Oma katse – eli Silvia Hosseinin essee siitä, kuinka meidän pitäisi yrittää ymmärtää elokuvia
Elokuvan katsetta tärkeämpi on katsojan katse sekä pyrkimys tietoisuuteen omista näkökulmista ja niitä ohjaavista arvoista ja ideologioista, kirjoittaa Silvia Hosseini, joka rakastaa Kummisetä-elokuvia.
Kun kaipaan lohtua, katson Kummisetä-elokuvat. Outoa, tiedän. Mitä lohtua voi saada julmia henkilöhahmoja kuvaavasta, raa’an väkivaltaisesta ja traagisesti päättyvästä mafiaelokuvatrilogiasta? En ole varma itsekään.
Kyse on varmaan kerronnan rytmistä, musiikista, otosten sommittelusta, kauheidenkin kuvien kauneudesta, jotka antavat merkillistä sisäistä rauhaa. Väkivalta, tietyllä tavalla estetisoituna, on nautinnollista. Ja millä tavalla! Kauneuden ja julmuuden liitto kiteytyy nuoren Al Pacinon julmetun ihaniin kasvoihin.
Saan sisäistä rauhaa myös siitä, että elokuvat paketoivat pahuuden sisäänsä. Ne estetisoivat väkivaltaa mutta ottavat sen vakavasti. Muutaman tunnin ajan saan elää tilassa, jossa ihmiskunnan synnit ovat vangittuina tv-ruutuun. Tuntuu kuin ruutu imisi sisäänsä myös minussa itävän pimeyden, saan katsoa sitä ulkopuolisen silmin. Se on illuusiota, tietysti, niin kuin elokuvat ovat.
