Eeva

Kirsi Kunnas: "Sydämeni piristyy, kun kiukustun"



Kirsi Kunnas: "Sydämeni piristyy, kun kiukustun"

Akateemikko Kirsi Kunnaksen, 92, rakastetut runot ovat kulkeneet monen suomalaiset rinnalla halki elämän. Kirsin kantavia voimia ovat olleet rakkaus kieleen, uskallus heittäytyä uuteen sekä onnellinen avioliitto.
Teksti Eeva toimitus

Tamperelaisessa jugend-talossa asuvan Kirsi Kunnaksen koti on asukkaidensa näköinen. Eteistä hallitsevat korkealle kattoon kurottavat kirjahyllyt. Kirsi kutsuu peremmälle olohuoneeseen, jonka seinillä on useita maalauksia, useimmat Kirsin kuvataiteilijavanhempien, Sylvi ja Väinö Kunnaksen, teoksia.

Kirsi istahtaa sohvalle ja kaappaa kainaloonsa pehmoketun. Se on Kettu-palkinto, joka myönnetään ansioituneelle lastenkirjailijalle. Se on Kunnaksen mieluisimpia tunnustuksia, sillä se on joroislaisten ja rantasalmelaisten lukevien lasten jakama. Sitä paitsi se sopii täydellisesti oranssien sohvien sävyyn.

Runoilija tarjoaa konvehteja ja leivoksia. Hänen puolisonsa, kirjailija Jaakko Syrjä kaataa teetä. Sitten kirjailija alkaa kertoa.

Kettu-palkinto on Kirsi Kunnaksen mieluisimpia tunnustuksia.

“Me nuoret halusimme rakentaa uutta”

Kirsi Kunnas julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa nimeltä Villiomenapuu 22-vuotiaana vuonna 1947. Kirsistä on luonnollista, että hän hakeutui runon seuraan. Hänen helsinkiläinen ympäristönsä oli täynnä runoilijoita ja kirjailijoita, ihmisiä, jotka tekivät kielen kanssa töitä. Kirsi myös huomasi varhain olevansa kiinnostunut kielestä, kokemuspiirinsä kuvailusta sekä luonnonilmiöiden tarkkailusta. Kaikki tämä vaikutti nuoren runoilijan luomistyöhön.

”Kielellä saatoin ilmaista ääntä, maalata ja tanssia. Kieli sisältää kaiken ilmaisumme. Jos lisäksi lukee ääneen, yhtyy runon omaan ääneen, tulee kokemuksesta syvällisempi ja koskettavampi.”

Hän kertoo ”tapelleensa” uudenlaisen runon kanssa vuodesta 1947 vuoteen 1956. Hän pohti tarkkaan, mitä kieli merkitsee ja miten runo käyttäytyy. Kirsin kolmea ensimmäistä kokoelmaa pidetäänkin suomalaisen modernistisen runouden merkkipaaluina ja uudistajina.

Runoilijan maailmankuva heijasteli sodanjälkeisen Suomen toiveikasta ilmapiiriä. Nuori sukupolvi janosi uusia tuulia.

”Kun sota loppuu, syntyy vaarasta selviytymisen euforia. Sotaa edeltävä 1930-luvun kulttuuri, itse sota ja syyt, jotka siihen johtivat, muuttuivat vanhanaikaisiksi ja menneeksi. Meillä nuorilla oli valtava innostus rakentaa uutta kieltä ja sitä kautta maailmaa. Uuden suuntaan kurottaminen on toki luonnollista nuorille ajasta riippumatta.”

Kirsi pakeni pommikoneen luoteja

Kun talvisota syttyi, Kirsi oli keskikoulun viimeisellä luokalla. Pelottavin kokemus oli, kun Munkkiniemeen putosi pommikone, joka ennen tuhoutumistaan tulitti pakenevia ihmisiä konekiväärillä. Kirsi vältti luodit, koska vahingossa kompastui oikeaan aikaan juostessaan suojaan.

Jatkosodan aikana lukioikäinen Kirsi palveli Porkkalan edustalla Rönnskärin majakkasaarella puhelinkeskuksessa ja myöhemmin Neuvostoliiton puolella rajaa Repolassa säälottana. Sotavuodet eivät ole unohtuneet mielestä.

”Eivät ikävät kokemukset karise pois noin vain. Mutta niistä selvittiin, alettiin opiskella ja jälleenrakentaa Suomea.”

Sodan lisäksi Kirsin nuoruusaikaa muokkasi häntä pitkään vaivannut keuhkotauti. Kirsin mukaan vuodet parantolassa näkyvät runoissakin. Orastavalle kirjailijalle tarttuvan taudin kantaminen ja siitä selviytyminen oli vaikeaa. Kirsi ei kuitenkaan halunnut olla kärsimyksen perikuva.

”Meillähän oli melkein perinne, että runoilijat kuolivat keuhkotautiin: Katri Vala, Kaarlo Sarkia, Uuno Kailas ja Edith Södergran. Mutta äitini varoitti, että älä itke, siihen kuolee. Pelolle ja itsesäälille ei saanut antautua.”

“Kirjoittaessani kuvittelin itseni lapseksi”

Kirsi ei halua korostaa toipilasvuosiaan.

”Se ei ole elämäni pääjuoni vaan pieni pala mennyttä aikaa. Runoni eivät ole sairaan ihmisen runoja. Sairaus vaikutti vain kymmeneen vuoteen elämästäni, ja olen sentään elänyt 90 vuotta”, hän puuskahtaa mutta pyytää saman tien anteeksi tuohtumustaan.

Hetken päästä hän kumartuu eteenpäin ja sanoo ilkikurisesti kuiskaten:

”Sydämeni piristyy, kun vähän kiukustun.”

Kirsi Kunnas kertoo, että hänen luonteeseensa kuuluu pieni kiukunpuuska silloin tällöin.

”Yhteen aikaan minun piti aina suuttua, jotta sain jotain aikaiseksi. Minulle sanottiin, että nyt on ’äidin nuppu kireänä’ ”, Kirsi muistelee hymyillen.

Luovuuskauden ollessa huipussaan 1950-luvun puolivälissä Kirsi Kunnas päätti kirjoittaa runoja lapsille.

”Kuvittelin itseni lapseksi jälleen ja mietin, mitkä asiat minua kiinnostivat, mikä pani aivoni toimeen. Kirjoitin sille lapselle, jonka herätin itsessäni henkiin.”

Vuonna 1956 ilmestyi Tiitiäisen satupuu, klassikkoteos, jonka sivuilla seikkailivat muun muassa vanha vesirotta ja Haitula.

”Sen kirjoittaminen oli ihanaa, yksi riemastuttavimpia kokemuksiani”, Kirsi Kunnas muistelee.

“Olen ollut onnekas. Elämä on ollut minulle armollinen, eikä minulla ole ollut suuria vastoinkäymisiä”, Kirsi pohtii.

Lälläri satutätiaapinen

Siitä alkoi 25 vuotta kestänyt aika, jolloin lastenkirjallisuuden uudistaminen oli kirjailijan päätyö. Kirsi pestattiin tekemään uusi aapiskirja, Aikamme aapinen, joka ilmestyi vuonna 1968. Samalla Kirsi uudisti koko suomen kielen alkuopetuksen ja kiersi perehdyttämässä opettajia. Se oli mieluisa tehtävä ja auttoi Kirsiä pääsemään irti häntä vaivanneesta ujoudesta.

”Huomasin olevani kuin saarnaaja, kun oikein innostuin. Se nauratti itseänikin, mutta into antoi voimia jaksaa.”

Uuden opetustyylin omaksuminen ei sujunut ilman vastarintaa. Jotkut kokivat vaikeaksi ottaa vastaan uusia näkemyksiä, ja toiset katsoivat pitkin nenänvarttaan.

”Jotkut ihmettelivät, että mitä tuo luulee tietävänsä lällärin satutätiaapisensa kanssa. Minä en ollut vähättelystä moksiskaan.”

Kirsi Kunnas oli tottunut kirjallisuuskritiikkiin omien teostensa kohdalla. Lisäksi hän toimi itsekin toisinaan kulttuurikriitikkona.

”Kielteistä huomiota on turha ottaa henkilökohtaisesti. Minulla ei ole ollut aikaa pohtia arvosteluja eikä kulttuuripiirien rajanvetoja.”

Lastenkirjallisuuden ohella Kirsi teki runsaasti suomennoksia, kirjoitti teatteriarvioita ja artikkeleita ja opetti dramaturgiaa. Omaa lyriikkaa hän ei ehtinyt tuossa vaiheessa miettiä. Siitä hän ei ole katkera. Hän luotti siihen, että aikuisten runojen vuoro tulee vielä.

”Lopulta tuli se hetki, jolloin tajusin, että olen antanut lastenkulttuurille kaikkeni. Oli kuin kätketty energia-arkku olisi auennut, ja tiesin heti, mitä aion kirjoittaa. En ikinä ollut huolestunut, että tekemisen palo tukahtuisi perheen tai muiden töiden takia.”

1980-luvulla Kirsi Kunnas kirjoitti kolme runokokoelmaa, taas kerran uudistuneena ja kokemustensa rikastuttamana.

“Mieheni muistutti vähän vesirottaa”

Elämänkumppaninsa Kirsi Kunnas kohtasi ensi kertaa vuonna 1956 kirjailija Mirkka Rekolan luona Tampereella. Maanviljelijäperheestä kotoisin oleva palomies, Jaakko Syrjä, oli mukava ja käytännönläheinen mies, joka ymmärsi myös Kirsin taiteellisia pyrkimyksiä. Olihan hän itsekin aloitteleva kirjailija.

”Ensitapaamisella luin Jaakolle runon vesirotasta, jota Jaakko taisi hieman muistuttaa. Kohtaloni oli mennä runon kanssa naimisiin”, Kirsi kertoo.

Runon mahti oli voimakas, ja pariskunta meni yksiin nopeasti. Valat vannottiin maistraatissa Helsingissä hieman yli vuosi ensitapaamisen jälkeen.

Aviopari muutti Tampereelle ja Kirsi ja Jaakko Syrjän esikoinen Mikko syntyi samana keväänä. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Martti.

Syrjän perheen elanto oli sirpaleina milloin missäkin, kun vanhemmat ottivat pestin kustannusalalta tai ammattiliitosta tai keskittyivät monenlaisiin kirjallisiin töihinsä.

Vuonna 1962 Kirsi ja Jaakko toteuttivat yhteisen haaveensa ja kunnostivat Ylöjärveltä vanhan kansakoulun. Perikaupunkilainen Kirsi tottui yllätyksekseen vaivatta maaseudun arkeen, olihan Tampere vain pienen matkan päässä. Parin vuoden päästä he ostivat naapuritilan ja ryhtyivät maanviljelijöiksi.

Kirsi kuvailee elämänmuutosta sattuman tuottamaksi tilaisuudeksi, johon he yksinkertaisesti päättivät tarttua. Haasteita ei kaihdettu vaan ne otettiin vastaan.

”Naapuritila tuli huutokaupattavaksi, eikä maisema olisi säilynyt enää maalaismaisena. Me huusimme sen, ja kokonainen uusi elämänmuoto, maanviljelys, vei meidät mukanaan. Se oli todella mielenkiintoista: kunnostimme pellot ja viljelimme yhdentoista vuoden ajan rypsiä, viskiohraa ja ruista ja välillä apilaa.”

”Kun ottaa vastaan sen, mitä elämä tuo, saa itsestään irti yllättävän paljon. Arkemme oli rikasta, ja koko ajan tapahtui. Perhe-elämäkin järjestyi aina jotenkin.”

“Mikko ja Martti olivat kuin tuulispäitä”

Kiireisimpinä vuosina Kirsillä oli tapana jakaa päivänsä eri ”persoonien” kesken: aamulla oltiin emäntänä ja äitinä, koulupäivän aikana kirjoitettiin rauhassa yöpuku päällä ja iltapäivällä omaksuttiin taas äidin rooli.

Kahden kirjailijan liitossa vältyttiin suurilta ristiriidoilta. Molemmilla oli tilaa toteuttaa luovaa puoltaan. Kirsin mukaan työn ja perheen yhdistäminen onnistui, koska kaikki tuntui yhteiseltä. Jaakon ja Kirsin avioliitto on kestänyt jo 59 vuotta.

”En tiedä, olemmeko erityisen samanlaisia luonteiltamme, mutta periaatteemme ovat olleet samat. Ajattelimme, että tämä on meidän yhteinen elämämme, mitä siitä riitelemään. Toki turhista asioista tuli joskus riitaa, mutta en enää muista mistä. Kai poikien kasvattamisesta, kun äiti olisi ollut lempeämpi ja isä ankarampi.”

Mikko ja Martti Syrjä perustivat ystävineen Eppu Normaalin vuonna 1976 ja alkoivat keikkailla ympäri maata. Martti oli tuolloin vasta 17-vuotias, ja Kirsi oli huolissaan.

”Valvoin öitä ja kuvittelin, kuinka bussi menee rikki talvella jossain päin Lappia. Näin mielessäni paleltuneet sormetkin.”

Samaan aikaan Kirsi oli iloinen poikiensa puolesta.

”Hehän olivat kuin tuulispäitä, ei heitä olisi voinut estääkään. Vanhemman on uskottava lapsiinsa ja siihen, että he oppivat ja pärjäävät.”

Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän avioliitto on kestänyt 59 vuotta. “Ajattelimme, että tämä on meidän yhteinen elämämme. Mitä sitä riitelemään.”

“Taiteilijan kuuluu olla kiusanhenki”

Tampereen seudusta tuli Kirsi Kunnaksen koti, ja kaupungin suojelu muodostui hänelle tärkeäksi. Hän oli 1970-luvulla mukana perustamassa perinnepoliittista yhdistystä, jonka tavoitteena oli suojella Tampereen arvorakennuksia ja estää niiden purkaminen.

”Meistä oli kamalaa, että kansan tahdolla ja 1900-luvun alun esteettisellä ajattelulla ei ollut arvoa, kun asioista päätettiin. Kaikille yhteinen kaupunkimiljöö kertoo menneisyydestämme. Jos ei ymmärrä menneisyyttä, on tulevaisuuskin vaarassa.”

1970-luku oli poliittisesti ahdasta aikaa, Kirsi jatkaa.

”Ihmiset eivät uskaltaneet sanoa, mitä ajattelivat. Arkuuden aisti ja näki joka puolella”, hän toteaa.

Puoluepolitiikasta Kirsi ei välittänyt.

”Puolue ajattelee puolueen tavoin, kun taas ihmisen on ajateltava rikkaasti. 1970-luvulla kaikki tuntui olevan sidottua puolueisiin, myös ystävyydet. Se oli inhottavaa”, Kirsi huokaa.

Kirsiä kireä keskustelukulttuuri ei koskettanut, sillä hänen mukaansa hän ei ollut ”vatsastaan kiinni” kenessäkään. Sananvapausasiaa hän edisti kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin jäsenenä ja puheenjohtajana.

”Taiteilijan tehtävä on olla kiusanhenki ja herättelijä. Se on ylipäätään vapaan ihmisen tehtävä”, Kirsi sanoo.

Kirsi Kunnaksen lastenrunot eivät ole jääneet digiajan jalkoihin. Tiitiäisen satupuusta on otettu yli neljäkymmentä painosta. Ihmiset tulevat yhä kertomaan, kuinka runot ovat valloittanet monen sukupolven sydämen ja kuinka tärkeitä vanhemman ja lapsen lukutuokiot ovat olleet läheisiä ihmissuhteita rakennettaessa.

Tämä onkin Kirsi Kunnaksen hämmästyttävän työteliään uran suurimpia saavutuksia.

”Sen olen saanut aikaan, rohkaissut kielelliseen kontaktiin lapsen ja aikuisen välillä. Pieni lapsi tarvitsee kieltä koko ajan, siten hänestä tulee ihminen. Ehkä kävi niin, että jokin runouden ruhtinas lähetti säteitä, jonka ansiosta tajusin, että minun on paneuduttava lastenrunouteen. Se vaati aivoräjähdyksen, ei sen suurempaa”, hän sanoo.

“Nauru pelastaa ihmisen”

Kirsi Kunnas on palkittu muun muassa neljästi Valtion kirjallisuuspalkinnolla, ja hänelle on myönnetty Tampereen yliopiston kunniatohtorin ja taiteen akateemikon arvonimi sekä Pro Finlandia -kunniamerkki. Mutta kirjailija ei perusta pelkistä titteleistä. Kun kiitosta tulee, se tuntuu hyvältä, oli se missä muodossa vain, hän korostaa.

Kirsi Kunnas ei varsinaisesti ole lopettanut kirjoittamista, mutta tuntee, että tarvetta julkaisuille ei enää ole.

”Tietysti saisin runon aikaan, mutta minussa pitäisi olla se palo, minkä takia haluaisin tuoda sen julki. Kirjoittamisen intohimon hiipuminen kuuluu elämään, en sure sitä. Olen ollut ahkera ja tehnyt valtavan määrän töitä. Olisi ahneutta kaivata lisää”, hän sanoo nauraen.

92-vuotias kirjailija sanoo elävänsä ”aivan tavallista arkea”.

”Asumme Jaakon kanssa Tampereen keskustassa, missä kaupat ovat lähellä. Luemme paljon, käymme silloin tällöin teatterissa ja tapaamme ystäviä.”

Kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinän kanssa Kirsi toteutti elämäkerran Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa.

”Se on varsin todentuntuinen kuvaus elämänvaiheistani”, Kirsi sanoo.

Hänen mukaansa omaa elämää muistellessa oppii myös itsestään.

”Oman minän kokemus muuttuu lujemmaksi kokemusten ja iän myötä. Totta kai sitä huomaa itsessään erilaisia vivahteita, kun oppii tuntemaan itsensä. Eihän sitä ihminen muuten kehittyisi.”

Kun Kirsi pohtii vaiheikasta elämäänsä, päällimmäinen ajatus kiteytyy sanaan armo.

”Elämä on ollut minulle armollinen, eikä minulla ole ollut suuria vastoinkäymisiä. Minulla on ollut hyvä avioliitto ja vilkas ja henkisesti kiinnostava elämä.”

Huumori ja valoisa asenne kulkevat runoilijan vaiheissa armollisuuden kumppaneina. Se näkyy ja kuuluu Kirsi Kunnaksen runoista, elämäntyöstä, luonteesta ja puheenparresta.

”Nauru pelastaa ihmisen. Olen ottanut elämän vastaan sellaisena, kuin se on. Olen koettanut tehdä siitä parhaan mahdollisen ja lisäksi innostua ja nauttia siitä. Olen tyytyväinen ja onnellinen. Se on tärkeää.”

Teksti: Ninni Sandelius

Kuvat: Ari Ijäs

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2014. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 22.12.2016