Päivi Alasalmi kirjoitti Avun kesädekkarin – tarinoissa pimeitä tyyppejä ja motiiveja

Päivi Alasalmi on tuottelias kirjallisuuden moniottelija.

Yli 30 vuotta sitten alkaneelle uralle mahtuu romaaneja, novellikokoelmia ja satukirjoja sekä draamatekstejä televisiolle, radiolle ja teatteriin.

Alasalmi kirjoitti Avun vuoden 2020 kesädekkarin, Luurankorannan.

– Jatkokertomus eroaa kaunokirjallisuudesta eniten siinä, että merkkimäärä on tarkka. Kertomus on jaettava jaksoihin niin, että jännitys huipentuu jaksojen lopussa. Sillä varmistetaan tarinan koukuttavuus. Tarina on kirjoitettava ensiksi jaksokohtaiseksi synopsikseksi, jossa tapahtumat on kuvattu lyhyesti. Kun alan kirjoittaa itse kertomusta, tiedän tarkalleen, mitä missäkin jaksossa tapahtuu ja kuinka tarina tulee päättymään, Alasalmi kuvaa.

Vilkas mielikuvitus toi myös painajaisia

Alasalmen kirjoissa on jännitys- ja vaaramomenttia genrestä riippumatta – ja positiivisessa mielessä aika pimeitäkin hahmoja. Vuonna 1988 ilmestynyt kehuttu ja kohuttu esikoinen Saana (Gummerus, 1988) oli tunnistettava ja rankka, mutta myös tragikoominen tarina pohjoisesta muuttaneen opiskelijatytön syöksykierteestä.

Onnellisia ihmisiä (1992) käsitteli tiilitalon ydinperheidylliä, jonka ohut kuori murtuu järkyttävin seurauksin. Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vainola (1996) oli mustaa goottiparodiaa ja Ystävä sä naisien (2002) nosti esiin uskonnollisen vallankäytön sekä tietyn naistyypin kieroilun työ- ja muissa yhteisöissä.

Alasalmi tunnistaa itsensä kirjailijakuvauksesta ja vitsailee, että vilkas mielikuvitus oli lapsena ehtymätön painajaisunien lähde.

– Olen ollut utelias ihmiselämän moninaisuuden edessä enkä ole kaihtanut tilanteita, joissa omatkin varoituskelloni ovat soineet. Rikollisten nahkoihin eläytyminen ja kysymys, miksi he tekevät rikoksensa, kiinnostaa enemmän kuin ”kuka sen teki”.

Alasalmi myöntää, että tietty kissa ja hiiri -leikki kuuluu dekkarin lajityyppiin. Samoin se, että lukija saa arvailla murhaajaehdokkaita.

– Ihan puskista ei konna saa tulla, vaan hänellä on oltava psykologinen motiivi, oli se muille kuinka hämärä ja kummallinen hyvänsä.

Vahvat hahmot eivät toimi "oikein", mutta selviävät silti

Alasalmi on itsekin dekkarien ystävä. Eniten hän lukee ja kuuntelee angloamerikkalaisia trillereitä, joissa syyllinen paljastuu yllätyksenä viime metreillä. Pohjoismaisista tekijöistä suosikkeja ovat Jo Nesbø, Camilla Grebe ja Håkan Nesser.

– Ehkä eniten pidän silti Åsa Larssonin romaaneista, jotka paneutuvat pohjoisruotsalaisen pikkukylän huolellisesti peiteltyihin salaisuuksiin.

Alasalmen teksteissä on vahvoja naishahmoja, jotka eivät välttämättä toimi järin sovinnaisesti tai edes ”oikein”, mutta selviytyvät silti.

– Olen matkustanut paljon, myös kehitysmaissa. Se, että on saanut elää vapaassa ja enimmäkseen tasa-arvoisessa maassa, saa ihmisen ymmärtämään, että tasa-arvo on hyväksi kaikille. Naisten työpanos suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut ja on niin valtava, että voi vain kuvitella, kuinka takapajuinen maa olisimme, jos naiset eivät saisi osallistua yhteiskuntaan kuin kodin seinien sisäpuolelta, Alasalmi kuittaa.

– Naispäähenkilöni ovat itsenäisiä ja toimivat odottamatta apua muilta – tosin usein hiukan harkitsemattomastikin.

Saamelaistrilogia oli yllättävä veto

Ehkä yllättävin veto uralla oli 1500-luvun Inariin sijoittuva saamelaistrilogia (2013–17). Haukiputaalta kotoisin olevaa kirjailijaa kiinnosti saamelaisten kohtalo jo nuorena, mutta lastensa isän ja sukuhistorian kautta Alasalmi sai asiaan konkreettisen näkökulman.

– Ex-mieheni yllytti minua kirjoittamaan saamelaisista. Tarinan halusin sijoittaa aikaan, jolloin kulttuurit törmäsivät ja Ruotsi-Suomi, Tanska-Norja ja Venäjä alkoivat todella vallata ja hyödyntää Lappia.

– Faktojen tarkistaminen vei valtavasti aikaa. Trilogiaa siitä ei pitänyt tulla, mutta päähenkilö Soruia ei jättänyt minua aiemmin rauhaan.

Pääset Päivi Alasalmen kirjoittaman Avun kesädekkarin Luurankorannan ensimmäiseen osaan täältä.