Apu

Kiiltomato on luonnon pieni puistokemisti – upeat kuvat kesäyöstä

Kiiltomato on luonnon pieni puistokemisti – upeat kuvat kesäyöstä
Kiiltomato ei ole mato, vaan kovakuoriainen. Kiiltomadon peräpään tuottama neonvihreä hehku on niin sanottua kylmää valoa, eli se syntyy alhaisessa lämpötilassa kemiallisen reaktion tuloksena. Ilmiötä, jossa elollinen olento tuottaa itse valoa, kutsutaan bioluminesenssiksi.

On keskikesän yö, ja lähden kesämökkini rannasta soutelemaan tyynelle Saimaalle. Taustalla hehkuu hitaasti sinertyvä taivas, se ennakoi yön hämärän ja sitä verhoavan taianomaisen tunnelman haipumista.

Hiljaisuuden rikkovat vain rantamänniköstä kantautuva kehrääjän hypnoottinen surina ja kaislikon suojista kajahteleva ruokokerttusen rätisevä laulu. Jossakin kaukana kukkuu käki. Taivaalla on niin sanottu superkuu, eli Kuu on erityisen lähellä Maata ja mollottaa komeasti.

Rantaudun karuun kalliosaareen ja kävelen päivänpaisteesta edelleen lämpimänä hohkaavalla kalliolla. Olen nähnyt veneestä komean käkkärämännyn ja aion ottaa paikalta tunnelmallisen maisemakuvan.

Suunnitelmani kuitenkin muuttuu äkisti, kun näen jalkojeni juuressa pienen, vihertävän valonlähteen. Kiiltomato on siinä harvinaisen selkeällä ja avoimella paikalla: se heiluttelee valoisaa peräpäätään maahan pudonneen männynoksan päällä. Näen heti, että tässä on mahdollisuus huippukuviin, kunhan toimin ripeästi.

On vain muutama hetki kuvata elävää lamppua

Innosta puhisten asetan kameraani lähelle tarkentavan makro-objektiivin, kiinnitän laitteen jalustaan ja laskeudun maanrajaan. En välitä päälaellani parveilevista hyttysistä enkä iholleni kiipeilevistä muurahaisista, vaan keskityn kuvaamaan kiiltomatoa, jonka taustalla komeilee superkuu ja tyyni Saimaan selkä.

Samettisen pehmeä kesäilta painuu mailleen Rutalahdessa, Päijänteen rannalla. Kiiltomadot viihtyvät erityisen hyvin tällaisissa paikoissa, vesistöjen äärellä sijaitsevissa heinikoissa.

Päivä alkaa jo valjeta. Minulla on vain muutama hetki aikaa kuvata elävää lamppua ennen kuin se sammuu pois päivänkoiton kalpean valon tieltä. Tarkennan valoisaa peräänsä hitaasti heiluttavaan kiiltomatonaaraaseen ja otan vielä muutaman kuvan. Sitten kuulen yhtäkkiä hennon surahduksen: toukkamaisen kiiltomatonaaraan päälle on ilmestynyt pienempi, siivekäs kovakuoriainen.

Tämäpä harvinainen tilanne, sillä yleensä kiiltomadoista näkee vain valai­sevia naaraita, koiraat loistavat poissaolollaan – tai siis ovat loistamatta! Ehdin räpsäyttää salamavalon avulla yhden kuvan, ja sitten koiras lentää matkoihinsa.

Kiiltomadon valontuotto on tehokasta

Kiiltomato on luonnon oma pikku puistokemisti, jonka valontuottamisen tapa on varsin erikoinen. Sitä kutsutaan luminesenssiksi.

Luminesenssin taustalla on aine nimeltä lusiferiini. Sen voisi suomentaa ”valonkantaja-aineeksi”, sillä latinan kielen sana lux tarkoittaa valoa ja ferre kantamista ja tuomista. Kun lusiferiini reagoi hapen kanssa, atomien elektroneissa tapahtuu viritystilan muutoksia, joiden vaikutuksesta vapautuu valona näkyvää energiaa. Vain pieni osa tästä energiasta haihtuu taivaan tuuliin lämpönä, eli valontuotto on tehokasta.

Kiiltomato ei ole mato, vaan sylkikuoriaisille sukua oleva kovakuoriainen, mutta lajin naaras on muodoltaan matomainen. Kiiltomadon toukat ovat ahnaita petoja, jotka halvaannuttavat saaliinsa myrkyllisellä puremallaan.

Toukat syövät ahkerasti ja luovat nahkansa kasvaessaan. Kiiltomato on puutarhurin näkökulmasta hyötyeläin, koska se syö kotiloita.

Kiiltomadot viihtyvät parhaiten kosteilla paikoilla lähellä vesistöjä. Siellä on ravintoa niiden jälkeläisille. Jos haluaa nähdä kiiltomatoja, parasta onkin lähteä kesäyönä järven tai meren rannalle.

Kiiltomadoilla ei ole luontaisia vihollisia, sillä linnut ja muut saalistajat välttelevät niitä pahan maun vuoksi. Vihertävä valo lieneekin kehittynyt paitsi parittelukumppanin löytämiseen, myös viestimiseen pahasta mausta. Moni päivällä liikkuva hyönteinen varoittaa myrkyllisyydestä tai pahanmakuisuudesta kirkkailla väreillään, yöllä liikkuvilla kiiltomadoilla asian ajaa lamppu.

Kiiltomatoja elää puolen Suomen alueella, suunnilleen Kuhmon korkeudelta etelään. Pohjoisessa kesäyöt ovat niin valoisia, että kiiltomadon lampusta ei ole hyötyä: naaraan vihertävä valo on kuin majakka, jota kohti suunnistamalla koiras löytää parittelukumppanin.

Myös ihmisen aiheuttama valosaaste estää kiiltomatonaaraita loistamasta, jolloin koiraat eivät löydä niitä. Liian tiheä katulamppujen ja muiden valonlähteiden verkosto saattaa siis pahimmillaan estää kiiltomatojen lisääntymisen jollakin alueella. Toisaalta pienikin led-lamppu saattaa houkutella kiiltomatokoiraan aivan väärään paikkaan, aidon naaraan ulottuvilta.

Yleensä luonnossa koiras on se, joka koreilee. Kiiltomadoilla roolit ovat päinvastaiset: naaras houkuttaa lentävän koiraan luokseen valollaan. Lentokyvytön naaras on lähes tuplasti siivekkään koiraan kokoinen.

Eräät petokuoriaiset matkivat kiiltomadon hehkua

Suurin osa maailman valoa tuottavista eliöistä elää meressä, ja mitä syvemmälle mennään, sitä yleisemmäksi bioluminesenssi käy. Syvänmeren kalat käyttävät valoa nähdäkseen eteensä tai saaliin houkuttelemiseen.

Kesäyö on loppumaisillaan, ja punertava aamutaivas luo jo valoaan maisemaan. Kiiltomato loistaa enää vain hetken.

Maan pinnalla elävistä valoa tuottavista eläimistä tunnetuimpia ovat kiiltomadot sekä Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Euroopassa elävät tulikärpäset. Niillä lampun tarkoitus on ensisijaisesti lajikumppanien houkuttelu. Jotkin lajit käyttävät tätä ominaisuutta hämäämiseen: eräät petokuoriaiset jopa matkivat kiiltomatonaaraan hehkua ja syövät sitten pahaa-aavistamattoman koiraan suihinsa – sen, joka lennähtää toiveikkaana naaraan luokse.

Maailmalla kiiltomadoiksi kutsutaan mitä erilaisimpia valoa tuottavia otuksia, olivat ne sitten kovakuoriaisia tai vaikkapa tulikärpäsen toukkia. Tulikärpänen on yleisnimitys lajeille, jotka tuottavat valoa nopeina välähdyksinä lennellessään; paikallaan viihtyvien kiiltomatojen tuottama valo on puolestaan yhtäjaksoista, tai se välähtelee hitaasti.

Julkaistu: 29.6.2020
Kommentoi »