Apu

Luurankoranta osa 1 – Avun kesädekkari 2020

Luurankoranta osa 1 – Avun kesädekkari 2020
Näkymä oli kuin suoraan Raamatusta, ja rauhallinen kylä tuntui täydelliseltä kirjan kirjoittamiseen. Vähänpä tiesin ja arvasin tulevaa. Osa 1/10.
Julkaistu: 16.8.2020
Löydät sarjan muut osat linkkien takaa:
Kirjailija tarvitsee kirjoitusrauhan lisäksi inspiraatiota. Vaikka kotiseutuni oli nätti näin loppukesäisenä elokuun päivänä, mieleni tarvitsi pientä sysäystä saadakseen kauan haaveilemani dekkarin kirjoittamisen alulle. Matkalla mieli avartui, sydän sykähti ja muisti tallensi outoja sattumuksia, joita saattoi ryhtyä käsittelemään myöhemmin kodin rauhassa. Millaisena matkalla koettu elämys lopulta päätyisi kirjan sivulle, sitä en tiennyt etukäteen.
Taksiautoilija haukkui entistä liikenneministeriä sydämensä kyllyydestä.
– Toimiva systeemi pilattiin perin pohjin, eikä sitä pysty enää ennalleen korjaamaan. Oli ihan sattumasta kiinni, että olin täällä kylällä. Yleensä joudumme kyttäämään kyytiä Tampereen keskussairaalan pihassa. Siellä ne maakunnan autot jonottaa Tampereen taksien kanssa, ja maaseudulla ihmiset joutuvat turvautumaan naapuriapuun. Se akka pasko koko maan!
Myötäilin miehen puheita.
– Saanko käyntikorttisi, niin voin soittaa sinulle suoraan, kun haluan lähteä Kallionkatveen kylästä pois?
Mies sujautti kortin minulle ja muistutti, että minun kannatti soittaa hyvissä ajoin, mieluiten jo edellisenä päivänä. Tiesin, että olin matkalla korpeen, sillä Aurinkorannan matkailumaatila mainosti itseään syrjäisellä sijainnilla ja rauhallisella kylänraitilla, mutta entä jos jotakin odottamatonta tapahtuisi ja minun täytyisi päästä nopeasti pois? Ilmeisesti se ei onnistuisi.
Kun saavuin Kallionkatveen kylään, ymmärsin hyvin, miksi matkailutilan emäntä Marianne Jukola oli ristinyt yrityksensä Aurinkorannaksi. Keltainen suuri päärakennus ja sinisestä järvestä kohoavat rantakalliot kylpivät valossa. Olin kertaheitolla lumoutunut, ihastunut ikihyviksi.
Olin työskennellyt vakuutusyhtiössä Helsingissä. Pidin kesälomaa elokuun puolenvälin hujakoilla. Koulut olivat jo alkaneet, ja mökeistä ja majapaikoista sai helposti varatuksi huoneen. Tällä kertaa halusin jotain erikoista, ja kun törmäsin matkailusivuja selatessani Hämeen perukoilla sijaitseviin Aurinkorannan aittoihin, tiesin heti, että tänne halusin tulla.
Vanhat harmaahirsiset aitat oli siivottu huolellisesti ja vanhoihin sänkyihin oli hankittu uudet patjat. Sähköjohdot ja pistokkeet oli ujutettu huomaamattomasti lattialistojen alle, halogeenivalaisimet upotettu hirsiin. Tilalla oli ilmainen langaton verkkoyhteys. Saisin ryhtyä toteuttamaan pitkäaikaista haavettani kirjoittaa menestysdekkari. Olosuhteet olivat tunnelmallisen vanhanaikaiset, vaikka käytössäni oli kaikki nykyaikainen teknologia. Olin pakannut kevyesti, ja tärkein oli repussani eli uusi läppäri. Nyt ei muuta kuin murhamylly pyörimään. En ollut julkaissut vielä mitään, ja jostakin kaikkien oli aloitettava. Ratkaisevin vaihe oli takana eli se hetki, kun sanoin itselleni ja läheisilleni, että aioin kirjoittaa kirjan ja käyttää siihen lomani.
Olin raivannut tilaa haaveelleni itsekkäästi. Tähän asti olin antanut perheelleni kaiken aikani ja voimavarani, mutta vihdoinkin minun oli mahdollista keskittyä suureen unelmaani.
Halusin tehdä täydellisen murhan. Halusin kirjoittaa vetävän dekkarin, josta syyllistä ei arvaa heti ensimmäisessä luvussa ja joka yllättää lukijan perinpohjin moneen kertaan. Juuri sellaisia kirjoja lukijat rakastivat. Tiesin, että se oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta halusin yrittää.
Taksi kaarsi Aurinkorannan pihaan ja maksoin sen käteisellä. Toivotin kuljettajalle hyvää päivänjatkoa ja katselin ympärilleni haltioissani. Oi, kuinka kaunis maalaismaisema olikaan! Suomenpysty­kor­­va haukkui juoksulangassa merkiksi tulostani. Kumpuilevilla laitumilla laidunsi kaksi punarautiasta suomenhevosta. Navetan vieressä oli aitaus, josta minua tuijotti kaksi mustankirjavaa lehmää. Toisella laitumella näkyi suuri koivu, jonka alle oli ryhmittynyt lauma lampaita. Näkymä oli suoraan Raamatusta! Näin aitat pihan toisella puolella. Yhden niistä olin vuokrannut kuukaudeksi.
Tunsin jonkun pehmeän kietoutuvan nilkkojeni ympärille. Säärtäni kiehnäsi pörröhäntäinen kissa, jota kumarruin silittämään.
– Missä sinun emäntäsi on?
Sisäänheittäjäkissa ryhtyi työhönsä ja johdatti minut päärakennuksen ulko-ovelle. Nousin pari porrasta kuistille ja koputin oveen.
Kukaan ei tullut avaamaan.
Koputin uudestaan, mutta ketään ei saapunut vastaanottamaan minua. Kuulostelin ääniä suuren maalaistalon sisältä, mutta talo oli haudanhiljainen. Tunsin pahaenteisiä väristyksiä. Rohkenin avata narisevan oven ja astua hämärään eteiseen.
Vasemmalta puolelta nousivat portaat vinttiin ja oikealla puolella oli leveä ovi. Koputin siihen. Ei edelleenkään vastausta. Avasin oven ja näin valtavan vanhan pirtin ja pitkän pöydän. Kissa johdatti minut pirttiin. Jäin seisomaan keskelle huonetta uunin viereen.
– Huhuu!
Ei vastausta. Missä talon asukkaat olivat? Kissa meni häntä pystyssä keittiöön. Pirtin pöydälle oli jätetty kirje. Nimeni luki kuoressa, joten avasin sen.
”Tervetuloa, Elna Kurkijoki!
Jouduin lähtemään asioille, mutta voit valita itse makuuaittasi. Kaikki aitat ovat tällä hetkellä vapaita. Ovet ovat auki, koska niissä ei ole lukkoa. Jos sinulla on nälkä, ota jääkaapista, mitä haluat.”
Kirje oli hienoinen yllätys. En ollut osannut kuvitella, ettei aittoihin ollut remontin yhteydessä asetettu lukkoja.
Olin tottunut lukkoihin kuten kaikki kaupunkilaiset. Me pidimme lukossa ulko-ovemme, alaovemme, kellarin ovemme, vintin ovemme, automme, polkupyörämme, jopa lastenvaunumme. Meidän tietokoneissamme oli salasanoja, palomuureja ja virusturvia. Meidän päässämme oli numerosarjoja ja numero-merkki-kirjain-yhdistelmiä, joita kukaan ei voisi keksiä. Ne turvasivat meidän elämämme tärkeimmät asiat kuten pankkitilit, luottokortit, sähköpostin, Facebookin, Twitterin, Instagramin, sano vain minkä. Me olimme piilottaneet ja panneet lukon taakse kaiken. Koin pienoisen järkytyksen ajatellessani, että Aurinkorannan aitassa minun pitäisi käydä nukkumaan niin, että ulko-ovi olisi auki kenen tahansa hiipiä sisään.
Pystyisinkö siihen? En ollut varma. Hetken mietin jo taksin tilaamista, mutta vuosia hellimäni murhasuunnitelma vyöryi niin voimalla päässäni, että päätin uskaltaa. Ellen kirjoittaisi kirjaani nyt, en varmaankaan saisi toista mahdollisuutta. Kirjan kirjoittaminen vaatii painetta, ja se paine oli lähtenyt purkautumaan. Jos jäisin vain lepäämään ja suunnittelemaan, en saisi ikinä valmista teosta käsiini.
Entiset vilja-aitat olivat kaikki suurin piirtein samanlaisia. Lattialankut olivat leveitä ja notkolle kuluneita. Pysty­suorat portaat olivat yhtä jyrkät kuin tikapuut. Ne veivät yläkertaan, jossa oli houkuttelevan runsas, valkoisten ja mankeloitujen lakanoiden vuoraama parisänky. Alhaalla oli toinen, yhtä muhkea sänky. Päätin valita sen, koska portaat olivat niin jyrkät. Alakerrassa oli myös pieni pesupöytä, jolle oli asetettu vati, vesikannu ja hammasmuki. Työpöytä ja lamppu oli asetettu seinään jälkikäteen puhkaistun ikkunan viereen. Ikkunasta avautui jumalaisen kaunis näkymä järvelle.
Valitsin aitan, joka oli lähinnä päärakennusta. Ainakin siitä olisi lyhin matka juosta turvaan, jos tarve vaatisi. Päärakennuksen ulko-ovessa kyllä oli lukko. Nostin laukkuni aitan sisään ja annoin silmieni tottua hämärään.
Olin tullut perille.
Otin kannettavan sylimikron repusta ja asetin sen pöydälle. Kasasin läppärin viereen lähdeaineistoni ja kirjojen päälle valkoisia paperiarkkeja. En halunnut emäntäni näkevän, millaisia kirjoja olin ottanut mukaan. Tarvitsin tietokirjoja tosielämän murhatutkimuksista päästäkseni oikeaan tunnelmaan. Viiltäjä-Jackia ja muita kuuluisia sarjamurhaajia. Poliisintyö ei ollut tuttua minunlaiselleni konttorirotalle.
Puin uima-asun ylleni, otin pyyhkeeni ja palasin pihalle. Päästin koiran juoksulangasta ja se lähti näyttämään tietä. Uimaranta oli ihanan puhdas, vesi läpinäkyvän kirkasta ja yhä lämmintä. Naapuritilat näkyivät rantaan paremmin kuin pihalle. Lähimpään taloon oli noin kolmesataa metriä. Olin kuin herran kukkarossa. Poikanikin olisi tykännyt olla täällä, jos olisi voinut tulla. Asetuin makaamaan pyyhkeelleni.
Heräsin siihen, että minun tuli kylmä. Joku seisoi auringon edessä ja peitti minut varjollaan. En nähnyt hänen kasvojaan. Hän oli hiipinyt luokseni hiljaa kuin varas.
Vedin pyyhkeen uimapukuni peitoksi. En nähnyt edes, oliko tulija mies vai nainen.
– Päivää. Olen Venetkosken Ossian, noin seitsemänkymmentävuotias mies esitteli itsensä. – Voit haukkua minua Ossiksi. Kuka sinä olet? Et taida olla tyttö täältä päin.
Nousin istumaan.
– Olen Marianne Jukolan vieras Elna.
En halunnut paljastaa miehelle, että asuin yksin lukitsemattomassa aitassa. Olkoon mies siinä uskossa, että asuin Mariannen kanssa talossa.
Aivan kuin mies olisi lukenut ajatukseni, hän sanoi:
– Anteeksi uteliaisuuteni. Meillä ei ole täällä juurikaan salaisuuksia. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ihmisten nenän alla.
En oikein uskonut häntä, mutta en ryhtynyt väittämään vastaan.
– Joko Marianne tuli kotiin? kysyin.
– Kyllä, me kävimme yhdessä kylällä. Marianne kuskaa, kun minulta vietiin jo kortti. Minun sauna on tuo tuossa, Ossi sanoi ja osoitti koivujen reunustamaa pientä, punaista hirsisaunaa. – Marianne pyysi sinua tulemaan sisälle. Sinä taisit vähän torkahtaa?
Myönsin näin käyneen. Etsin katseellani koiraa, mutta se oli kai palannut takaisin.
– Tässä oli niin lämmintä ja hiljaista.
– Anteeksi, jos säikäytin sinut.
– Ei se mitään. Menen nyt tervehtimään Mariannea, sanoin ja keräsin tavarani.
– Näemme vielä varmasti. Meitä ei kovin monta asu tässä kylässä, joten jokainen vieras on kuukauden tapaus. Minä asun yksin, Sundqvistin Jalle ja Kirsti tuolla, Sutisen Jermu tuolla, mies sanoi ja osoitti sormellaan järven rannoilla kohoavia isoja maalaistaloja. – Me ollaan asuttu täällä koko ikämme, paitsi Jermu kävi pyörähtämässä kaupungissa.
Pistin nimet ja talojen sijainnit mieleen. Sundqvistit asuivat kapean järven toisella puolella, Ossi lähimpänä Mariannea ja Jermu Sutinen Ossin talon takana.
– Kiitos tiedosta, sanoin kohteliaasti.
– Lilja Kesanto asuu vuokralla Sundqvistien vuokramökissä. Hän ei ole alun perin täältä, mutta on asunut mökissä jo puolitoista vuotta. Hän ei käy koskaan rannalla.
– Ehkä hän ei osaa uida.
– Silloin on parempi, ettei mene uimaan, Ossi vastasi ja katseli mietteliäästi Kesannon mökkiä. – Hän välttelee ihmisiä muutenkin.
Marianne istui kuistillaan ja huiskutti minulle.
– Päivää ja tervetuloa, hän huusi.
– Päivää, sanoin. Ojensin käteni ja puristin Mariannen jäntevää ja hiostunutta kättä.
– Olen Elna Kurkijoki. Katsoin parhaimmaksi asettua taloksi. Valitsin tuon lähimmän aitan makuupaikakseni.
– Mahtavaa, kun olet ollut omatoiminen. Meidän piti käväistä kylällä pikaisesti, mutta aina siellä tuhraantuu aikaa. Otatko valkoviiniä?
Häkellyin kysymyksestä enkä osannut vastata siihen. Marianne alkoi nauraa.
– Olisi kiva saada seuraa.
Marianne kertoi asuneensa aina kotitilallaan, mutta hänen lapsensa olivat muuttaneet kaupunkiin. Toissa vuonna hän oli jäänyt leskeksi. Silloin hän keksi ryhtyä pitämään matkailutilaa.
– Eläimistä ja vieraista on seuraa, joten ei täällä tule aika pitkäksi. Mutta täytyy sanoa, että ainahan sitä omaa ihmistä kaipaa. Entä sinä?
Kerroin, että mieheni piti kesälomansa jo heinäkuussa, joten lähdin yksin tänne pidemmäksi aikaa.
– Haluaisin kirjoittaa romaanin, kerroin Mariannelle.
– Mielenkiintoista! Marianne nauroi ja kaatoi lasiin lisää viiniä. Koska en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, viini humahti päähäni. Kävimme taputtelemassa eläimet ja Marianne esitteli tiluksiaan. Pidin hänen mutkattomuudestaan, ja eläimet olivat aivan lutuisia. Suloinen karitsa vei sydämeni.
Marianne valmisti meille herkullisen aterian ja söimme sen kuistilla. Ilta pimeni sametinpehmeästi.
– Olen aina rakastanut näitä lämpimiä ja salaperäisiä elokuun öitä, sanoin. – Tulee tunne, että mitä tahansa voi tapahtua.
Marianne nyökkäsi hymyillen. Kun kömmin yöpuulle hurmaavan historialliseen aittaani, ajattelin, mikä luojan lykky minulle oli käynyt, kun löysin näin rauhallisen kylän työskentelypaikakseni.
Vähänpä tiesin ja arvasin tulevaa.
Sinä yönä Mariannea lyötiin tylpällä esineellä takaraivoon niin, että hänen harmaat hiuksensa tahriintuivat vereen ja hän kaatui tajuttomana maahan.
Hyökkääjä pääsi pakenemaan paikalta kenenkään estämättä. Kun nousin aamiaiselle, löysin emäntäni liikkumattomana aitan­polulta.
Kommentoi »