Parikymmentä vuotta sitten Anna ­Eriksson alkoi katsoa asioita uudella tavalla. Hän oli noussut ilmiöksi 1990-luvun Suomessa, laulut olivat päätyneet listojen kärkeen, ja kalenterissa oli 21 keikkaa kuukaudessa. Suosio ei silti tuonut mukanaan onnea.

Ensimmäiset viisi vuotta menivät niin, ettei jälkikäteen edes tajunnut, mihin aika meni. Oli myös kunnianhimoa, mutta Anna haluttiin tunkea perinteisen iskelmätähden rooliin sopeutumaan viihdemaailman arvoihin, normeihin ja vaatimuksiin.

Elämänmuutos alkoi, kun Anna pyörtyi kesken keikan. Hän oli loppuunpalamisen partaalla: elämä oli pelkkää keikkailua ja väliin jäävä aika sitä, hän että nukkui pois kiertue-­elämän väsymystä.

Iskelmämaailma kohahti, kun Anna raivasi itselleen juhannuksen vapaapäiväksi – sitä laulajat eivät tee, sillä juhannuksena saa vuoden kovimmat keikkapalkkiot.

Anna puhui paljon myös siitä, että nuoren artistin olisi työstään huolimatta saatava mahdollisuus olla myös nuori: pitää hauskaa ja rillutella joskus viikonloppuja.

– Minulle sanottiin usein, että olet nuori, täytyyhän sun jaksaa. Yleisö ei halua tietää, että artistin työ on rankkaa. Taustalla on matkustamista, koti-ikävää, hotellissa istumista, yksinäistä elämää. Lopulta minulla ei ollut mitään omaa. En kuulunut mihinkään, en kuulunut kenellekään, Anna sanoo.

Vaikka vuonna 2003 julkaistu Kaikista kasvoista -albumi myi platinaa ja levyn nimikappaleesta tuli yksi Annan tunnetuimmista lauluista, hän päätti lopettaa laulajan uran ja tehdä pesäeron koko viihdemaailmaan.

– Nautin valtavasti itse esiintymisestä ja laulamisesta, muu touhu sen ympärillä oli ikävää. Mutta jos asioihin ei puutu, ne eivät muutu. Tosin se oli harhaluulo, sillä eiväthän ne asiat muutu. Kollegoilta tuli pelkkää negatiivista palautetta.

– Ainoa puolustaja oli Tapani Kansa. Kiitos Tapsa! Palaisinko samaan? En, sillä tiedän ne lainalaisuudet, joiden mukaan tänä päivänä musiikkia tehdään: sen osuus on nykyään vain viisi prosenttia, lopun ajan itket jonkin pirttipöydän ääressä Vain elämää -ohjelmassa.

Mutta luovuutta ei voi pakottaa pois. Anna huomasi kirjoittavansa lauluja. Neljän vuoden hiljaiselon jälkeen syksyllä 2007 julkaistu albumi Ihode sai nimensä artistin kotipaikan mukaan.

Sen jälkeen tulivat albumit Garden of Love (2010), Mana (2012) ja Gloria (2015). Sitten tuli jälleen pitkä ja hiljainen tauko.

Sen aikana syntyi avantgarde-elokuva nimeltään M, aiheena Marilyn Monroe.

Elokuva alkaa merestä, sitten huvilasta.

Nazaré on noin 15 000 ihmisen rantakaupunki ja kalastajakylä Keski-Portugalissa. Siellä vehreän puutarhan keskellä sijaitsee valkoiseksi rapattu huvila, jonka pihatiellä kävelee piukkaan, muotoja nuolevaan mekkoon pukeutunut tuttu nainen.

Peppu keikkuu, käsilaukku heiluu kädessä. Aurinko paistaa naisen platinanvaaleisiin hiuksiin.

Hän on Marilyn Monroe. Miljoonien kuvien, biljoonien sanojen nainen.

Oikeasti hän on elokuvan ohjaaja Anna Eriksson, joka myös esittää pääosaa, Marilyn Monroeta. Kävelyä kuvaa elokuvakameralla valokuvaaja Matti Pyykkö, Annan aviomies.

Vuonna 2018 julkaistiin Anna Erikssonin esikoisohjaus, avantgarde-elokuva M. Anna vastasi itse käsikirjoituksesta, leikkauksesta, musiikista ja äänestä.

Lavastukseen ja pukusuunnitteluun hän sai apua ystäviltään Petri Salolta ja Axel Sutiselta.

Elokuva menestyi huikeasti. Se valittiin 33:nteen Venetsian kriitikkojen viikon kilpasarjaan. Sen jälkeen M voitti Prahan Independent Film Festivalilla Grand Prix’n parhaan elokuvan palkinnon sekä Wienissä parhaan elokuvan ja parhaan kuvauksen palkinnot vuonna 2019. Elokuva palkittiin myös parhaasta ohjauksesta Tarkovsky-palkinnolla The Blow-Up Arthouse -filmifestivaaleilla Chicagossa.

– Kun kuulin, että se valittiin Venetsiaan... se oli lähes epätodellista, Anna naurahtaa.

Hän teki elokuvan, ”koska halusi tehdä sen”.

– Se, että voi tehdä jotakin uutta tässä iässä ei ole välttämättä itsestään selvää.. Sain mahdollisuuden ruveta tallaamaan jotakin uutta polkua tietämättä, mihin se vie, vaikka eihän sen edes tarvitse viedä mihinkään. Jo se riittää, että saa tehdä asioita, jotka itseä kiinnostavat. Kaikki vain tapahtui. Niin kuin elämä vaan tapahtuu.

Helppo elokuva M ei ole. Juoneltaan se on fiktiivinen ja tyylillisesti kokeellinen. Kriitikot ovat luonnehtineet sitä vaativaksi, hämmentäväksi, ahdistavaksi, provosoivaksi ja jopa häiritseväksi, mutta myös valmiiksi, rohkeaksi, surrealistiseksi sekä omaehtoiseksi.

Anna Erikssonin pakkomielle Marilyniin oli syntynyt aikanaan Sarah Churchwellin kirjasta Marilyn Monroen monta elämää.

Eniten kosketti Monroen viimeisen elinvuoden outo tunnelma. Marilyn laihtui ja haurastui lähes läpikuultavaksi, kiharat suoristuivat.

Annan mukaan Marilyn muuttui omaksi haamukseen – vielä eläessään.

Mikä yhteensattuma. Kaksi vaaleaa naista katseiden ja arvostelun ristitulessa. Kunnianhimoa, joka mitätöitiin, tiettyyn rooliin pakottamista ja siitä irti pyristelemistä...?

– Yhtymäkohtia on olemassa, mutta jos se olisi jotakin noin konkreettista, se ei riittäisi. Minulle Marilyn on ennen kaikkea mysteeri, ja juuri se on sitä Marilynin vetovoimaisuutta. Asia, joka ennen kaikkea naisiin vetoaa: mitä Marilynin kuoren alla oli, Anna miettii.

Hän siirsi tähden viimeisen ajan tunnelmat elokuvaansa, joka käsittelee Marilyn-hahmon kautta kuolemaa ja seksuaalisuutta sekä niiden välistä synkkää suhdetta.

– Puolet Marilynin elämäkerroissa on sitä, miten hän kuoli. Ympyrä, jossa tarina alkaa aina alusta, jokaisessa kirjassa. Halusin elokuvaankin sen saman limbomaisen tunnelman.

Vuoden 2013 ensimmäisistä kuvauksista elokuvan valmistumiseen kului neljä ja puoli vuotta. Kolmesti vuodessa Anna ja Matti kävivät jatkamassa elokuvan tekoa Portugalissa. Yksi ystävistä lainasi taloaan, toisia ystäviä otettiin rooleihin.

– Kun opettelee tekemään elokuvaa elokuvan aikana, siinä menee aikaa. Toisaalta ei ollut mitään vaatimuksia eikä aikatauluja. Haastavinta oli työskennellä tällaisen ikonin parissa. Kaikki asiat Marilynistä on jo kerrottu, loppuun kaluttu. Lopulta tajusin, että teen elokuvaa siitä, mitä Marilynin tarina minulle itselleni merkitsee – ja silloinhan se ei ole loppuunkaluttu aihe.

Marilynia pidetään yleensä surkuteltavana, hauraana, miesten hyväksikäytölle alttiina päihteiden käyttäjänä. Todellisuudessa hän oli määrätietoinen tasa-arvon kannattaja, oikeuksiaan penäävä näyttelijä, joka opiskeli kirjallisuutta ja näyttelemistä ja perusti jopa oman tuotantoyhtiön.

– Viimeisellä viikolla hän oli sanonut ystävälleen: I have been treated like a piece of meat, minua on kohdeltu kuin lihakimpaletta. Sitä Marilyn ennen kaikkea on. Lihaa ja kehoa.

Elokuvassa Anna Eriksson esiintyy paljaana, sekä henkisesti että fyysisesti. Oman kehon esittäminen alastomana, omilla ehdoilla, oli hänelle tärkeä luovan kontrollin keino. Alastomuus on perusteltua jo siksi, että Marilyn itse viihtyi kotonaan alasti.

– Jos olisin ollut kesähameessa, mikä se efekti olisi ollut? Jouduin epämukavuusalueelle, mutta tajusin, ettei tätä voi tehdä millään muulla tavalla. On kunnioittavaa Marilynia kohtaan, että jouduin yhtä tukaliin tilanteisiin kuin hänkin. Olisi ollut häpeällistä tehdä elokuva, jossa niin ei olisi tapahtunut, Anna miettii.

Elokuvanteon edetessä oma alastomuus menetti merkityksensä. Lopulta siihen ei kiinnittänyt mitään huomiota. Katsojakaan ei sitä kauan jaksa hämmästellä.

Elokuvassa on kauniita kuvia: tanssiva nainen merenrannalla, siluettina painoja nostava hauras Marilyn ikkunan edessä. Mutta on myös vaikeita kuvia: yöperhonen, joka ommellaan ihon sisään, naulojen iskemistä ihoon. On kohtaus, jossa kamera pysähtyy kuvaamaan naisen intiimeintä osaa pitkään ja hartaasti. Niin kuin mies sitä katsoisi.

Eräällä keskustelupalstalla henkilö, joka ei ollut nähnyt elokuvaa, kysyi elokuvan nähneeltä: ”Onko sillä karvoitusta, posliini tai jotain muuta?”

– Siis minunko…? Luuleeko ne... ei, eihän se ollut minun! Anna huudahtaa.

– Tein sen sianlihasta ja sian­nahasta! Mikä ihmeen mysteeri siihenkin ruumiinosaan liittyy? On hyvä, että naisen kehoa näytetään, sillä kun se on tarpeeksi kauan siinä kuvassa, tabu rikkoutuu. Mielestäni on ihan hyvä, että se on sellainen reuhka siinä… sillä reuhkahan se on, enemmän tai vähemmän, Anna nauraa.

Anna Eriksson ja Matti Pyykkö tapasivat vuonna 2007, kun Matti kuvasi Annaa tämän Ihode-albumin kanteen. Naimisiin he menivät seuraavana vuonna. Pariskunta muutti Uuteenkaupunkiin, lähelle Annan vanhempia.

Vuonna Annalle 2013 syntyi poika, Jooseppi, hän menee syksyllä kouluun. Taiteilijan arki on lapsiperheen arkea: poika on haettava eskarista neljään mennessä, lattialla ajelehtii legoja. Matti on kolme päivää viikossa töissä Helsingissä.

Arki on säntillistä, mutta sen pitääkin olla, jos tekee kotona töitä.

Anna viimeistelee Rauman taidemuseossa syyskuussa avattavaa M-näyttelyä ja treenaa Savoy-teatterissa lokakuussa pidettävän konsertin ohjelmistoa.

Seuraavan elokuvan käsikirjoitus on valmis, ja kuvaukset alkavat syksyllä. Elokuva on saanut inspiraationsa T. S. Eliotin kirjasta Joutomaa.

Mitä ikääntyminen sinulle merkitsee?

– Jos olisin yksinäinen, jos ei olisi Jooseppia eikä Mattia ja laulaisin iskelmiä tuolla jossakin, silloin olisin ehkä sitä mieltä, että ikääntyminen olisi ikävää. Tosin onhan se tavallaan. Ei ole kivaa, että polvet rahisee, kun nousee portaita.

Äitiys on muuttanut Annaa, sen hän myöntää. Levottomuus on alkanut hellittää, elämään on tullut lapsen mukana iloa ja hyväntuulisuutta.

– Voisin toivoa, että myös pitkäjänteisyyttä… mutta ei ehkä niin paljon. Olen luonteeltani pohtija. Elän vähän niin kuin muissa maailmoissa, en aina välttämättä hyvällä tavalla. Ehkä en aina kuuntele, mitä sanotaan. Toki yritän kuunnella Jooseppia.

Mutta rakkaus. Se äitiydessä yllätti. Kuinka voikaan rakastaa jotakuta ihmistä niin paljon.

– Olen miettinyt, että voi, kun asiat olisivat aina näin. En halua mitään muuta kuin sitä, että asiat olisivat niin kuin ne nyt ovat. Mutta kaikki muuttuu koko ajan. ●

Päivitetty 15.7.2020 – Ilmestynyt 2.7.2020