Apu

Luurankoranta osa 5 – Avun kesädekkari 2020

Luurankoranta osa 5 – Avun kesädekkari 2020
Kun eteen tulee jo kolmas murhayritys puolen viikon sisällä, Elnan on hiljalleen päätettävä, kestääkö tuuri ja uskaltaako hän jäädä kylään. Osa 5/10.

Löydät sarjan aiemmat osat linkkien takaa:

Jalle Sundqvist vajosi upoksiin viljasiiloon minun ja Kirstin katsellessa hänen hyödytöntä kamppailuaan ohranjyvien seassa. Silloin Kirsti sai toimintakykynsä takaisin. Hän sieppasi seinältä oranssin vetoköyden, jossa oli lenkki toisessa päässä. Hän pujotti toisen pään satulan nuppiin ja käski minun pitää hevosta paikallaan. Toiseen päähän hän sitoi raskaan metallikoukun, jonka hän heitti siiloon muutaman kerran. Kolmannella kerralla koukku tarttui kiinni.

– Nyt! Pane Viksu kiskomaan Jalle ylös!

En nähnyt, mitä siilossa tapahtui, mutta kun houkuttelin maiskuttamalla Viksua eteenpäin, kuulin pian Jallen vetävän syvään henkeä ja alkavan yskiä rajusti.

– Rakas, koeta kestää! Kirsti huusi. Kyynelet valuivat hänen poskillaan, kun hän vilkaisi minua.

– Vielä vähän matkaa!

Jallen kiskominen ei väsyttänyt hevosta, mutta satula alkoi valua kohti hevosen lautasia. Otin köydestä kiinni ja ryhdyin vetämään miestä ylös, ja saman teki Kirsti. Lopulta saimme Jallen luukun reunalle ja hän tokeni sen verran, että pystyi nousemaan omin voimin siilosta pois.

Kirsti kiitti rukoillen Jumalaa, minua ja hevosta. Jalle makasi mahallaan ja yski kurkustaan ja sieraimistaan viljanpölyä.

– Olisit voinut tukehtua, Kirsti sanoi. – Kuolla.

– Ilman sinua olisin kuollutkin, Kirsti, Jalle sanoi ja katsoi vaimoaan. – Kiitos teille molemmille.

Tutkin tarkemmin siiloa lampun kanssa ja näin miesluukun alla olevat tikkaat. Miksi Jalle ei ollut käyttänyt niitä?

– Etkö yltänyt tikkaisiin? kysyin.

– Hätäännyin. En muistanut koko tikkaita, hän sanoi nolona.

– Miten sinä ylipäätään putosit sinne? ihmettelin.

– Me puimme ohraa koko aamupäivän. Puolisen jälkeen aloimme täyttää siiloa viljalla. Avasin miesluukun katsoakseni, kuinka korkealle pinta yltää. Silloin minut yllätettiin takaapäin.

– Mitä tapahtui? kysyin.

– Tunsin kovan töytäisyn selässäni.

Huomioon ottaen, kuinka isokokoinen Jalle oli, sen oli täytynyt olla todella kova tönäisy, että se horjutti hänet.

– Olen melko varma, että joku sysäsi minut alas.

– Näitkö ketään? Kuulitko mitään? kysyin.

– En mitään. Yhtäkkiä vain huomasin, että lensin ilman halki ja putosin viljan päälle.

Kirsti nyyhkäisi ja halasi miestään.

– Viimeistään nyt on selvää, että joku haluaa teidät pois päiviltä.

– Ketkä teidät? Kirsti kysyi. – Meidätkö?

– Koko kylän! Haluaako joku kostaa teille jotain vanhaa asiaa?

– Ei tietenkään. Ei täällä mitään muinaisia kaunoja haudota. Me olemme niin riippuvaisia toisistamme ja naapureidemme avusta, Jalle sanoi.

– Mutta... Kirsti aloitti.

– No? Kerro, Kirsti! kehotin ja rohkaisin häntä puhumaan taputtamalla häntä olkapäähän.

Kirstin oli vaikea aloittaa.

– On puhuttu, että sveitsiläiset havittelisivat tonttejamme. Näille rannoille haluttaisiin tehdä saksalaisille ja belgialaisille lomamökkejä. Tiedättehän, puhdas vesi ja ikimetsät ovat keskieurooppalaisille ylellisyyttä. Jallen pelloista tulisi hyvä golfkenttä.

– Kuka sellaista puhui? kysyin.

– Kylillä tiesivät..., Kirsti sanoi vältellen.

En oikein tiennyt, kuinka suhtautua Kirstin uutiseen. Minun oli vaikea kuvitella, että kukaan, varsinkaan varakkaat sveitsiläiset, alkaisi murhata ihmisiä saati lahdata kokonaista suomalaiskylää saadakseen pätkän korpijärvenrantaa ja golfosakkeen.

– No, oli kuka oli, tämä oli taas murhayritys. Vieläpä pirullisen ovela sellainen. Se olisi näyttänyt vain tapaturmalta, omalta huolimattomuudeltasi, huomautin.

– Ties kuinka kauan olisi mennyt, että ruumiisi olisi löytynyt, Kirsti sanoi. – Viljasiilo on pohjaton hauta.

– Soitan poliisille, sanoin. Taputtelin taskuani, mutta puhelin ei ollut taaskaan mukanani. Kaupungissa en liikkunut metriäkään ilman, että kännykkä oli taskussani tai tiukasti kädessäni, mutta täällä olin näköjään päässyt vapaaksi sosiaalisen median lumouksesta. Mikä oli tietysti ollut tarkoituskin.

– Etkä soita, huusivat Jalle ja Kirsti yhtä aikaa niin kovalla äänellä, että säikähdin.

– Sattuuhan noita onnettomuuksia, Jalle sanoi vähän lempeämmin.

Katsoin heitä huuli pyöreänä.

– Mitä ihmettä? Jos sinut tönäistiin, se ei ole mikään onnettomuus! Kuten ei ollut Mariannen kolkkaaminen eikä Ossin saunan palokaan.

– Ehkä minä horjahdin sinne itse. Otin lounaalla vähän punkkua, kun sain puimahommat päätökseen, Jalle tunnusti.

– Sinua huippasi jo aamulla. Asentohuimausta, sitä se oli, Kirsti komppasi miestään.

Puhalsin keuhkoni tyhjäksi. En ymmärtänyt Jallea enkä Kirstiä alkuunkaan. Miksi ihmeessä he halusivat salata näin vakavan rikoksen? Olivatko he aivan pimeitä?

– Te olette kaikki täällä hengenvaarassa!

– Eikä olla. Mutta ehkä meidän työturvallisuusasiamme ovat vähän retuperällä, Jalle tuumi.

Viksu koputteli navetan lattiaa kärsimättömänä. Se halusi jatkaa jo matkaa.

– Minun täytyy mennä, sanoin. – Mutta suosittelisin vahvasti, että soittaisitte poliisille. Entä jos sinä olisit kuollut? Miten Kirsti olisi pärjännyt täällä yksin? Onko sinulla edes henkivakuutusta? kysyin.

– On meillä kaikki, mitä me tarvitsemme, Jalle vakuutti torjuvasti.

– Mitä meillä ei ole, sitä me ei tarvita, Kirsti vahvisti miehensä puheet.

Kun ratsastin kohti Aurinkorantaa, vertasin mielessäni Kallionkatveen kylän asukkaiden mentaliteettia helsinkiläisten asiakkaideni tapoihin. He vakuuttivat autot, moottoripyörät, maastopyörät, veneen, taulut, korut, lapset, kissat, koirat, asunnot, matkat, työkalut, yritykset, yllättävät ja vakavat sairaudet sekä hengen. Alkukesästä eräs rockhemmo vakuutti kätensä ja kitaransa ja muuan Instagram-malli kasvonsa ja uudet silikonirintansa.

Kun jotain tapahtui, vakuutusyhtiölle ilmoitettiin siitä välittömästi ja vaadittiin korvauksia. Niitä ruinattiin, vaikka mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin saanut käsitellä niin monia tekaistuja korvausvaatimuksia, etten pysynyt enää laskuissa mukana. Joskus minua suorastaan nauratti, miten heppoisilla tarinoilla ihmiset yrittivät nyhtää vakuutusyhtiöltä rahaa.

Kallionkatveen kylässä porhallettiin tuurilla. Luotettiin siihen, että mitään ei tapahtuisi, kun ei ole ennenkään sattunut. Kun jollekin kävi ikävästi, noustiin ylös, pudisteltiin housunpolvet ja jatkettiin matkaa kuin mitään hätää ei olisi koskaan ollutkaan. Kun sirkkeli vei sormet, pantiin sormet taskuun ja jatkettiin sirkkelöintiä.

Tällainen leväperäisyys oli niin outoa, etten voinut kuin ihmetellä. Ikään kuin kaikki paha maailmasta katoaisi sillä, että siltä ummistaa silmät.

Minä tiesin, että sillä tavoin paha ei katoaisi. Päinvastoin, paha saisi lisää voimaa ja kasvaisi, kun sitä ei saatettaisi edesvastuuseen. Paha ihminen vakuuttuisi siitä, että hänellä olisi täysi oikeus jatkaa tekemisiään. Hän oli tiensä valinnut eikä kukaan estäisi häntä kulkemasta sillä polulla veriseen loppuun saakka.

Viksu hörähti. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään. Lilja Kesanto hääräili mökkinsä pihalla, mutta kun hän näki minun tulevan, hän pujahti piiloon. Ei pelkoa, en ollut tunkeutumassa hänen reviirilleen.

Hän oli niin pienikokoinen nainen, etten uskonut hänen voivan työntää Jallea siiloon. Olisiko se voinut olla Marianne? Kenties. Hänellä oli ainakin voimaa. Jermu olisi ehtinyt paikalle peräprutkullaan tai autollaan, mutta Kirsti olisi havainnut hänen tulevan. Ossin näin omin silmin raivaavan vieläkin raunioita tontillaan.

Todennäköisintä oli, että kylässä liikuskeli joku, johon en ollut vielä törmännyt ja josta kukaan ei ollut muistanut tai uskaltanut mainita minulle. Joku, jota he kaikki suojelivat. Omituista oli sekin, että Jalle putosi siiloon juuri sillä samalla hetkellä, kun minä ratsastin heidän navettansa ohi.

Kolme murhayritystä puolen viikon sisällä. En jaksanut uskoa enää kyläläisten hyvään tuuriin. Pian jotain lopullista tapahtuisi, se oli varmaa.

Entä minä? Uskaltaisinko jäädä tänne sovituksi kuukaudeksi? Tapahtumat olivat lietsoneet mieleeni sellaista kauhua, että murhatrillerin kirjoittaminen sujui paremmin kuin hyvin. Kun tunsin pelkoa, se tarttui tekstiinkin. Ehkä dekkari oli lähtenyt niin hyvin lentoon juuri näiden outojen tapahtumien siivittämänä.

Ainakaan sveitsiläiset eivät olleet minun henkeäni vailla, koska en omistanut kylästä maatilaa enkä metsää. Uskoin olevani turvassa, ellei täällä sitten riehunut murhamaanikko, joka halusi tappaa kaikki, ihan huvin vuoksi ja ihmisten hädällä lystiä pitääkseen.

Ratsastin Viksun tallin eteen, riisuin siltä satulan ja suitset ja harjasin sen. Kiitin sitä tallista löytämälläni porkkanalla ja talutin sen aitaukseen kaverinsa Naksun luokse. Tamma hirnui sille tervehdykseksi. Sillä oli ollut jo ikävä.

Tummia pilviä alkoi kertyä taivaanrantaan. Olin palannut takaisin juuri hyvän sään aikana.

Lohisoppa kiehui liedellä. Marianne avasi viinipullon, pyysi minut istumaan alas ja kysyi, miten ratsastus oli sujunut. Kerroin Jallen kohtalonhetkistä ja hetken minusta näytti siltä, että hän olisi pelästynyt oikeasti. Mutta säikähdys meni ohi hetkessä ja sitten hän alkoi jo kertoilla, kuinka Jallelle aina sattui ja tapahtui, kun tämä otti miestä väkevämpää.

– Tapasin myös Sutisen Jermun, mainitsin ohimennen.

– Hän kutsui minut lasilliselle puutarhaansa.

– Niinkö? No sehän mukavaa, Marianne sanoi.

– Tunsitko sinä Jermun jo nuorena?

– Kyllä, totta kai. Kalastettiin ja ravustettiin yhdessä järvellä ja purossa.

– Kalastitte? Verkoilla veneestäkö?

– Niin, ja mato-ongella kalliolta. Tai sitten heitettiin puronsuulle katiska.

– Missä se vene nyt on?

Ymmärsin heti, mikä minusta oli ollut Mariannen saunarannassa outoa. Sieltä oli puuttunut soutuvene. Sellainen puinen, lakattu, perinteinen suomalainen soutuvene.

– Isä poltti veneen kokossa sen jälkeen, kun... Marianne mykistyi kesken lauseen ja vaihtoi puheenaihetta.

– Mitä tykkäsit Jermusta?

En yrittänyt palata aiempaan aiheeseen, vaan vastasin hänen kysymykseensä.

– Aikamoinen tapaus. Maailmanmies, naistennaurattaja, sutki James Bond, Sean Connery.

Marianne herkesi nauramaan.

– Osuit naulan kantaan.

– Mitä mieltä sinä olet hänestä? Tehän hänet parhaiten tunnette.

– Jermu oli kauppamies jo pienenä. Hän pyöräili kylälle ja osti karkkia ja myi niitä voitolla meille lapsille. Silloinhan ei ollut autoja, tai oli, mutta ei niillä ajeltu vain siksi, että kakarat tahtoivat suklaata. Otatko lisää?

– Ei kiitos. Oli hyvää ruokaa.

Marianne pani lautaset astianpesukoneeseen. Sitten hän kohotti viinipulloa ja katsoi minua kysyvästi. Sille minä nyökkäsin hyväksyvästi. Marianne kaatoi minulle enemmän, itselleen vain nimeksi.

– Koko kylä lähtee nyt nousuun, kun Jermu muutti tänne. Hänen bisnesideoistaan on hyötyä kaikille.

Kerroin Mariannelle Jallen ja Kirstin pelkäävän, että sveitsiläiset himoitsevat heidän peltojaan ja rantojaan. Se uskomus nauratti Mariannea.

– Jos joku nämä meidän kituliaat peltomme ostaa, eiköhän se ole Jermu. Hänellä on rahaa enemmän kuin meillä muilla yhteensä. Mutta mitä hänkään näillä tekisi?

Ulkona jyrähti. Marianne kurkisti huolestuneena ikkunasta.

– Jos ukkonen tulee tähän laaksoon kallioiden keskelle, se ei osaa pois vaan pyörii tässä tuntitolkulla. Pelkäätkö sinä ukkosta? Marianne kysyi.

Pudistin päätäni.

– En, vaan ilkeitä ihmisiä.

Marianne pyysi minua nousemaan ja johdatti minut vieraskamariin.

– Kun olin lapsi, pallosalama tuli uunista ja kiersi koko huoneen. Tuosta noin, puolivälistä seinää. Tapettiin jäi vain musta raita. Kun se tuli uudelleen uunin kohdalle, se pujahti takaisin piippuun.

Katsoin tapettia. Ilmeisesti se oli vaihdettu pallosalaman jälkeen.

– Sen jälkeen olen pelännyt ukonilmalla.

– Mutta murhaajaa et osaa pelätä vieläkään, sanoin hänelle hiljaa.

Kun palasin aittaan, ensimmäiset pisarat alkoivat ropista peltikattoon. Puin yöpaidan ylleni ja vedin villasukat jalkaani. Ilma oli viilentynyt heti, kun ukonilma alkoi.

Otin läppärin ja aloin etsiä tietoa Jermu Sutisesta.

Yllätyin, kun näin kaikki hänestä kertovat uutiset. Hän oli saanut tuomioita korruptiosta, rahanpesusta ja ympäristörikoksista. Hänellä oli ollut hämäräbisneksiä ja rakennusliikkeitä Uudellamaalla, Virossa, Venäjällä, Liettuassa ja Latviassa. Hänellä otaksuttiin olevan kytköksiä jopa Venäjän mafiaan. Mitä pidemmälle luin, sitä paremmin mieleeni alkoi palautua vanhoja uutisia. Yhtäkkiä muistin hänet noin kuuden vuoden takaisesta jutusta, johon oli sotkeutunut erään keskikokoisen kaupungin talousjohtaja, kaavoitusinsinööri ja kaupunginjohtaja. Lahjukseksi oli annettu rahaa, Lapin-lomia, ulkomaanmatkoja ja ilolintujen palveluksia. Siitä Jermu Sutinen oli saanut Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa vankeustuomion, mutta hovissa tuomio oli kaatunut muotoseikkaan.

Hurmaavan torpan isäntä olikin likaisen rahan ruhtinas.

Samassa ukkonen jyrähti aitan päällä. Salama välähti sokaisevan kirkkaana ja sähköt paukahtivat poikki. Läppärini toimi myös akulla, joten sen virta ei katkennut, mutta aitan valot sammuivat. Kurkistin ikkunasta ja näin, ettei missään näkynyt valoja. Sähköt olivat poikki koko kylästä.

Marianne haki koiransa Kamun sateensuojaan. Toivoin, että minunkin seuranani olisi ollut koira. Tuijotin yötä ja pimeää pihamaata. Vaaniko pimeydessä vaara?

Julkaistu Avussa 31/2020.

Julkaistu: 28.8.2020
Kommentoi »