Vasta puoli kuusi aamulla, mutta jo nyt kaivinkoneen ohjaamossa oli kuuma kuin saunassa. Aurinko oli kiivennyt puiden latvojen yläpuolelle punaisena jättiläisenä ja paistoi suoraan kasvoihin. Öisinkin lämpötila pysyi yli kahdenkymmenen asteen, ja Nurminen tiesi, että jo kahdeksalta hytti olisi polttava pätsi. Tuuletin hönki pelkkää lämmintä ilmaa. Ikkunan avaaminen pahensi tilannetta entisestään, sillä tuulen mukana lentävä hienojakoinen pöly tunki suuhun ja silmiin. Nurminen kirosi mielessään, että oli aikanaan säästänyt väärässä paikassa. Tällaisena hellekesänä ilmastointi olisi maksanut itsensä hetkessä takaisin. Ainakaan silloin ei olisi tarvinnut kaivaa öisin, kuten nyt.
Nurminen sammutti moottorin, hyppäsi ohjaamosta ja joi pitkään vesipullosta, jonka nestepinta alkoi hälyttävästi laskea. Hän katsoi ympärilleen ja totesi päässeensä miltei koko peltoaukean poikki. Sarkaojaa oli perattavana enää parikymmentä metriä ja sitten saman verran tienvierustan niskaojaa, mutta siellä olisi sentään varjoa.
Ei ojitusurakka silti huono homma ollut. Työ oli helppoa. Kaivaa suoraa uraa pellon laidasta toiseen tarvitsematta pelätä rikkovansa vesijohtoja tai kaapeleita. Ja hommasta maksettiin hyvin. Ilmeisesti kuivatusyhtiöllä oli pätäkkää. Hän joi vielä yhden kulauksen, kiersi korkin kiinni ja lähti tarpomaan tien suuntaan. Ojanmutkassa oli rumpu, joka pitäisi jättää paikoilleen, mutta jo ennakolta Nurminen tiesi, että se olisi pakko kaivaa ylös. Millä perkeleellä toimitusmiehet luulivat hänen saavan siihen kunnon laskun, kun kaikki oli vanhaa tasaista merenpohjaa niin pitkälle kuin silmä ulottui. Tulisivat joskus itse kokeilemaan, kuinka helppoa oli saada vesi virtaamaan ylämäkeen.
Nurminen kiipesi tielle, ähkäisi polvessa tuntuvasta kivusta ja katsoi työnsä jälkeä. Hän oli aina pitänyt kaivinkonehommista juuri siitä syystä, että se oli konkreettista. Hänestä ei olisi koskaan voinut tulla konttorissa istuvaa papereiden pyörittäjää.
Tuulenpuuska sai pölyn lentämään ja Nurminen puristi silmänsä kiinni. Kunhan vain tämä perkeleen hellejakso päättyisi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi satanut. Ellei taivaalta pian tulisi jotain, jäisi sato onnettomaksi, eikä ojassa virtaisi pisaraakaan vettä koko kesänä.
Nurminen avasi sepaluksensa ja kääntyi selin tuuleen. Hän virtsasi ojaan tutkien samalla sen pohjaa. Hän oli ollut oikeassa. Rumpu pitäisi vaihtaa isompiaukkoiseen tai poistaa kokonaan. Joka tapauksessa parin tunnin jälkeen urakka olisi ohi ja hän voisi pitää pari päivää vapaata. Kotona odotti avaamaton viskipullo ja nippu Aku Ankkoja, joita hän oli ostanut divarista. Hän oli jo palaamassa takaisin kaivurille, kun hän huomasi jotain. Ojan pohjalla lojui jotain kirjavaa. Hän yritti tähystää mikä se oli, mutta pensaikko peitti näkyvyyden. Hän oli kahden vaiheilla, palaisiko koneelle ja jatkaisi hommia, mutta lopulta hänen uteliaisuutensa voitti ja hän lähti lampsimaan tietä pitkin.
Jo paljon ennen kuin Nurminen saapui rummulle, arvasi hän mikä siellä odotti. Ojapenkalla lojui sinivalkoraidallinen lapsen reppu. Tuuli kahisutti pajukon latvuksia ja sai pellon hiesun lentämään. Mies lähestyi myttyä hitaasti. Ensimmäinen, jonka hän ruumista erotti, olivat siniset lenkkitossut, jotka olivat kiinni pienissä jaloissa.
Ohut voihkaisu purkautui hänen huuliensa välistä. Sitten Nurminen lähti juoksemaan takaisin koneelleen, jonne oli jättänyt matkapuhelimensa. Hän ei edes huomannut polven kipua.
Unet tulivat aina samasta paikasta. Mikael ajatteli, että jossain hänen sisällään oli kaivo täynnä mustaa ja haisevaa vettä, josta painajaiset ryömivät esiin kiemurtelevine lonkeroineen ja suu täynnä teräviä hampaita. Joskus unet olivat pitkään poissa, mutta sitten ne taas tulivat.
Ne tulivat aina.
Raatelevat, repaleiset, houreiset.
Niissä unissa hän seisoi korkean dyynin päällä. Taivas oli syvän turkoosi ja pilvetön, ja meri, joka avautui hänen eteensä, oli rasvatyyni kuin joskus harvoin kesäkuussa länsituulen äkkiä lakatessa. Hän haistoi suolaisen ilman ja rantaan ajautuneen levän, joka oli jo alkanut lahota auringossa. Aurinko poltti kasvoja, lokit kirkuivat.
Sitten kaivo alkoi tulvia, ja jostain taivaalle lipui mustia pilviä. Tuuli nousi ja lokkien kirkuna muuttui karmeaksi kiljunnaksi, joka täytti jokaisen aivosolun. Hän lähti juoksemaan alas jyrkkää dyynin rinnettä. Sandaalit upposivat hiekkaan.
Vesirajassa oli paljon väkeä, ja vaikka Mikael oli nähnyt unen satoja kertoja aikaisemmin, ja tiesi, mitä joutuisi näkemään, uni naulitsi hänet paikoilleen ja pakotti katsomaan. Unen hampaat iskivät kiinni.
Askeleet hidastuivat, ja jossain kohtaa uni ei enää ollutkaan uni, vaan muisto, jota hän oli turhaan yrittänyt tukahduttaa. Kun hän ehti vesirajaan, alkoi tihuttaa vettä. Mädäntyneiden kaislojen ja rakkolevän paksu, makea tuoksu tunkeutui sieraimiin.
Vedessä kahlasi nainen, korpinmustat hiukset olivat kastuneet läpi ja valuivat kasvoille ja hartioille kuin öljytyt hevosen häntäjouhet. Vaatteet olivat kastuneet läpi ja roikkuivat kuin räsymatot pesun jälkeen. Nainen kantoi sylissään poikaa, jonka ohuet jalat, pää ja kädet riippuivat velttoina.
Mikael työntyi ihmisjoukon läpi ja alkoi kahlata naista vastaan. Turkoosi ja tyyni vesi oli nyt mustaa kuohua, joka iski häntä vastaan vihaisina vaahtopäinä.
Sitten uni päättyi ja Mikael kohosi istumaan sängylle. Hän katsoi radiokellon punaisina hehkuvia numeroita ja totesi olevan liian aikaista herätä ja liian myöhäistä jatkaa nukkumista. Hän painautui takaisin tyynylle ja tuijotti betonikattoa ja sen halkeamia. Yksi halkeama muistutti hänestä lohikäärmeen pyrstöä. Jos halkeamaa katsoi tarpeeksi pitkään, näytti todella kuin se liikkuisi.
Mikael nousi ja laahusti keittiöön. Uni ei jättänyt häntä rauhaan. Matiaksen kuolemasta oli tänään viisi vuotta. Se tuntui ikuisuudelta – ja samalla se oli kuin eilen.
Aika todella oli suhteellista, se laukkasi, hidastui, laukkasi taas.
Pahinta oli, ettei hän enää pystynyt muistamaan poikansa kasvoja. Välillä hän muisti ne kirkkaasti. Ensi hymyn ja naurun, hymykuopat ja pyöreät silmät, joiden kulmissa oli jo pieniä uurteita. Hän muisti pojan ensimmäisen eskaripäivän ja lippalakin, joka oli aavistuksen liian iso. Mutta välillä Matiaksen kasvojen edessä oli harso, joka esti näkemästä tarkasti. Ja aina silloin Mikael tunsi suurta hätää ja pakokauhua, sillä muistot olivat enää ainoa asia, joka hänellä oli Matiaksesta jäljellä
Matias oli kuollut – ja hän oli elossa.
Kenenkään ei tulisi haudata omia lapsiaan.
Mikael otti keittiön tikkaat ja kurotti ruokakomeron ylähyllyltä lukitun kassalippaan. Hän avasi sen ja nosti esiin mattamustan puoliautomaattipistoolin, jolla oli aikoinaan harjoittanut tarkkuusammuntaa. Hän liikutteli asetta puolelta toiselle tunnustellen sen kylmää elotonta painoa. Ase sopi täydellisesti hänen käteensä, ja vaikka hän ei ollut ampunut sillä laukaustakaan yli viiteen vuoteen, muistivat hänen lihaksensa välittömästi, miten sitä piti kannatella. Sitten hän avasi pahvisen patruunalaatikon ja latasi aseen.
Keittiön ikkunasta avautui näkymä Yrjönkadulle. Siellä kulki jo aamuvirkkuja töihinlähtijöitä ja koirankusettajia. Joku juoksi trikoissa kuulokkeet päässä, toinen käveli matkapuhelin korvallaan. Varhaisesta aamusta huolimatta ihmisillä oli kevyesti päällä. Päivästä tulisi kuuma, mutta Mikael ei tuntisi sitä enää.
Hän työnsi pistoolin piipun suuhunsa. Hampaat kalahtivat kiinni kovaan metalliin, kieli eksyi tunnustelemaan piipun suuta. Karvas aseöljyn ja palaneen ruudin sekoitus valui kurkkuun. Etusormi luiskahti liipaisinrenkaan sisään. Mikael korjasi pistoolin asentoa osoittamaan kohti pikkuaivojen ja selkärangan yhtymäkohtaa. Tässä kohtaa elämäänsä ei halunnut ampua hutia. Kiirettä ei ollut. Liipaisin alkoi painua natisten.
Sieraimet levisivät. Kaikki asunnon tuoksut tuntuivat vahvemmin. Paistinrasva, pöly ja vanhat huonekalut. Toripulu liisi ikkunan ohi. Sekunti sen perässä viu­hahti kanahaukka kuin ammuttu nuoli.
Auringon ensi säteet purskahtivat esiin harmaiden kerrostalopaasien takaa. Haalea valoviiru alkoi kiivetä ylös keittiön seinää. Mikael puristi silmänsä kiinni. Aika alkoi kiitää, se lensi valonnopeudella jossain aika-avaruuden poimuissa, jonka ikkunoista pystyi kurkistamaan menneisiin aikoihin. Hän näki itsensä ajamassa polkupyörällä alas katua. Oli kesä ja kaikki oli kukassa, hän oli ehkä viisivuotias. Tuolla hän istui sillankaiteella tyttö kainalossaan, oli juhannusyö – ja tuolla hän kannatteli vastasyntynyttä Matiasta sylissään.
Liipaisin painui.
Puhelin pärähti soimaan makuuhuoneessa. Sen ääni lävisti hiljaisuuden kuin sukkapuikko olisi työnnetty tärykalvon läpi. Puristus liipaisimesta heikkeni. Yksinäinen hikipisara valui ohimoa alas, taittui kulmakarvan kaaresta ja valui poskelle.
Puhelin soi ja surisi vaativana. Mikael veti piipun suustaan, napsautti varmistimen paikoilleen ja laski aseen pöydälle. Hän hengitti raskaasti. Ihoa pisteli, kasvot tuntuivat puutuneilta. Hän nousi. Jalat eivät kantaneet, ja hän joutui ottamaan tukea ovenkarmista. Puhelin soi yhä. Mikael katsoi numeroa ja avasi linjan.
”Mikael.”
”Huomenta”, Satu Korpela toivotti. ”Herätinkö?”
Mikael katsoi radiokelloa. Kuusi minuutti yli kuusi. ”Itse asiassa olin jo hereillä.”
”Olet aina ollut huono valehtelija.”
”Miksi sitten kysyt, jos kerran tiedät, olenko hereillä vai en?”
”Honkaluodosta, läheltä Lattomeren rajaa, löytyi kroppa”, Satu sanoi.
”Okei. Missä tavataan?”
”On yksi juttu. Ajattelin, että haluat tietää… se on pieni poika. Todennäköisesti Pekka Nieminen, se kaksi päivää sitten kadonnut seitsemänvuotias. Eikö tänään ole Matiaksen…”
Mikael puristi luuria rystyset valkoisina. Katse etsiytyi keittiön pöydällä lojuvaan pistooliin, jonka piippu kiilteli vieläkin hänen syljestään. Hän ei sanonut mitään.
”Minä tulen hakemaan”, Satu sanoi. ”Kymmenen minuutin päästä alaovelta? Hemmetin kuuma päivä tulee.”
Kommentoi »