Tämä juttu on julkaistu verkossa 24.3.2011 ja päivitetty 4.1.2021.
Alexi Laiho nostaa huivia otsaltaan. Alta paljastuu pitkä, verestävä haava ja iso kuhmu. Mitä on tapahtunut? Rock-tähti istuu kotisohvallaan Helsingin Vuosaaressa ja kertoo:
”Mä oon niin vitun idiootti välillä, oikeesti. Olin viime yönä työstämässä yhtä riffiä ja keksin omasta mielestäni parhaan ja siisteimmän jutun ikinä.”
Laiho oli vilpittömän onnellinen ja ajatteli, että tästä tulee tosi kova juttu Children of Bodomin seuraavalle levylle. Sitten hän rupesi epäröimään. Riffi kuulosti etäisesti tutulta. Hän alkoi selata levykokoelmaansa läpi.
”Kävi ilmi, että se oli joku Panteran riffi, se oli jossain alitajunnassa. Rupesi vituttamaan niin paljon, että join jokaikisen viinapisaran mitä täältä löytyi. Ja sen jälkeen iskin yhden meidän kultalevyistä päähäni.”
Eikä siinä vielä kaikki.
”Sit mä olin ihan saatananmoisessa kännissä ja ne lasinsirut rupesivat ahistamaan. Aloin imuroida ja kompastuin siihen imurin letkuun ja kaaduin tota seinää päin.”
Laiho puistelee päätään ja huokaisee.
”En ota mitään asiaa tässä elämässä vakavammin kuin levyntekoa, ja välillä otan sen vähän liiankin vakavasti. Mä tarviin varmaan jotain terapiaa. Eihän tässä ole mitään järkeä.”
Ei. Ei ole mitään järkeä lyödä kultalevyä otsaansa, mutta juuri tuon intohimoisen asenteen ansiosta 31-vuotias Alexi Laiho on yksi maailman parhaita kitaristeja.
Nyt lasinsiruista ei näy jälkeäkään Laihon kaksion kokolattiamatolla. Ei uskoisi, että vain noin puoli vuorokautta sitten vihainen hevari mellakoi täällä pölynimurin kanssa. Olohuone on moitteettoman siisti. Baaripöydällä on muutama tyhjä lasi ja keittiöstä kantautuu astianpesukoneen ääni. Sohvannurkassa lepää kitara. Seiniä sen ympärillä peittää ääntä eristävä pehmuste.
”Siihen voi hakata päätään”, Laiho vitsailee. Ei ole syytä epäillä, etteikö niin olisi tehtykin.
Hän istuu kitaransa vieressä ja nostaa jalat sohvapöydän reunalle. Hän on juuri tullut bänditreeneistä. Ulkona riehuu talven viimeinen lumimyrsky, ja avoimesta parvekkeenovesta vetää.
”Sulje vaan se, jos sun on kylmä”, Laiho kehottaa. ”Diggaan talvesta, mutta se on liian pitkä. Huhtikuussa pitäis musta olla jo hyvä meininki.”
Laiho puhuu samalla tavalla laiskasti ääntäen kuin luokan kovin kundi joskus yläasteella ja hymyilee poikamaisesti. Hän lopettaa lauseensa usein ”tai jotain vastaavaa” tai ”end of fucking story”. Jälkimmäinen lopetus on jopa tatuoitu hänen käsivarteensa. Laiho on laiha ja hyvin pienikokoinen. Tumma hevitukka on sileä ja kiiltävä, silmät on rajattu mustalla. Kun hän liikkuu, avainketju ja tusina rannerengasta kilahtelevat.
Laiho äänestettiin viime vuonna Guitar World -lehden lukijaäänestyksessä maailman parhaaksi hevikitaristiksi. Children of Bodomin kitaristi, solisti ja keulahahmo on myös kuvattu saman arvostetun amerikkalaislehden kanteen suurten kitarasankareiden Steve Vain ja Zakk Wylden kanssa. Metal Hammer -lehden äänestyksissä hän on ollut useasti palkinnoilla. Kitaravalmistaja ESP:llä on Alexi Laiho Signature -mallisto, jonka Laiho on itse suunnitellut.
Children of Bodom on yksi Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä yhtyeitä. Se on myynyt noin 1,4 miljoonaa levyä ja kiertänyt maailmaa sellaisten yhtyeiden kuin Slayer, Slipknot ja Megadeth kanssa. Kaksi vuotta sitten ilmestynyt albumi Blooddrunk nousi Yhdysvalloissa listasijalle 22, jota korkeammalla on suomalaisbändeistä ollut ainoastaan HIM. Albumit ovat yltäneet korkealle myyntilistoilla myös esimerkiksi Japanissa, Saksassa, Briteissä ja Kanadassa. Yksi bändin biisi on mukana viime syksynä julkaistussa Guitar Hero 5 -pelissä.
Kaikesta menestyksestä huolimatta huomattavan suuri osa suomalaisista ei ole koskaan kuullut Alexi Laihon soittoa ja laulua. Hän tietää sen itsekin, ja ymmärtää.
”Jos ajaa aamulla jossain ruuhkassa töihin ja radiosta tulee HIMin biisi, se voi vähän rauhoittaa mieltä, mutta jos sieltä tulee meidän rähinää, niin siinä tapahtuu kolari.”
Laiho käy avaamassa tuuletusikkunan ja sytyttää tupakan. Sitten alamme selvittää, mikä Alexi Laihoa kiehtoo hulluuteen asti ja riivaa itsemurhan partaalle.
Kato nyt mutsi, miten mageesti voi soittaa!
Ala-asteikäinen espoolaispoika Aleksi Laiho pyöritti yhä uudelleen Guns N’ Rosesin Sweet Child O’ Mine -musiikkivideota ja ihasteli kitaristi Slashin sormia kitaran kielillä.
”Mutsi diggasi siitä Slashin soolosta ihan törkeesti. Se on ihan helvetin hieno soolo”, Laiho muistelee. Mutsi oli toimistotöissä, faijalla oli mainostoimisto. Faija oli joskus soittanut urkuja, ja muukin perhe oli musikaalista. Kolme vuotta vanhempi isosisko kävi pianotunneilla, seurusteli ”jonkun glamrock-jätkän” kanssa ja kuunteli Mötley Crüeta, Twisted Sisteriä, W.A.S.P:ia, Guns N’ Rosesia ja Poisonia. Siskon levyt tekivät vaikutuksen Aleksiin, joka ensin soitti viulua. Peilin edessä hän leikki, että viulu on kitara, ja harjoitteli rokkitähtiposeerauksia. Slashilla ja Zakk Wyldella oli parhaat haara-asennot.
11-vuotiaana hän sai ensimmäisen kitaransa, Stratocaster-kopion, ja alkoi saman tien ottaa kitaratunteja. Ja harjoitella Sweet Child O’ Minea.
”Kesti kyllä tovi, että opin sen alkuriffin. Yritin kuunnella, mutta ei mulla ollut tekniikka niin hallussa, että olisin ymmärtänyt, mitä siinä tapahtuu. Yks frendi oli ostanut Appetite for Destruction -levyn nuottikirjan, siitä mä sitä opettelin.”
Musiikkimaku muuttui pikkuhiljaa rankemmaksi: Anthraxia, Slayeria, Metallicaa. Sittemmin Laiho onkin ollut kiertueella sekä Anthraxin että Slayerin kanssa, ja Metallican Kirk Hammett on nimennyt hänet eräässä haastattelussa maailman parhaaksi kitaristiksi.
13-vuotiaana hän aloitti musiikkiopinnot Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa ja alkoi myös soittaa koulun bändissä. Bändin toinen kitaristi Kristian Wahlström muistaa hyvin, kun nöyrä ja hieman ujo uusi poika tuli syksyn ensimmäisiin treeneihin. Soitettiin Metallican Nothing Else Mattersia. Aleksilla ja Kristianilla synkkasi heti hyvin. He saivat opettajilta luvan jäädä tuntien jälkeen bändiluokkaan jammailemaan. He soittivat Sex Pistolsia ja vuorottelivat rummuissa ja kitarassa.
”Jossain vaiheessa Aleksin innokas treenaus alkoi näkyä. Kun seuraavana syksynä tultiin kesälomilta, Aleksi kertoi treenanneensa loman aikana Metallican Kill ’Em All -levyn kokonaan, soolot ja kaikki”, Wahlström muistelee.
Aleksi ei kuitenkaan ollut erityisen menestynyt musiikinopiskelija konservatoriossa, jossa oli tuohon aikaan vahva jazz-painotus.
”Silloin tämä hevin soittaminen oli siellä vitsi”, Laiho sanoo. ”Asenne oli että hehheh, toi sun hevijuttu on ihan hauska, mut kai sä nyt ymmärrät, että jos sä haluat ammatiksesi soittaa, niin ota vaan nää bossanovat haltuun. Vedät niitä ja pysyttelet siinä etkä liiku yhtään mihinkään.”
Wahlström, joka itse nykyisin opettaa Oulunkylässä kitaransoittoa, kertoo aistineensa silloin saman asenteen.
”Mutta on hatunnoston arvoinen asia, että Aleksi ei lannistunut siitä palautteesta. Monelta muulta loppui innostus.”
Toisen Oulunkylän opiskeluvuoden syksyn viimeisissä treeneissä 14-vuotias Aleksi ilmoitti kohteliaasti bändikavereilleen, ettei ehtisi enää soittaa heidän kanssaan, sillä hän aikoi panostaa toiseen bändiinsä. Se toinen bändi oli Children of Bodomin esiaste, IneartheD.
Yhden Suomen suurimmista vientiyhtyeistä perustivat aikoinaan 12-vuotiaat luokkakaverit Aleksi Laiho ja Jaska Raatikainen. Bändi oli tosissaan ja tähtäsi korkealle. Laiholla ei käynyt mielessäkään mikään muu vaihtoehto.
”Se oli niin päätetty asia kuin olla ja voi. Pakkomielle. Sanoin vanhemmilleni 13-vuotiaana, etten aio mennä lukioon ja etten halua miksikään… miksikään. Paitsi kitaransoittajaksi. Kävi hyvä tsägä, että ne supporttas.”
Laiho käy hakemassa jääkaapista oluen.
”Oisitsä halunnut kahvia tai jotain?” hän kysyy.
Lavalla Laiho karjuu vihasta. Keikan jälkeen hän vetää tolkuttomia kännejä ja hajottaa luitaan ja kaikkea, mikä käteen sattuu. Mutta nyt hän on ystävällinen ja kiltti kuin koulupoika – tosin se on huono vertaus, sillä koulupoikana hän ei ollut kiltti. Yläasteella tuleva rokkistara ei juurikaan käynyt. Äiti kirjoitti lupalappujakin sillä ehdolla, että poika koulun sijasta harjoittelisi kitaransoittoa. Mutta vanhemmat sanoivat, että jos ei mene lukioon, on mentävä töihin.
”Ja niin mä teinkin. Lähdin ysiluokan jälkeen helvettiin sieltä ja lujaa, enkä katsonut taakse.” Päästötodistuksessa kaikki muut aineet olivat vitosia paitsi englanti, ja sitä Laiho puhuukin erittäin hyvin.
Laiho teki sekalaisia duuneja, pisimmän aikaa rakennusliikkeessä. Espoolaispojista koostuva viisihenkinen IneartheD harjoitteli järjettömiä määriä, soitti kaikki tarjotut keikat ja väsäsi demoja. Niitä läheteltiin levy-yhtiöihin ja myytiin kadulla muovikassista vastaantulijoille. Kolmen biisin c-kasetti maksoi 15 markkaa. Kannet piirrettiin käsin, kopioitiin vanhempien työpaikoilla, leikeltiin ja taiteltiin.
”Ekan demon kannessa oli joku Raamatusta nykäisty kuva, jossa joku giiseri pitää jonkun toisen tyypin päätä.”
Amatöörijakelijat tilasivat demoja muutaman kymmenen kappaletta kerrallaan ja myivät eteenpäin.
”Mitä tahansa keikkoja oli Lepakolla, niin siellä niitä myytiin. Ei sitä skeneä ole enää olemassa oikeastaan ollenkaan. Nykyisin demon voi tehdä omassa olohuoneessa, koko helvetin systeemin. Varmaan ei tarvii edes soittaa mitään.”
Kolmannella demolla bändi sai levytyssopimuksen, joka oli silkkaa kusetusta, Laiho kertoo. Joku belgialainen giiseri tarjosi IneartheDille sopimusta, jonka mukaan bändi maksaa itse studiokulunsa, 8 000 markkaa, ostaa itse omaa levyään tuhat kappaletta ja saa vasta sen jälkeen osuuden levy-yhtiön myymistä levyistä.
”Ihan älyvapaa diili, mutta kelattiin, että ei me saada mitään muutakaan, sainataan toi. Levy äänitettiin ja miksattiin jossain viikossa. Mut sit tuli käännekohta. Semmoinen jäbä ku Sami Tenetz soitti mulle.”
Tenetz oli metallimusiikkiin erikoistuneessa levy-yhtiö Spinefarmissa töissä ja kovassa nousussa olleen Thy Serpent -bändin johtohahmo. Hän kysyi Laihoa bändiinsä soittamaan ja kertoi samalla soittaneensa IneartheDin levyä Spinefarmin tuotantopäällikölle Ewo Rytköselle (nyk. Pohjola), joka halusi bändin yhtiöön.
”Mä olin että voi vittu mikä puhelu!”
Belgialaisille ilmoitettiin, että IneartheD on hajonnut. Samoista jäsenistä koostuva yhtye nimeltä Children of Bodom teki levytyssopimuksen Spinefarmin kanssa vuonna 1997.
Yhtiön silloisen omistajan Riku Pääkkösen mukaan Bodomilla oli paketti poikkeuksellisen hyvin kasassa niin nuoriksi pojiksi. Osa heistä oli tuolloin vielä alaikäisiä.
”Näki niistä aika pian sen, etteivät ole ihan perustaaperoita. Laiho oli erityislahjakkuus jo ekojen vuosien aikana”, Pääkkönen sanoo. Hän pani pian merkille Laihon suunnattoman intohimon soittamiseen. Jos illalla oli keikka, Pääkkönen näki jo iltapäivällä hänen vyöllään pienen vahvistimen, ja kitara soi koko ajan.
”Se on niin suuri ja jatkuva intohimo, että hän haluaa vaan koko ajan olla sen kanssa tekemisissä.”
Laiho itse pitää tärkeänä tekijänä menestyksessään paitsi soittotaitoa, myös oikeaa asennetta.
”Varmasti on kellari-dudeja, jotka treenaavat yhtä paljon tai enemmänkin. Mutta ei se riitä, että on kellarin sankari. Se vaatii myös aika paljon pokkaa tunkea itsensä joka paikkaan. Että kattokaa mua ja kattokaa mitä mä teen. Sellaista aika härskiä toimintaa.”
Pääkkösen mielestä tämä ei kelpaa yleissäännöksi.
”Suurin osa lähtee sieltä kellarista liian aikaisin, ennen kuin oma juttu on kasassa. Bodomilla on ollut ensin osaaminen ja sitten vasta se asenne.”
Yleisradion vuodenvaihteessa lopettaman Metalliliitto-ohjelman entisen toimittajan ja raskaan rockin erikoislehti Infernon päätoimittajan Matti Riekin ensikosketus yhtyeeseen oli ensilevyn Deadnight Warrior -kappaleen video.
”Muistelen musan ihmetyttäneen, siinä oli aika oudosti sekaisin speed metal -kitaraa, bläkkisvokalisointia ja kikkelikoskettimia. Ja kiipparistilla oli huppu ja mustat lasit. Tyhmältä näytti. Sittemmin kumpikin vaikutelma on kyllä parantunut”, Riekki sanoo. Mutta Riekki onkin erikoistunut metalliin.
Musiikkitoimittajat hymähtelevät, kun Children of Bodom tulee puheeksi. ”Kuuntelin heviä viimeksi 13-vuotiaana”, ne sanovat. Tai ”jos olet kuullut kolme biisiä, olet kuullut riittävästi”. Kaikki kyllä jatkavat heti perään, että ”ovathan ne ihan uskomattoman taitavia soittajia”.
Metallimusiikki on vähän kuin ralliautoilua. Se on suosittu laji, jossa Suomi tuottaa valtavasti menestyjiä, mutta monille silti kiusallinen asia, junttia ja hävettävää. Kumpaankin liittyy kalja, makkara, rumat lippalakit ja huonosti äännetty englanti. Naisia ei piireissä juuri pyöri, ei edes koristetarkoituksessa. Ja kun joku ulkomailla kysyy, miksi teillä Suomessa on niin paljon hevibändejä tai rallitähtiä, emme osaa sanoa mitään ja kerromme mieluummin Esa-Pekka Salosesta, Artekista tai ehkä Sami Hyypiästä. Mutta silti täällä on hevijumalanpalveluksia, hevilastenlevyjä, hevieuroviisuja, hevikaraokea, hevi-Idolseja.
Spinefarmin Pääkkönen sanoi Jone Nikulan Rauta-aika-kirjassa vuonna 2002, että suomalaismediaa ei kiinnosta metalli pätkääkään.
”Median portinvartijat toivois kuitenkin sata kertaa enemmän, et Crash menis läpi. Niistä olis paljon fiinimpää tehdä juttu Crashista tai Rasmuksesta kuin Nightwishistä”, hän kommentoi kirjassa. Vieläkö tilanne on Pääkkösen mielestä sama?
”Periaatteessa on. Nyt näitä crasheja ei vain ole maisemissa, mutta jos olisi, niin ei se tilanne sinällään ole mihinkään muuttunut. Ei Children of Bodomin pärjääminen mediaa kauheasti kiinnosta – eikä se ole ollut mikään ongelma.”
Eipä niin, koska kyllä kansa tietää. Bändin kaikkien kuuden studioalbumin myynti on yltänyt kotimaassa kultalevyyn ja kolme tuoreinta ovat nousseet ilmestyttyään listaykkösiksi. Ensimmäinen levy, Something Wild, myi maailmanlaajuisesti noin 40 000 kappaletta ja tuorein, Blooddrunk, 240 000 kappaletta. Bändin kiertueet ulottuvat Etelä-Amerikasta Japaniin. Bodom ei tosin ole ensimmäinen eikä todellakaan ainoa suomalaishevibändi maailmankiertueella. Children of Bodom, Sonata Arctica sekä Nightwish ja HIM (sikäli kuin ne kaksi lasketaan metallimusiikiksi) kuuluvat vasta niin sanottuun toiseen aaltoon. Ensimmäisen aallon etunenässä olivat 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa syntyneet Stone, Sentenced, Amorphis, Waltari ja Stratovarius.
Nämäkin nimet ovat yhä kehissä. Amorphis, Waltari ja Stratovarius ovat toiminnassa, ja Stonen kitaristi Roope Latvala, 39, liittyi Children of Bodomiin Alexander Kuoppalan erottua siitä vuonna 2003. Myös esimerkiksi Nightwishin basisti Marco Hietala tunnettiin jo 80-luvulla kuopiolaisesta Tarot-yhtyeestä.
Suomimetallin menestyksen syitä on analysoitu paljon. Lumipalloefekti, hyvä musiikkikoulutus, synkkä luonne, suomalaismiesten tarve purkaa tuntojaan musiikkiin, Pohjolan eksotiikka. Monet yhtyeistä ovat korostaneet hyvinkin kansallisromanttisesti suomalaisuuttaan. Amorphis lainaa sanoituksia ja teemoja Kalevalasta ja kelttimytologiasta, Waltari on yhdistellyt kansanmusiikkia ja joikuja metalliin. Impaled Nazarene, jossa Alexi Laihokin hetken aikaa soitti, aiheutti 90-luvulla kohun uhkailemalla talvisota-aiheisessa kappaleessaan venäläisiä. Suomalais-metsäläisyydellä pelaavia yhtyeitä riittää: Insomnium, Ensiferum, Moonsorrow, Turisas ja ruotsiksi laulava Fintroll.
Children of Bodom ei ole eksplisiittisen suomalainen, eikä Laiho haluakaan olla mikään Suomi-edustaja.
”Ei me olla minkään lähettiläitä. Me nyt vaan soitetaan rockia, ja end of fucking story.”
Bodomin musiikkia on aina leimannut omintakeisuus ja genrensisäinen outous. Paljon kitarasooloja, syntikkaa, solisti Laihon rehellistä karjuntaa ja varsinkin alkuaikoina klassisen musiikin vaikutteita. Erilaiset asiantuntijat ovat löytäneet siitä ainakin seuraavia metallin alalajeja: speed metal, death metal, black metal, power metal, thrash metal, neo-classical metal. Bändi itse määrittelee musiikkinsa extreme metaliksi, joka on hieman kattavampi termi – tai sitten ihan vain metalliksi.
Infernon päätoimittaja Matti Riekin mielestä Children of Bodom on myynyt levyjä mutta ei itseään.
”Sopivilla ratkaisuilla, esimerkiksi lisäämällä musaansa puhtaita lauluja, Bodom olisi taatusti paljon isompi bändi”, Riekki arvioi.
Eikö Alexi Laihoa sitten huvittaisi tehdä vaikka yksi melodinen hittibiisi, jolla ei karjuttaisi ja jolla saisi paljon lisää myyntiä? Myyhän Nightwishkin kohtuullisen heviä materiaalia muutamalla helpommalla hitillä.
Laiho hörppää olutta ja kertoo, että ei todellakaan huvita.
”Mua ei kiinnosta hevon helvettiä se radioskene, koska ihmiset ostaa niitä levyjä ja nehän siitä päättää.”
Alexi Laiho lyö päätään läpi taulusta hotellihuoneen sängyllä. Alexi Laiho juo tuhkakupissa lilluvaa nestettä ja oksentaa. Alexi Laiho imee kondomin sieraimeensa ja vetää sen ulos suustaan. Alexi Laiho suutelee muka intohimoisesti bändikaverinsa kanssa. Alexi Laiho makaa märät vaatteet päällä kylpyammeessa ja sopertaa kännijuttuja.
Bodomien videoima kiertue-elämä ei eroa duudsoneista mitenkään. Laiho sanoo rakastavansa sitä elämäntapaa. Normaalipäivänä kiertueella hän herää neljän aikoihin bussissa, jossa Bodomit kiertävät Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa – Etelä-Amerikassa ja Aasiassa joutuu lentämään. Laiho käy suihkussa, syö ja hoitaa mahdolliset promotyöt.
”Sit vaan ottaa keihään käteen ja pari bisseä ja sit on keikka. Sen jälkeen jos huvittaa bilettää, niin pidetään bileet. Sama juttu vaan luuppaa parisen vuotta.”
Joitakin bändin jäseniä pitkät kiertueet jo rasittavat, mutta Laiho on rundilla kuin kotonaan. Ja kun hän on täällä omassa asunnossaan, hän tuntee olevansa poissa kotoa, vähän kuin lomamatkalla.
”Jotkut menee Teneriffalle ja jotkut menee Vuosaareen.”
Netti ja kiertuedokumentit ovat täynnä videopätkiä, joita Children of Bodomin jäsenet ovat kuvanneet takahuoneissa, studiosessioissa, keikkabussissa tai missä tahansa epävirallisessa tilanteessa. Vaikuttaa siltä, että mikään tilanne ei ole Bodomeille yksityinen, kun vessakäynneistäkin löytyy kuvaa. Bändin imagonrakennus on näkökulmasta riippuen joko surkeaa tai loistavaa. Se ei nimittäin tee sitä ollenkaan.
”Me ei leikitä mitään jumalia, me ollaan tällaisia”, Laiho sanoo.
Youtube on mullistanut fanittamisen. Perinteisestihän muusikon, tähtinäyttelijän tai urheilijan fanitus perustuu siihen, että idolista luodaan haavekuva, jolla on yhtä vähän tekemistä todellisuuden kanssa kuin Suosikista revityllä megaturbojulisteella. Yhtä lujasti kuin fani haluaa uskoa haavekuvaansa, idoli haluaa pitää kiinni yksityisyydestään ja piiloutua vapaa-aikanaan kameroilta. Laiho tunnistaa ilmiön.
”On rokkitähtiä, joiden lähelle ei pääse ollenkaan. Joku Marilyn Manson, se on kuin sarjakuvahahmo.” Mutta kun Alexi Laiho makaa sammuneena hotellihuoneen lattialla, hän on faniensa palveluksessa.
”Se on magee juttu. Ne jotka diggaa bändistä voi samastua siihen faktaan, että me ollaan ihan samanlaisia vitun idiootteja kuin nekin”, Laiho sanoo ja lisää: ”Kaikella kunnioituksella heitä kohtaan.”
On aika vähän aloja, joilla voi tulla maailman parhaaksi ja juoda samaan aikaan tolkuttomasti viinaa. Laiholta se on onnistunut, mitä nyt kännionnettomuudet ovat häirinneet soittamista. Hän on murtanut luita kaikista raajoista, silmäkulmat ovat auenneet ja veri on roiskunut. Viime kiertueella Laiho putosi punkasta ja mursi olkapäänsä ja kylkiluunsa. Hän soitti vielä kymmenen keikkaa, mutta sitten kiertue keskeytettiin lääkärien neuvosta. Hän joutui olemaan seitsemän viikkoa soittamatta.
Millaista elämä on silloin, kun ei voi soittaa kitaraa? Laiho vakavoituu.
”Ihan hirveetä, ihan oikeesti! Ensimmäinen viikko menee pelkästään ryyppäämiseen. Sit alkaa tulla niitä vieroitusoireita. On helvetin vaikea edes kuunnella musiikkia, kun haluaisi itse soittaa, mutta ei vaan pysty. Se on helvetin synkkää aikaa.”
Viinanjuonti pysyy hallinnassa, Laiho sanoo, sillä hän ”tykkää olla skarppinakin”. Kiertueiden välillä hän yrittää huolehtia kunnostaan.
”Kymmenen vuotta sitten ei tarvinnut, mutta kyllä tällä iällä tarvitsee, valitettava totuus. Käyn yhden frendin kanssa salilla, mutta en mä nyt mikään vitun kehonrakentaja ole.”
Children of Bodomin kappaleissa, jotka Alexi Laiho sanoittaa, lauletaan yleensä kuolemasta, ahdistuksesta ja vitutuksesta. Se on kummallista. Laiho on saanut elämässään suunnilleen kaiken, mitä on halunnut. Hän on tehnyt intohimostaan ammatin ja vieläpä niin tuottavan, että sillä voi rahoittaa muita harrastuksia, kuten amerikanrautoja ja juhlimista. Hän saa nukkua kolmeen iltapäivällä, juoda kaljaa joka päivä, kantaa rakasta kitaraansa mukana joka paikkaan ja tehdä töitä parhaiden kavereidensa kanssa.
Niin että mikä vielä vituttaa?
”Oon taipuvainen siihen että negatiiviset fiilikset tulee aika pinnalle. Musiikki on täydellinen tapa purkaa niitä. Vaikka jossain liikennevaloissa tai ruuhkassa voi ruveta vituttamaan, se voi olla semmoinen että vittu!”
Tämän kuvatun fiiliksen hän pyrkii sitten säilyttämään biisinteon ajan, jos ei muuten niin ”hankkiutumalla hankaluuksiin”. Helppo keino hankkiutua hankaluuksiin on juoda runsaasti viinaa. Kun Are You Dead Yet? -levy oli vokaaliosuuksia vaille äänitetty, Laiholta puuttui vielä puolet lyriikoista. Niinpä hän sulkeutui kotiinsa.
”Kolme päivää putkeen join viinaa ja kirjoitin lyriikoita. Hain Alkosta joka päivä kaksi viskipulloa, ja sama giiseri oli aina kassalla. En nukkunut paljon yhtään. Hain vaan sitä fiilistä, että pää hajoaa, ja kyllä se tavallaan hajoskin. Niistä tuli parhaat lyriikat, mitä oon ikinä kirjoittanut. Sen jälkeiset kolme päivää ei ollu niin hyvä meininki.”
Tällaista siellä sitten syntyi: Once again waiting for the darkness, beat up / spun and scarred. Prepare for another war / Day by day we decay. Sunlight, get out of my way / Dig up yourself from your grave / Bad to the bone, raised in the gutter, / Not exactly a muthafucking role model / to you looking down on me / FUCK YOU BITCH!
Mutta Laihon pimeä puoli tarkoittaa paljon vakavampiakin asioita kuin vitutusta liikennevaloissa. Hän hankkiutui ihan todellisiin hankaluuksiin jo teini-iässä. Syistä Laiho ei halua kertoa tarkemmin, mutta hänet yritettiin tappaa kaksi kertaa. Hän piilotteli siskonsa ja ystäviensä luona ja jopa treenikämpässä Lepakossa jonkin aikaa.
”Musta tuli ihan helvetin vihainen ja masentunut. Mä vihasin kaikkea ja kaikkia. En välittänyt hevon vittua yhtään mistään. Normaali päivä oli, että heräsin ja rupesin saman tien viiltelemään itteäni.”
19-vuotiaana, kun Bodomin ensimmäinen levy oli ilmestynyt, hän veti pullon viskiä, kourallisen unilääkkeitä ja lukkiutui kylpyhuoneeseen silloisessa majapaikassaan Göteborgissa.
”Olin päättänyt, että en vaan jaksa, mulla oli niin saatanan paha olo, että en kerta kaikkiaan jaksa enää.” Kaverit murtautuivat kylpyhuoneeseen, saivat Laihon hereille ja toimittivat tämän sairaalaan.
”Ei sekään tuntunut miltään, ei edes vituttanut tai ahdistanut se juttu pätkääkään, vaikka kaikki mun ympärillä oli ihan paskana.”
Itsemurhayrityksen jälkeen Laiho meni yhä huonompaan kuntoon. Lopulta hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan ja suljetulle osastolle muutamaksi päiväksi. Silloin hän päätti, että haluaa parantua. Parille psykiatrille hän näytti keskisormea saman tien, mutta sitten löytyi joku, josta oli hieman apua. Eniten auttoi kuitenkin musiikki.
”Ei se hirveän helppoa ollut nousta ihan pohjamudasta, kesti monta vuotta, että pääsin tähän mielentilaan. Nyt en ole masentunut, olen tarpeeksi vihainen mutta en sillä lailla kuin silloin aikoinaan. Joskus sanoin, että mulle on ihan sama, elänkö vai olenko kuollut. Mutta sinä yhtenä päivänä jokaikinen solu mun ruumiissa vaan taisteli, että haluaa pysyä elossa. Siitä ainakin tiesi, että haluan elää.”
Tätä tarinaa kertoo keskiluokkaisen espoolaisperheen vesa, joka pukeutuu reisitaskuhousuihin ja kiliseviin avainketjuihin, pelaa pleikkaria, katsoo sitcomeja, skeittaa ja sanoo haaveilevansa Matti Nykäsen tapaamisesta. Istuessaan rentona ja rauhallisena kotisohvallaan päivän toinen tai kolmas kaljatölkki edessään hän näyttää niin vaarattomalta, ettei voisi kuvitella hänen tekevän pahaa kärpäsellekään, saati itselleen. Diivailukin puuttuu niin täysin, että on vaikea ajatella, että tuossa istuu karismaattinen maailmantähti. Tämän myöntää myös hevitoimittaja Riekki: ”Samassa ojassa se makaa ku muutkin. Vaan kyllä siinä karismaa on, sellaista rosoista ja kesyttämätöntä, ehkä tavallaan ujoakin. Laiho on vähän niinku metallin susipoika. Naisethan on yleisesti ottaen lääpällään siihen.”
Karisma syntynee juuri hämmästyttävistä ristiriidoista. Laiho on kitarasankari, kiltti naapurinpoika ja kännäävä duudson, mutta hän on myös viillellyt itseään ja yrittänyt itsemurhaa.
”Tää oli vähän synkkää, mut älä nyt pelästy”, Laiho sanoo ja sytyttää tupakan.
”Oottekste motherfucking valmiita? Ootteko? Mä en vittu kuule mitää-ään!” Laiho huutaa mikrofoniin. Kotisohvalla Alexi Laihon kitarasankaruus ei tule esiin. Sen puolen hänestä näkee Tampereen Pakkahuoneen lavalla. Lavalle ei mahdu kaikkia Bodomin erikoisuuksia kuten autonrojuja ja pyrotekniikkaa, joten show on tavallistakin enemmän Laihon harteilla.
Jo päivällä keikkapaikan edustalla jonottivat mustaan ja kirkuvanräikeään pukeutuneet teinit. Anniskelupuolella yleisössä on enemmistö kolmikymppisiä, siilitukkaisia miehiä bändipaidoissa tai muuten vain vitsikkäissä t-paidoissa (I kill you for drinking my kilju. I survived Bodom. Suomi-konepistooli On Tour 1939–1944.). Kun Laiho nostaa kättään ja tekee pienen eleen sormillaan, siilitukat muodostavat lavan eteen hevimerkkiin puristettujen käsien tiheän heinikon. Kaksi vaaleaa tyttöä tanssii raivokkaasti mustissa rintsikoissa ja minihameissa. Sitten he rynnivät lavan eteen, ja kohta lavalle lentää kahdet rintsikat.
On Alexi Laihon 31-vuotissyntymäpäivä, joten bändi virittelee keikan lopulla onnittelulaulun, johon yleisö yhtyy.
”8. huhtikuuta 2010 en olis missään mieluummin kuin täällä”, Laiho kiittelee. Se on helppo uskoa.
Keikan jälkeen backstagella on yllättävän hiljaista. Roudarit purkavat rivakasti lavaa, ja bändi muutamine vieraineen siirtyy pian viereiseen baariin litkimään rauhallisesti kaljaa. Mutta Laihoa ei näy. Missä on synttärisankari?
Hän on mennyt kotiinsa. Siis keikkabussiin.
Päivitetty 4.1.2021 – Alkuperäinen versio on ilmestynyt verkossa 24.3.2011 ja Image-lehden numerossa 4/2010
