Apu

Jere oli 11, kun isä teki itsemurhan: ”Puolitoista vuotta yritin saada niitä uskomaan, että koko perhe tarvitsee apua – Mitään ei tapahtunut”

Jere oli 11, kun isä teki itsemurhan: ”Puolitoista vuotta yritin saada niitä uskomaan, että koko perhe tarvitsee apua – Mitään ei tapahtunut”
Jerellä on jo kaksi ammattia, joihin hän ei ole valmistunut. "Syytin itseäni isän kuolemasta kahdeksan vuotta. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin."

Vaikka on tammikuu, Rovaniemellä tihkuu vettä. Nuori mies tupakoi parvekkeella ja katselee jäisellä jalkakäytävällä liukastelevia, läheisestä yhteiskoulusta kotiin palaavia pikkuoppilaita.

Ehkä mies muistelee, kuinka hän itse aloitti aikanaan koulutiensä samalla tavalla täynnä intoa ja jännitystä.

Kuinka hän pienenä poikana haaveili ensin kokin, sitten leipurin ammatista, ja kuinka koko tulevaisuus tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia.

Jere, 25, on kotoisin länsirannikolta. Äiti oli kotona, isä työskenteli telakalla. Jere syntyi nelilapsisen perheen kolmantena, hänellä on kaksi isosiskoa ja pikkusisko.

"Äiti yritti kaikkensa, mutta luovutti lopulta. Pari kertaa päivässä kävin tupakalla ja illalla ehkä kaupassa, loput ajasta nukuin."

Ala-asteen ensimmäiset kolme luokkaa sujuivat melko normaalisti, tosin Jerellä oli keskittymisvaikeuksia ja haasteita löytää ystäviä, joita olisi voinut tavata myös koulun ulkopuolella.

Ongelmat alkoivat neljännellä luokalla: läksyt alkoivat kasaantua, uuden tiedon omaksuminen oli vaikeaa.

Opettaja yritti auttaa jäämällä koulun jälkeen tekemään Jeren kanssa läksyjä, mutta syyt oppimisvaikeuksiin olivat syvemmällä kuin huonossa muistissa.

Ne löytyivät kotoa.

– Siinä kohtaa mietin, että tästä en selviä enää, kämppä lähtee alta eikä ole koulupaikkaa. Ei ollut enää edes sitä toivon kipinää.

Isä ei enää jaksanut

Jeren isällä oli stressiä ja hoitamattomia mielenterveysongelmia, jotka alkoivat näkyä raivokohtauksina ja masennuksena.

Ongelmat pahenivat, kun isälle rakas koira jouduttiin sairastumisen takia lopettamaan yllättäen, ja pian sen jälkeen perheen oli myös luovuttava kesämökistä kalliin tonttivuokran takia.

Isän huono olo heijastui Jereen, ja tämä alkoi kärsiä vuoroin unettomuudesta, vuoroin painajaisista.

Lopulta koulu järjesti keskusteluapua Lasten ja nuorten psykiatriselta poliklinikalta.

– Puolitoista vuotta yritin saada niitä uskomaan, että minun lisäkseni koko perhe tarvitsee apua. Mutta mitään ei tapahtunut.

Isän tilanne paheni, ja Jere joutui usein raivokohtausten kohteeksi. Lapsi käänsi asian päässään niin, että hän itse oli syypää isän kiihtymiseen. Kodin ilmapiiri jännittyi, ja lopulta isällä oli vain kaksi tunnetilaa: suru tai viha.

Eräänä huhtikuisena sunnuntaina isä ei enää jaksanut vaan teki itsemurhan. Jere oli 11-vuotias.

– Syytin itseäni isän kuolemasta kahdeksan vuotta. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, Jere sanoo.

– Ensin en halunnut päästää niitä sisälle ja näyttää, missä kunnossa itse olen ja missä kunnossa asunto. Mutta päästin ne sitten.

Koulukiusaaminen pahensi tilannetta

Isän kuoleman jälkeistä aikaa Jere kutsuu sumuksi. Hän kävi edelleen nuorisopolilla, mutta salasi mielessä pyörivät itsesyytökset. Yläasteella asiat luisuivat huonompaan: Jere joutui kiusatuksi ja alkoi lintsata.

Uuden lukukauden alussa hän vaihtoi luokkaa ja sai etäisyyttä kiusaajiin, mutta lintsaaminen jatkui. Lopulta kahdeksannen luokan kevätlukukaudella 2009 Jere ei jaksanut mennä enää ollenkaan kouluun.

– Äiti yritti kaikkensa, mutta luovutti lopulta. Pari kertaa päivässä kävin tupakalla ja illalla ehkä kaupassa, loput ajasta nukuin.

Jere kertoo, että kahden kuukauden poissaolon jälkeen koulukuraattori tuli käymään sosiaalityöntekijän kanssa.

Peli vihellettiin poikki ja 15-vuotias Jere toimitettiin Harjavallan psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle.

Jere itsekin ymmärsi, ettei kyseessä ollut rangaistus. Tilanne oli jotenkin katkaistava, sillä vuorokausirytmi oli sekaisin.

"Ensimmäistä kertaa aloin miettiä, etten ehkä olekaan syyllinen isän itsemurhaan."

Osaston tuntiohjelma alkoi tuoda päiviin rytmiä. Jere sai apua masennukseen ja itsesyytöksiin. Pikkuhiljaa koko perhe alkoi parantua haavoista.

Jere jäi luokalle, palasi vanhaan kouluun ja suoritti yläasteen loppuun asuessaan perhetukikeskuksessa.

Hän jatkoi kymppiluokalle ja korotti numeroita niin, että tuli hyväksytyksi kauppaoppilaitokseen merkonomin opintoihin.

Tulevaisuus näytti valoisalta: pian olisi ammatti, asunto, työ.

– Kun miettii, kuinka monta kertaa olen pudonnut tyhjän päälle, olen silti ollut tavallani onnekas.

Ahdistus palasi

Opiskelut alkoivat hyvin, mutta kevätlukukaudella tuttu ahdistus nosti päätään.

Jere sai lääkäriltä sairauslomaa, kävi koululla purkamassa ajatuksiaan kuraattorin kanssa ja tarttui eräänä päivänä tämän ehdotuksesta Ben Furmanin kirjoittamaan kirjaan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Kirjasta löytyi asioita, joita Jere tunnisti omasta elämästään.

– Ensimmäistä kertaa aloin miettiä, etten ehkä olekaan syyllinen isän itsemurhaan.

"Postiluukusta tuli kirjeitä, joita en halunnut avata, rahat loppuivat koko ajan."

Sairausloma kesti puoli vuotta. Sen päätteeksi Jere ei halunnut enää kauppaoppilaitokseen vaan ilmoittautui työvoimatoimistoon.

Keväällä 2015 tehdyssä ammatinvalintatestissä oli listakolmosena viittomakielenohjaaja. Ammatin oppimiseen menisi peruskoulupohjalta kolme vuotta.

– Se kuulosti niin mun jutulta. Pyrin ja pääsin tänne Rovaniemelle opiskelemaan, Jere hymyilee ja näyttää, miten Rovaniemi viitotaan: ”Lapin pääkeskus.”

– Jos ei ole menoa mihinkään, ei tule käytyä suihkussa. Ei myöskään jaksa siivota tai tehdä ruokaa, laskut maksaa välillä ajallaan, välillä ei

Pää ei enää kestänyt

Uudesta kotikaupungista löytyi asunto ja ystäviä, ja opisto antoi suorittaa tehtäviä omalla tahdilla.

Jere oli hyvää vauhtia valmistumassa ammattiin, mutta toisin kävi. Viimeisellä opintovuodella, tammikuussa 2018 Jere jaksoi vielä jonkin verran opiskella, sitten mieltä painavia asioita oli kertynyt taas liikaa, ”pää ei enää kestänyt”.

Jere ei ilmoittanut koululle mitään. Opisto yritti ottaa useaan kertaan yhteyttä, mutta Jere ei jaksanut lukea viestejä. Opintolaina oli juuri tullut tilille, ja Jere käytti sen sanojensa mukaan ”kahviin, tupakkaan ja pakastepitsoihin”. Päivät kuluivat YouTube-videoiden ja pleikkarin parissa.

"Siinä kohtaa mietin, että tästä en selviä enää, kämppä lähtee alta eikä ole koulupaikkaa. Ei ollut enää edes sitä toivon kipinää."

– Kämppä oli kuin läävä: lattiat lainehtivat roskista, ruokapöytä oli tyhjien tupakka-askien hautausmaa. Postiluukusta tuli kirjeitä, joita en halunnut avata, rahat loppuivat koko ajan.

Kun seinät alkoivat kaatua päälle, Jere lähti kaverin luo pakoon ja saattoi asua siellä viikon, koska ei halunnut mennä kotiin. Lopulta kahden kuukauden poissaolon jälkeen opiston kuraattori tuli käymään erityisopettajan kanssa.

– Ensin en halunnut päästää niitä sisälle ja näyttää, missä kunnossa itse olen ja missä kunnossa asunto. Mutta päästin ne sitten.

Jere toimitettiin lääkäriin, joka antoi pitkän sairausloman. Kouluun piti lähettää keskeytystodistus ja Kelalle ilmoittaa, että opintotuki oli nostettu, vaikka opinnot eivät olleetkaan edenneet. Vastauksena tuli tuhannen euron karhulasku.

– Siinä kohtaa mietin, että tästä en selviä enää, kämppä lähtee alta eikä ole koulupaikkaa. Ei ollut enää edes sitä toivon kipinää.

– Menen päivän kerrallaan toivoen, että jonakin päivänä olisin kunnossa. Että jaksaisin taas pyörittää arkea, olla koulussa ja saisin todistuksen kouraan.

Arjessa yhä haasteita

Yhdeksällä paikkakunnalla toimiva Diakonissalaitoksen Vamos auttaa nuoria, joiden haasteina on esimerkiksi arjessa pärjääminen, mielenterveys, asuminen, raha-asiat tai koulu- ja työelämään pääsy.

Huhtikuussa 2018 Vamos otti kopin Jerestä, ja tämän tilanne alkoi parantua: lääkäri pidensi sairauslomaa tämän vuoden syksyyn, ja Kelan kanssa löytyi sopu raha-asiaan.

Tällä hetkellä Jere käy edelleen Vamoksen ryhmätoiminnassa kahdesti viikossa ja tapaa säännöllisesti myös ohjaajaansa Minnaa, joka auttaa usein käytännön asioissa: soitoissa virastoihin ja terveyskeskukseen.

– Arjessa on edelleen hieman haasteita. Jos ei ole menoa mihinkään, ei tule käytyä suihkussa. Ei myöskään jaksa siivota tai tehdä ruokaa, laskut maksaa välillä ajallaan, välillä ei. Ylipäätään asioiden hoitaminen on vaikeaa. Mutta menen päivän kerrallaan toivoen, että jonakin päivänä olisin kunnossa. Että jaksaisin taas pyörittää arkea, olla koulussa ja saisin todistuksen kouraan, Jere sanoo.

– Kun miettii, kuinka monta kertaa olen pudonnut tyhjän päälle, olen silti ollut tavallani onnekas. Aina on ollut joku, joka on auttanut: äiti, siskot, ystävät ja Vamos.

Julkaistu: 18.2.2020
Kommentoi »