Apu

Johanna Pakonen: ”Olen 600 euroa miinuksella joka kuukausi – en tiedä, mistä enää säästää”

Johanna Pakonen: ”Olen 600 euroa miinuksella joka kuukausi – en tiedä, mistä enää säästää”
Laulaja Johanna Pakonen on kiristänyt vyötä jo vuoden verran. Epätoivoiset ajat ovat saaneet hänet hakeutumaan ravintola- alalle töihin ja turvautumaan äitiin.
Julkaistu: 27.3.2021
Laulaja, vuoden 2002 tango­kuningatar Johanna Pakonen seikkailee nyt tv-ruudussa Selviytyjissä. Kulunut vuosi on ollut hänelle yhtä selviytymistä. Korona-aika vei laulukeikat, ja sitten alta lähti uusi pesti ravintolapäällikkönä. Talous on niin tiukoilla, että elämän pyörittämiseksi on pitänyt ­turvautua omaan äitiin ja lainaan.
Korona on kurittanut esiintyviä taiteilijoita jo pitkään. Minkälaisin keinoin olet pärjännyt poikkeusajan?
Jäimme jo viime vuonna bändin kanssa hiihtolomalla vapaille, minkä jälkeen ­m­eidän piti aloittaa Lapin-kiertue. Kevät meni siinä, sitten menivät kesän lavakeikat. Syyskuulle oli buukattu toistakymmentä keikkaa, kolme toteutui. Ja tänä vuonna ei ole ollut vielä yhtään.
Olen pärjännyt tosi huonosti. Säästöt on käytetty, mutta sain pankista vielä lyhennysvapaata asuntolainalle. Haluan, että lapsella säilyy tuttu koti ja että pystyn ­turvaamaan hänen elämänsä.
Valtion tukitoimet on kohdistettu huonosti, sillä minullakaan ei ole suoria palkollisia. Muusikot ovat usein yrittäjiä tai freelancereita. Mikään laki ei meitä suojele, sillä kustannustukea ei ole kohdistettu osakemuotoisille yksinyrittäjille.
"Halvemmin ei voi enää syödäkään, ostan kaurahiutaleita ja hernekeittoa."
Olet tottunut autoilija, jonka mittariin voi vuodessa kertyä 70 000 kilometriä. Millainen merkitys autolla on työllesi?
Olen autoilijan tytär ja tottunut olemaan autossa pienestä asti. Kun keväällä tiet sulavat, kaasujalkaa alkaa kutkuttaa. Olin ajanut jo alle nelikymppisenä kaksi miljoonaa kilometriä. Minulla ei ole mikään uusi auto, mutta sen pitää olla hyvä, koska ajan niin paljon. Se on vähän kuin ­henkivakuutus. Pankki ei enää tullut vastaan auto­lainanlyhennyksissä, joten yritän parhaillaan keksiä ­siihen ratkaisua. Auton ­laittaminen seisontaan on yksi vaihtoehto.
Joudun ehkä turvautumaan äidiltä otettavaan ­pieneen lainaan, että selviän syksyyn. Ei vain tunnu ­kohtuulliselta mennä äidin kukkarolle pian 45-vuotiaana aikuisena. Takaisinmaksu hirvittää myös, kaikki rästiin jääneet vain kasvavat korkoa.
Olen miinuksella joka kuukausi 600 euroa. En tiedä, mistä enää säästää. ­Halvemmin ei voi enää syödäkään, ostan kaurahiutaleita ja hernekeittoa.
Tammikuussa raaskin sentään laittaa kovilla pakkasilla patterit päälle, yleensä lämmitän puilla joka päivä. Talouteni on kärsinyt niin hirveän loven, että menee pitkään paikata vahinko.
Mitä olet keksinyt varalle, kun ­laulamaan ei pääse?
Olen etsinyt viime syksystä lähtien aktiivisesti vaikka minkä alan töitä parkkipirkosta alkaen. Olin opiskelu­aikoina ekstraamassa täällä Oulussa ravintoloissa ja työskentelin parin vuoden ajan monessa paikassa.
Lokakuussa entinen pomoni soitti, että hänellä on haaveena avata legendaarinen tanssiravintola Anna ja Albert. Hän oli lukenut lehdistä talous­ahdingostani ja tarjosi ­paikkaa ravintola­päällikkönä. Tuli hyvä mieli, että parinkymmenen vuoden jälkeen soitellaan perään, vaikka minulla ei ole mitään ­koulutusta ravintola-­alalle. Otin työn ­vastaan, vaikka emme ole voineet vielä pitää avajaisia. B-suunnitelmanikin meni siis mönkään.
Toivon, että pystyn tulevaisuudessa yhdistämään ravintolapäällikön ja laulajan työn. En usko, että tilanne tulee ­koskaan palaamaan normaaliksi.
"Luonto on minulle henkireikä, ja tunnin kävelylenkki on päiväni kohokohta. Silloin en mieti mitään."
Olit mukana tv:ssa nyt pyörivän ­Selviytyjät-sarjan kuvauksissa. Mikä sai sinut uskaltautumaan mukaan?
Eniten jouduin miettimään, miten saan järjestettyä lapsen hoidon, koska olen yksinhuoltaja. Kun kohde vaihtui Filippiineistä Suomeen, se oli minulle tyttären vuoksi mieluisampi vaihtoehto. Minulla on ollut lapsesta asti ollut huono selkä. Se aiheutti epämukavuutta kovalla alustalla nukkuessa. Ensimmäisen yön sitä tuskailin, sen jälkeen nukuin kuin vauva. En ole sen jälkeenkään käyttänyt melatoniinia tai korvatulppia.
Opettelin erätaitoja etukäteen, kuten tulentekoa ilman välineitä, miten kannattaa rakentaa suojaa ja tutkin vähän sieniä sekä kalastushommia. Luonto on minulle henkireikä, ja tunnin kävelylenkki on päiväni kohokohta. Silloin en mieti mitään. Käymme viikonloppuisin luonnossa tyt­tären kanssa, en stressaa enää hämähäkkejä, punkkeja tai kaloihin koskemista.
Olet sairastanut nuorempana syömishäiriön. Pelkäsitkö sen laukeavan kuvauksissa, joissa ruokaa on rajoitetusti?
En pelännyt. Ruoka jännitti sen vuoksi, että minulla on paljon yliherkkyyksiä. Kyllä metsässä olikin sitten maha sekaisin koko ajan, mutta onneksi siellä on lääkärit paikalla. Vaikka ravinto oli niukkaa, sitä oli säännöllisesti. Silloin kun sairastin, olin 50-kiloinen rimpula. Nyt olen ihan naisen kokoinen, joten vararavintoa on sen verran, että en metsään ihan heti kuukahda. Enkä sinne vartaloani esittelemään mennytkään, ei se ole ohjelman tarkoitus.
Kerro jokin salaisuutesi.
Rakastan arkirutiineja ja sääntöjä. Ne ­helpottavat elämää, koska olen tottunut elämään vapaasti ja eri rytmissä ammattini vuoksi.
Noudatan yleisesti annettuja ja lapsena opittuja sääntöjä vieläkin todella tarkasti ja opetan niitä myös omalle jälkikasvulleni odottaen hänenkin noudattavan niitä. Herään joka aamu vähintään puoli tuntia aikaisemmin kuin muu perhe ja laitan aamukahvin tippumaan. Kahvia odotellessa sytytän takan. Istahdan nojatuoliin takan ääreen nauttimaan yhden kupillisen ja sen jälkeen herätän vasta muun perheen. Jos joku muu sattuu heräämään aikaisemmin tai yhtä aikaa, alkaa aamuni ­hieman nurjasti. Haluan herätä rauhassa yksin ja lempeästi.

Satu Johanna Desiree Pakonen

  • Syntyi: 2. toukokuuta 1976 Oulussa.
  • Asuu: Oulussa.
  • Perhe: tytär.
  • Harrastaa: arjen monimuotoista hyötyliikuntaa, puutarhanhoitoa.
  • Ajankohtaista: ­mukana tv-sarja ­Selviytyjissä Nelosella.
2 kommenttia