Meillä kaikilla on varmasti jonkinlaisia muistoja kohtaamisista kotiloiden kanssa. Milloin olemme painaneet etelän lomamatkalta tuodun ison nystyräisen kotilonkuoren korvaamme vasten kuullaksemme ”meren kohinan”, milloin taas olemme säikähtäneet käärmeeksi luulemaamme jättimäistä ukkoetanaa.
Vanhojen uskomusten mukaan eläimillä on paljon tehokkaammat aistit kuin ihmisellä, ja kotiloiden tuntosarvista on jopa yritetty ennustaa säätä: ”Etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta”, maanittelee tuttu lastenloru.
Tiede-lehdessä pohdittiin muutama vuosi sitten, onko uskomuksessa mitään perää. Vanhan kansan viisaus saattaa liittyä siihen, että kotilot nostavat sarvensa pystyyn lähtiessään liikkeelle, ja nehän liikkuvat mieluiten kostealla säällä. Sateen jälkeen tulee tietysti aina pouta, joten oma logiikkansa tässäkin uskomuksessa on.
Kotilot ovat nilviäisten pääjaksoon kuuluvia eläimiä, joita arvioidaan olevan maailmassa jopa 60 000 lajia. Suomesta kotilolajeja tunnetaan noin 50. Maailman suurimmat kotilot ovat jopa 90 sentin kokoisia.
Etana on nimitys sellaiselle kotilolle, jolla ei ole kuorta. Samantyyppinen limainen ja sarvekas mötkäle kuin etana siellä kuoren sisälläkin elää.
Kotilolla on voimakas tukijalka sekä hyvin kehittyneet silmät ja tuntosarvet. Eläin liikkuu eteenpäin aaltomaisten lihassupistusten voimin. Sen anturassa olevat rauhaset erittävät limaa, joka pienentää kitkaa ja suojaa kotiloa kuivumiselta ja kolhiintumiselta.
Lima toimii myös tienviittana, jonka avulla kotilo löytää takaisin lähtöpaikkaansa. Limalla voidaan jättää hajuviestejä lajikumppaneille sekä muille kotilolajeille.
Vaikka kaikilla kotiloilla ei ole kuorta, se on kotiloiden tunnusomaisimpia piirteitä. Kalkista rakentuva kova kuori on auttanut kotiloita levittäytymään lähes kaikkialle maailmaan, hyvin erilaisiin ympäristöihin. Useimpien kotiloiden kuori on kierteinen kammio, johon ne voivat tarvittaessa vetäytyä suojaan.
Kuorettomat kotilotkaan eivät ole täysin suojattomia, sillä monet etanat erittävät myrkkyä ja karkottavat siten vihollisiaan, kuten haikaroita ja petolintuja. Myös petohyönteiset, kuten kiiltomadon toukat, saalistavat kotiloita.
Luontokuvaajana olen kohdannut monenlaisia kotiloita niin Suomessa kuin ulkomailla. Usein metsissä samoillessa jäävät huomaamatta pienen pienet kierrekotilot ja sirokotilot – esimerkiksi Suomen ja koko Euroopan pienin kotilo on vain 1,2 millimetrin levyinen kääpiökotilo.
Jotkin kotilot ovat suurharvinaisuuksia. Sikarimaisen kapea, vajaan parin sentin mittainen hienouurresulkukotilo elää nykyisten tietojen mukaan Suomessa vain yhdessä paikassa, Jyväskylän keskustan tuntumassa Ylistönrinteellä.
Jyväskylä on lapsuudenaikainen kotikaupunkini, ja nuorena innokkaana kuvaajantaimena kävin usein etsimässä sulkukotiloita Ylistönrinteen suurten haapojen rungoilta ja kääpien alapinnoilta. Onnistuinkin löytämään ja kuvaamaan sulkukotilon, vaikka se oli harmaa ja sulautui hyvin taustaansa.
Kolilla Pohjois-Karjalassa elävät tiettävästi Suomen ainoat harmaasulkukotilot, kun taas sileäsulkukotilo ja ristisulkukotilo ovat yleisempiä lehti- ja sekametsien eläjiä.
Sulkukotilot, joita elää maassamme kahdeksan lajia, muistuttavat suuresti toisiaan. Ylipäänsä kotiloiden muodoissa ja värityksessä on suuria paikallisia vaihteluita, niin kuin erään Suomessakin elävän lajin nimi, muunnoslimakotilo, kertoo.
Asiantuntijallakin voi olla vaikeuksia erottaa lajeja pelkän kuvan perusteella – ja uhanalaisia nilviäisiä ei tietenkään voi ottaa näytteeksi, jotta ne voisi kiikuttaa yliopistolle määritystä varten.
Eniten huomiota herättävät suuret tarhakotilot. Viinimäkikotilon, Suomen suurimmat kotilolajin, kuori on jopa viisi senttiä leveä ja korkea. Se on myös pitkäikäisin maanilviäisemme: viinimäkikotilo voi elää yli 20-vuotiaaksi.
Värikkäin ja kuvauksellisin kotilomme lienee valkohuulitarhakotilo, joka elää melko harvinaisena Etelä- ja Lounais-Suomen lehdoissa ja puutarhoissa. Sen kellertävässä, parin sentin levyisessä kotilossa on kauniin ruskeita juovia.
Parin sentin levyinen on myös ruskeakuorinen lehtokotilo, joka tunnetaan suurista massaesiintymisistään. Lehtokotilo ei ole sinänsä vaarallinen, mutta se tuhoaa esimerkiksi salaatinlehtiä eikä kuolleiden kotiloiden murskaantuminen jalkojen alle ole sekään kovin miellyttävää.
Suomen mielenkiintoisimpia kotiloita ovat mielestäni kookkaat limakotilot. Usein olen kesäisillä sukellusreissuillani nähnyt piippolimakotiloita, jotka asustavat vedessä parin metrin syvyydessä ja nousevat muutaman kerran tunnissa pintaan hengittämään.
Etelän maissa olen tavannut vielä kiehtovampia kotiloita. Esimerkiksi Välimerellä Turkin edustalla olen kuvannut merietanoita. Ne ovat niin oudon näköisiä otuksia, että kun ne ensi kerran näkee, ei osaa edes arvata, mitä ne oikein ovat!
Kotiloitahan nekin ovat. Kookas, jopa 15 sentin mittainen merijänis on saanut nimensä etutuntosarvien takana olevista sarvista, jotka tuovat mieleen jäniksen korvat. Myös otuksen istuma-asennossa on jotain pupujussimaista. Useat merietanat ovat trooppisen värikkäitä. Kuten maalla elävissä kotiloissa, myös merietanoissa on sekä kuorellisia että kuorettomia lajeja.
Monet merietanat ovat syötäviä, jopa raakoina. Jos esimerkiksi haaksirikkoutuu trooppiselle autiosaarelle eikä mitään muuta suuhun pantavaa ole tarjolla, rannan tuntumasta voi etsiskellä kuoreensa kätkeytyneitä merietanoita ja imaista ne suuhunsa kuoren raosta. Kotilon ”liha” on varsin maukasta ja ravitsevaa, onhan sillä katettu ruokapöytiä keskiajalta lähtien.
Kotiloista on moneksi: lapset ihmettelevät eläimen selässä kulkevaa ”taloa”, taiteilijat inspiroituvat kuorten erilaisista muodoista ja väreistä, ja herkkusuut kehittelevät vesi kielellä reseptejä nilviäisaterioiden valmistamiseen.
