Luurankoranta osa 2 – Avun kesädekkari 2020

Löydät kesädekkarin edellisen osan täältä.

Marianne Jukola makasi aitanpolulla suulleen lyyhistyneenä. Harvat hapset olivat tahmaantuneet ruosteenpunaisesta verestä. Kyykistyin hänen viereensä, nuolaisin kättäni ja asetin kämmenselän hänen sieraintensa eteen. Helpotuin, kun tunsin hänen hengityksensä. Hän oli elossa.

Marianne äännähti heikosti.

– Soitanko ambulanssin? Kuka tämän teki sinulle? kysyin häneltä. Kännykkä ei ollut taskussani, muuten olisin jo soittanut hätäkeskukseen.

– Älä soita. Kyllä minä tästä tokenen. En halua virkavaltaa tänne.

– Mutta pakkohan meidän on soittaa! Sinut olisi voitu murhata. Tunsitko tekijän? sanoin ja pelkäsin, että uuvutan Mariannen kysymyksilläni.

– Älä kysele niin paljon. En halua kenellekään pahaa, Marianne sopersi.

– Joku halusi sinulle! Ei tällaista voi katsoa sormien läpi, tolkutin hänelle.

– Auta minut vain sisälle, Marianne huokaisi väsyneesti.

– Olet saanut vähintään aivotärähdyksen, ties vaikka kallonmurtuman. Puserosikin on ihan veressä.

Marianne nojasi käsivarteeni ja tunsin, kuinka kylmä hänen kätensä oli. Hänen ruumiinlämpönsä oli laskenut vaarallisen alas, kun hän oli maannut koko yön kasteisella nurmikolla.

– Vie vain minut sänkyyn ja keitä minulle teetä. Olisitko niin kiltti?

– Totta kai. Mutta ensihoito...

– Ei mitään ensihoitoa. En tahdo, että tästä tulee poliisiasia, Marianne sanoi napakasti.

Ketä hän suojeli? Kun keitin keittiössä teetä, kuulin lattian narahtavan yläkerrassa, vaikka kenenkään ei pitänyt olla talossa lisäksemme. Kuvittelin taloon Mariannen aikuisen lapsen, lievästi kehitysvammaisen aikamiespojan tai -tytön, joka äityi väkivaltaiseksi kuutamoöinä. Minun oli puhuttava Mariannelle vakavasti.

– Marianne, asuuko tässä talossa joku muu? Kuulin yläkerrasta lattian narinaa.

– Kissa käy siellä tekemässä työtään. Avaa kyökin ovi, niin saadaan se seuraksi.

Katselin Mariannea silmiin epäluuloisesti, mutta tottelin häntä. Oven takana odotti kuin odottikin kissa, joka tahtoi tulla ruokakupilleen.

– Kisukisukisukisu, Marianne kutsui uskollista ystäväänsä, eikä kulunut kauan, kun kissa oli kerällä hänen peittonsa päällä.

Huokaisin.

– Jos olisin sinä, kävisin terveyskeskuksessa näyttämässä haavaa. Tarvitsisit aivokuvauksen.

– Terveyskeskus suljettiin jo kymmenen vuotta sitten. Joutuisin Tampereelle ensiapuun, ja arvaa kauanko siellä saa jonottaa? En lähde. Eläimet pitää hoitaa. Unohda koko juttu.

En ryhtynyt väittämään vastaan, mutta päätin pitää emäntääni silmällä. Näin työpöydällä matkustajailmoituksen ja aloin täyttää sitä. Kysyin Mariannelta, mihin panisin täytetyn kaavakkeen.

– Jätä siihen pöydälle, hän sanoi silmät suljettuina.

– Haluatko nähdä passini? Se on aitassa.

Majatalon emäntä huitaisi kädellä ilmaan.

– Ei täällä semmoisia ole ennenkään kyselty.

Marianne makasi sängyssään silmät kiinni ja mietin, halusiko hän olla rauhassa. En ollut valmis jättämään häntä yksin. Jos hänen tilansa huononisi yhtään, soittaisin pelastustoimen paikalle.

Aivan kuin Marianne olisi lukenut ajatukseni, hän kysyi, aioinko mennä uimaan.

– Varmaan. Vesi oli lämmintä.

– Ole sitten varovainen, Marianne sanoi.

– Miksi? Olen hyvä uimari.

– Täällä eivät monet ui.

– No minkä vuoksi eivät? Onko järvessä joitakin vaarallisia virtauksia tai pyörteitä?

– Ei, mutta...

Olin ymmälläni. Mitä pelättävää vedessä voisi olla? Loch Nessin hirviö? Minulta pääsi pyrskähdys, kun ajattelin esihistoriallisen merihirviön nousevan järvestä Aurinkorannan kallioiden edessä.

– Aurinkojärveen on moni hukkunut, Marianne sanoi torjuvasti.

– Okei... sanoin, vaikka hänen puheensa kuulosti kieltämättä oudolta. Ehkä tärsky sekoitti hänen ajatuksiaan.

– Kuulitko? hän kysyi. – Auto ajoi pihaan.

Hetkessä hän oli valppaana kuin kettu.

– Pysy sinä sängyssä, niin minä menen katsomaan, huudahdin ja painoin hänet takaisin makaamaan.

– Kiitos, Elna.

Vanha farmari-Volvo ajoi pihaan. Torvi soi muutaman kerran. Astuin kuistille ja heilautin kättäni. Seitsenkymppinen pariskunta astui autosta. Nainen kantoi pullapussia ja miehellä oli kädessään nippu Aamulehtiä. Mies oli varmaan suurikokoisin ihminen, jonka olin koskaan nähnyt. Nainen näytti hänen rinnallaan todella sirolta ja simpsakalta.

– Päivää, sanoin ja kerroin nimeni. – Olen vieraana täällä.

Kirsti ja Jalle Sundqvist esittelivät itsensä.

– Miten Marianne jakselee? Meillä on tapana käydä katsomassa, ettei kukaan naapureista ole saanut sydänkohtausta tai hukkunut tai mitään sellaista.

Jokin heidän äänensävyssään sai minut vilkaisemaan uudelleen heidän kasvojaan. Vanha sanonta palasi mieleeni: Rikollinen palaa aina rikospaikalle. Olivatko he yllättyneitä nähdessään minut? Odottivatko he löytävänsä Mariannen ruumiin kylmenneenä? Jallen kokoisen miehen ei olisi homma eikä mikään antaa nuijanukutus ikääntyneelle naisihmiselle. Ei, vaikka miehellä oli ikää saman verran.

– Marianne ei voi hyvin, vastasin.

Kerroin, mitä olin nähnyt aamulla. Samassa vatsani alkoi murista kuin muistutukseksi, etten ollut syönyt vielä aamiaista. Kun samaan aikaan satuin katsomaan Kirstin uunituoreita pullia, nainen ymmärsi vihjeen, avasi pussin ja ojensi lämpimän leivonnaisen käteeni.

Suu täynnä pullaa jatkoin:

– Löysin hänet makaamasta maassa tänä aamuna. Joku oli kolkannut hänet yöllä.

Jalleen tuli vauhtia. Parilla harppauksella hän oli talon sisällä. Menimme kaikki Mariannen makuuhuoneeseen. Jalle istui jo Mariannen vieressä ja tutki haavaa. Kirsti kiikutti märkää rättiä Mariannen otsalle.

– Kyllä sinä siitä toivut, Jalle sanoi. – Lepää nyt vain rauhassa.

Nielaisin viimeisen pullapalan ja katsoin hölmistyneenä naapuripariskuntaa. Olivatko tällaiset päällekarkaamiset kylässä tavallisia? Kolkkasiko tuntematon hiippari pimeän turvin kylän asukkaan harva se yö, ja aamulla asiaa painettiin villaisella? Kuten Kirsti kirjaimellisesti tekikin. Hän otti Mariannen nojatuolin selkämykseltä harmaan villapuseron ja alkoi painella sillä Mariannen otsaa. Siihen oli kohonnut komea sarvi.

Marianne yski rajusti. Hän oli vilustunut yön aikana.

– Pitäisikö meidän soittaa ambulanssi? kysyin.

– Ei kannata, Jalle sanoi varmasti. – On asioita, joista ei kannata kauheasti huudella kirkonkylällä. Tämä on yksi sellainen tapaus.

– Marianne joutuisi vain Tampereelle ensiavun penkille odottamaan. Sitten hänelle pantaisiin pari tikkiä ja käskettäisiin levätä. Odotas, minulla taitaa olla mukanani perhosteippiä, Kirsti sanoi ja alkoi kaivella käsilaukkuaan. Hetkessä hänen käsiinsä ilmestyi puhdistusainetta ja laastaripakkaus.

– Me joudumme paikkaamaan laitumella vahingoittuneita eläimiä tavan takaa, Jalle selitti minulle.

– Okei, jouduin taas vastaamaan. He tuntuivat olevan varmoja, ettei ulkopuolista apua kaivattu.

– Ehkä minä sitten lähden uimaan.

Jalle ja Kirsti kääntyivät molemmat katsomaan minua silmät suurina.

– Järveenkö?

– Meinaatko uskaltaa?

Tilanteessa oli jotain niin pähkähullua, että puhkesin nauramaan. Oli ihan ookoo, että joku Kallionkatveen kylässä asuva mielipuoli kumautti vanhalta naiselta tajun kankaalle, mutta pieni viaton uimaretki järvessä, jonka rannassa poikani jalat olisivat yltäneet hiekkapohjaan, oli jotain kammottavan vaarallista.

Lopetin nauruni lyhyeen, kun näin, kuinka totisina he kaikki katsoivat minua.

– Kyllä minä aion uskaltaa, sanoin ja yritin pitää kasvoni peruslukemilla.

– Herran haltuun, Kirsti sanoi.

– Ennen kuin menet, ota jääkaapista ruokaa, Marianne huolehti pielustensa keskeltä. – Minusta ei ole nyt laittamaan aamiaista.

– Kiitos, minä otan. Haluaako joku muu kahvia?

Kaikki halusivat.

Pian mutustelimme ruisleipää ja pullaa Mariannen viihtyisässä keittiössä. Jalle Sundqvist kyseli minusta ja ammatistani. Kerroin, että olin naimisissa ja olin ollut useita vuosia vakuutusyhtiössä töissä. Jostakin syystä en ollut valmis puhumaan heille yrityksestäni kirjoittaa jännitysromaani.

– Onko teillä lapsia? Kirsti kysyi.

– Kyllä, poikamme syntyi kymmenen vuotta sitten, sanoin.

– Meilläkin on kolme lasta, mutta kaikki muuttivat täältä pois heti, kun kynnelle kykenivät, Jalle huokaisi.

– Tero ja Tuukka opiskelivat Tampereella, mutta Anniina lähti Helsinkiin asti. Tunnetko Anniina Sundqvistia? Hän asuu Malminkartanossa, Kirsti kysyi ja pieni toivonkipinä syttyi hänen silmiinsä.

Jouduin pudistamaan päätäni.

– Helsinki on aika iso kaupunki.

Kun olimme syöneet, Kirsti latoi astiat tiskikoneeseen ja pani sen pyörimään. Siivosin pullapussin roskikseen. Panin myönteisesti merkille, että huushollissa lajiteltiin sekajätteet, muovit, metalli ja pahvi.

– Muista pitää puolen tunnin ruokalepo, ennen kuin menet järveen, Jalle huolehti.

– Täydellä vatsalla ei saa mennä uimaan, Kirsti vahvisti.

Lupasin heille kiltisti kuin omille vanhemmilleni, etten menisi heti uimaan. Laitumelta kuului hevosen hirnuntaa. Karjaa ei varmaan ollut ruokittu sinä aamuna.

– Entä eläimet? kysyin.

– Me hoidamme ne, Jalle sanoi.

Hain pyyhkeeni ja astelin rantapolulle. Vasta kun komea kuusiaita peitti talon, uskalsin avata kännykkäni. Mieheltäni oli tullut viesti, hyvän huomenen toivotukset. Kello oli jo puoli yksitoista. Tähän aikaan en voinut soittaa hänelle. Koetin soittaa pojalleni, mutta puhelinnumerosta kuului pelkkä vastaajan viesti. Kuuntelin sen hymyillen. Se oli vanha viesti, jonka olimme äänittäneet yhdessä. Sakun kirkkaan pojanäänen takaa kuului minun kuiskaukseni. Neuvoin häntä sanomaan koko nimensä ja lupaamaan soittaa takaisin.

Pulahdin järveen eikä mitään tapahtunut, tietenkään. Uin rintauintia puronsuulle lähelle Ossin saunaa. Näin miehen pulikoivan paljussa pihallaan. Eikö hänkään osannut uida?

Ulpukoiden varret kietoutuivat nilkkojeni ympärille, mutta pääsin niistä vapaaksi potkaisemalla kevyesti. Kun kuivattelin itseäni pyyhkeen päällä, aurinko lämmitti suloisesti. Siitä huolimatta sain kylmiä väreitä siitä, mitä Mariannelle viime yönä tapahtui. Jouduin kääntämään selkäni järvelle, että näkisin, jos joku tulisi rantapolkua pitkin. Enää minua ei yllätettäisi kuten Ossi oli edellispäivänä tehnyt.

Sundqvistien Volvo oli kadonnut pihalta. Menin aittaan ryhtyäkseni työhön. Olin vetkutellut aivan tarpeeksi. Avasin valmiiksi luodun tiedoston nimeltä Dekkari ja aloitin sen kirjoittamisen. Se sujui yllättävän hyvin, olihan juoni kypsynyt mielessäni kauan.

Hallitsin kymmensormijärjestelmän ja kun tiesin, mistä kirjoittaisin, ei kulunut kuin hetki, kun ensimmäisessä luvussa oli merkkejä yli viisitoistatuhatta. Katselin merkkimäärää ihmeissäni ja ensimmäistä kertaa ajattelin, että romaanistani saattaisi sittenkin tulla totta. Ajatus oli kihelmöivä ja onnellinen.

Soitin miehelleni ja kerroin hyvin etenevästä työstä. Hän onnitteli minua ja kuulosti todella iloiselta. En kuitenkaan kertonut hänelle, mitä Mariannelle oli tapahtunut. Hän olisi käskenyt minut heti kotiin tai tullut jopa itse hakemaan.

– Mitähän Sakulle kuuluu? kysäisin. – Hän ei ole vastannut soittooni.

En saanut selvää, mitä mieheni sanoi ensiksi, mutta sitten hän vastasi:

– Ihan sitä samaa kuin ennenkin.

Hymyilin. Mieleeni nousi kuva kuulokkeet päässä autopeliä pelaavasta poikaporukasta.

– Pus-pus, lopetin puheluni.

Mieheni sanoi rakastavansa minua päivä päivältä enemmän.

Näin Mariannen kävelevän navetasta sisälle ja uskaltauduin menemään hänen peräänsä keittiöön. Hyvä tuoksu tulvi uunista. Olikohan Kirsti tai Jalle valmistanut hänelle lihapadan uuniin? Kuka tahansa sen oli tehnytkin, osasi asiansa. Pian nautimme herkullista hirvipaistia ja joimme palanpainikkeeksi tilkkaset punaviiniä. Marianne tuntui olevan suhteellisen hyvässä kunnossa, joten uskalsin jättää hänet yksin.

Kävin maate, mutta sitten minua alkoi pelottaa. Ovi ei ollut lukossa, ja se, joka oli käynyt Mariannen kimppuun, oli vapaalla jalalla. Nousin sängystä, sytytin kynttilän ja raahasin raskaan piirongin oven eteen. Ovi aukesi sisään päin, joten saatoin teljetä sen näin perinteisellä tavalla. Jos joku yrittäisi tulla sisään, häneltä kuluisi hetki työntää painava huonekalu tieltään. Sinä aikana ehtisin soittaa hätäkeskukseen.

Vanha aitta natisi tuulessa. Kuulostelin ääniä pihalta. Viettivätkö lehmät yön laitumella aitan takana?

Yhtäkkiä jotain rämähti aitan seinään kovaa. Puhalsin kynttilän sammuksiin ja jäin seisomaan hiirenhiljaa oven viereen. Puristin puhelinta kädessäni. Vartaloni jokainen lihas oli jännittynyt ottamaan vastaan ulkopuolelta tulevan hyökkäyksen. Haroin käteeni aitan nurkasta puisen kapulan. Minua ei yllätettäisi niin kuin Marianne oli yllätetty omalla pihallaan. Minulla ei ollut mitään tarvetta suojella kylähullua, joka kävi kiusaamassa yksin asuvia, vanhoja naisia. Jos joku yrittäisi tunkeutua aittaan, täältä pesisi.