Näitä jalan alla narskuvia nilviäisiä voi olla jopa sata yhdellä neliömetrillä – Näin saat karkotettua kasveja vahingoittavat maanvaivat puutarhastasi

Eräänä kesäisenä aamuna huomasin, kuinka mökin pihapiirin eliöstö oli muuttunut. Jostain, ehkä siirretyn kasvin tai mullan mukana, alueelle oli kulkeutunut muutama lehtokotilo. Nyt niitä oli kaikkialla.

Lehtokotiloita voi pahimmillaan olla satoja yhdellä neliömetrillä. Ne narskuvat ikävästi jalkojen alla, sillä on mahdotonta olla astumatta niiden päälle.

Lehtokotilot, kuten monet muutkin kotilolajit, ovat kasvinsyöjiä ja voivat vahingoittaa puutarhan kasveja syömällä niiden lehtiä, kukkia ja varpuja. Erityisesti nuoret taimet ovat alttiita vaurioille. Kotiloiden runsas määrä voi johtaa sadon heikentymiseen.

Toisaalta kotiloista on puutarhoissa myös hyötyä: ne edistävät ravinteiden kiertoa maaperässä hajottamalla kuolleita kasveja ja muita orgaanisia aineksia.

Kotilot ovat nilviäisten pääjaksoon kuuluvia eläimiä, joita arvioidaan olevan maailmassa jopa 60 000 lajia. Suomesta kotilolajeja tunnetaan noin 50. Maailman suurimmat kotilot ovat jopa 90 senttimetrin mittaisia.

Useimpien kotiloiden kuori on kierteinen kammio, johon ne voivat tarvittaessa vetäytyä suojaan. Kalkista rakentuva kova kuori on auttanut kotiloita levittäytymään lähes kaikkialle maailmaan, hyvin erilaisiin ympäristöihin. Etana on nimitys sellaiselle kotilolle, jolla ei ole kuorta.

Jos kotiloa häiritsee, se vetää päänsä ja tuntosarvensa piiloon kuoreen. Mutta eipä aikaakaan, kun sarvet taas työntyvät esiin. Vanhan kansanuskomuksen mukaan kotilo osaa ennustaa sarvillaan säätä.

Tässä saattaa olla ripaus totuutta, sillä kotilot nostavat sarvensa pystyyn lähtiessään liikkeelle, ja nehän liikkuvat mieluiten kostealla säällä. Yksi asia on ainakin helppo ennustaa: sateen jälkeen tulee aina pouta, ennemmin tai myöhemmin!

Kotilolla on voimakas tukijalka ja hyvin kehittyneet silmät sekä tuntosarvet. Otus liikkuu eteenpäin aaltomaisten lihassupistusten voimin. Sen anturassa olevat rauhaset erittävät limaa, joka pienentää kitkaa ja suojaa kotiloa kuivumiselta sekä kolhiintumiselta.

Lima toimii myös tienviittana, jonka avulla kotilo löytää takaisin lähtöpaikkaansa. Limalla voidaan jättää hajuviestejä lajikumppaneille sekä muille kotilolajeille.

Kotilot ovat hermafrodiitteja, eli samassa yksilössä on sekä koiras että naaras. Ne voivat siis hedelmöittää itsensä. Usein kotiloita näkee kuitenkin parittelemassa.

Kiehtovimpia Suomessa eläviä kotiloita ovat keuhkokotilot, jotka elävät veden alla ja käyvät välillä pinnalla vetämässä henkeä eli täyttämässä vaippaontelonsa ilmalla. Keuhkokotilot joutuvat käymään hengittämässä sitä useammin, mitä lämpimämpää vesi on.

Etukiduskotiloiden ei tarvitse edes käydä pinnan päällä, sillä ne pystyvät hengittämään kiduksillaan veteen liuennutta happea.

Sulkukotilot, joita elää maassamme kahdeksan lajia, muistuttavat suuresti toisiaan. Ylipäänsä kotiloiden muodoissa ja värityksessä on suuria paikallisia vaihteluita, niin kuin erään Suomessakin elävän lajin nimi, muunnoslimakotilo, kertoo.

Viinimäkikotilon, Suomen suurimman kotilolajin, kuori on jopa viisi senttiä leveä ja korkea. Se on myös pitkäikäisin maanilviäisemme: viinimäkikotilo voi elää yli 20-vuotiaaksi.

Värikkäimpiä kotiloitamme on valkohuulitarhakotilo, joka elää melko harvinaisena Etelä- ja Lounais-Suomen lehdoissa ja puutarhoissa. Sen kellertävässä, parin sentin levyisessä kotilossa on kauniin ruskeita juovia.

Samaa kokoluokkaa on myös mökkini pihamaan valloittanut ruskeakuorinen lehtokotilo, joka tunnetaan suurista massaesiintymisistään.

Kotilot viihtyvät kosteissa, varjoisissa ja melko lämpimissä paikoissa, joissa niiden on helppo liikkua ja lisääntyä. Lehtokotiloita voi karkottaa tekemällä olosuhteet niille epäsopiviksi tai houkuttelemalla niitä puutarhan ulkopuolelle paremmilla olosuhteilla. Kuivuus on kotiloiden pahin vihollinen.

Paras keino päästä eroon lehtokotiloista on yksinkertaisesti niiden poimiminen. Lehtokotiloita voi houkutella samaan paikkaan laittamalla maahan laudanpätkän, sillä kotilot kerääntyvät mielellään sen alle.

Oluella tai muulla makealla nesteellä lehtokotiloita voi houkutella ämpäriin, josta ne eivät pääse pois. Pyydykset on syytä tyhjentää päivittäin ja sitten tuhota kotilot esimerkiksi litistämällä, kaatamalla niiden päälle vähintään 60-asteista kuumaa vettä tai pienen määrän etikkaa.

Kuolleet lehtokotilot voi laittaa sekajätteeseen tai kompostiin muiden jätteiden joukkoon. Tyhjiä kotilon kuoria ei tarvitse kerätä, sillä ne maatuvat ja muuttuvat lannoitteeksi.

Lisäksi kotiloiden kulkua voi estää levittämällä kalkkia tai tuhkaa kasvimaan ympärille. Kalkkia tai tuhkaa ripotellaan tiiviiksi kerrokseksi muutaman kerran kesässä. Lehtokotilo ei pysty liikkumaan kuivalla pinnalla.

Luonnonmukaisin keino tuholaisten torjuntaan on niiden saalistajien houkutteleminen paikalle. Muun muassa linnut, siilit ja käärmeet sekä kiiltomadon toukat ja muut petohyönteiset saalistavat kotiloita.