Apu

Susi liikkuu hiljaa kuin aave – Kohtaaminen Isojärven kansallispuistossa

Susi liikkuu hiljaa kuin aave – Kohtaaminen Isojärven kansallispuistossa
Luonnonvaraisen, villin suden kohtaaminen keskellä kansallispuistoa on väkevä elämys.

On viileä ja kuulas talvinen päivä, mitä erinomaisin retkisää. Olen pikkuveljeni kanssa patikoimassa Isojärven kansallispuistossa Hämeen ja Keski-Suomen rajamailla.

Kävelemme majavien padon nostattaman lammen ohi. Luonnon hiljaisuus, jonka rikkoo vain tuulen humina pystyyn kuolleiden puiden latvoissa, luo mystisen tunnelman. Astuessamme puiston komeimpaan aarniometsään Latokuusikkoon tunnelma tihenee.

Edessämme loivan kallionkielekkeen takana häämöttää lampi, joka on jään peitossa. Sen keskellä näkyy tumma hahmo.

Luulen ensin, että kyseessä on uppotukki, jonka osa törröttää vedenpinnan yläpuolella.

Hahmo liikahtaa. Ensiksi veikkaan sen olevan talvipukuinen metsäkauris tai valkohäntäkauris – peurojahan ei näillä leveyksillä ole.

Kun pystytän kamerani jalustalle ja katson hahmoa 600-millisen teleobjektiivin läpi, sydämeni hypähtää kurkkuun asti. "Se on susi", hiiskun veljelleni.

Kylmä ilma yhdistettynä kiivaaseen hengitykseeni saa kameran etsimen huuruun. Aloittelijan moka, tuhahdan hapuillessani kamerarepun sivutaskun pohjilta mikrokuituliinaa.

Susi katsoo meihin päin. Olemus pitkine kuonoineen, pystykorvineen ja käpälöineen, joista erottuvat nisäkkäille tyypilliset viisi "sormea", tuovat mieleen koirani, australiankelpie Bellan.

Mutta kokoero tavalliseen koiraan verrattuna on valtava – onhan suden pituus jopa puolitoista metriä ja korkeus maasta hartioihin enimmillään yli 80 senttiä.

Isojärven kansallispuisto sijaitsee Kuhmoisten kunnassa, Keski-Suomen maakunnassa. Retkeilijät voivat pitää taukoa esimerkiksi Kuorejärven laavulla.

Susi kuuluu Suomen tähtiviisikkoon

Monenlaisia ajatuksia ehtii vilistää mielessäni niinä hehkuvina sekunteina, kun saan kuvata sutta. Suurpedon kohtaaminen luonnossa on ollut haaveeni pienestä kuvaajanalusta lähtien, ja nyt susi on edessäni kuin tarjottimella.

Afrikan-kävijät käyttävät nimitystä "viisi suurta" mantereen viidestä merkittävästä eläimestä. Suomessa susi kuuluu epäilemättä omaan tähtiviisikkoomme, muiden suurpetojen ja ehkä hirven ohella.

Kuvaamisen kannalta susi on hieman liian kaukana – niin kuin luontokuvauksessa eläinkohteet valitettavan usein ovat – mutta onneksi maasto on avoin ja ilma kirkas, vailla sumua tai lämpöväreilyä.

Aikansa patsasteltuaan susi ottaa jalat alleen ja jolkottelee niemenkärjen kohdalta metsään.

Suden aavemainen äänettömyys tekee suuren vaikutuksen. Kun jokin muu isompi nisäkäs pakenee kuivaan männikköön, yleensä siitä aina kuuluu rasahduksia tai kahinaa.

Susi liikkuu aavemaisen äänettömästi. Jäällä havaisemastamme eläimestä ei poistuessaan kuulunut mitään ääntä eikä siitä näkynyt jälkeäkään, kun sitä yritti seurata metsän läpi toiselle lammelle.

Mutta sudesta ei kuulu ääntä, aivan kuin se olisi kadonnut tyhjyyteen tai jonnekin toiseen todellisuuteen. Yritämme vielä seurata sutta metsän läpi toiselle lammelle, mutta ei siitä enää näy jälkeäkään.

Hieman myöhemmin laavulla kertaamme susihavaintoamme. Ilmeisesti tuuli oli käynyt juuri sopivasti suden suunnasta, eikä eläin haistanut tai kuullut meitä. Jaloissamme oli hiljaiset lenkkitossut, ja pidimme muutenkin vähän ääntä kävellessämme.

Tällaiset käytännön pohdinnat tuntuvat kuitenkin liian arkisilta selityksiltä sille, että olimme onnistuneet näkemään suden. Mieleeni alkaa tulvia kaikenlaisia ajatuksia shamaanien ja intiaanien henkisestä luontosuhteesta. Nuotion savu leijailee hiljaisen metsän oksistoon.

Luonnosta löytyy silloin tällöin koiran ja suden risteymiä

Susi eli harmaasusi (Canis lupus) on biologisesti sama laji kuin koira (Canis lupus familiaris), joka on oikeastaan sudesta kesyyntynyt alalaji.

Eläinmaailmassa saman lajin edustajat voivat saada keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Tuntuu hullulta, että esimerkiksi jokin muutaman kilogramman painoinen kiinanpalatsikoira voisi periaatteessa saada pentuja yli kymmenen kertaa painavamman suden kanssa.

Vaikka luonnosta silloin tällöin löytyy koiran ja suden risteymiä, koirasusia, käytännössä suden ja koiran kohtaaminen päättyy yleensä verisesti.

Koirasusien kasvatus jakaa mielipiteitä. Lue lisää: Ranualta löytyy koirasusien valtakunta Kuva: Teija Soini.

Itsekin koiran omistajana ja sen kanssa maastossa paljon ulkoilevana ymmärrän täysin niiden ihmisten huolen, joiden naapurissa liikuskelee susia.

Olisihan se kauheaa, jos meidän Bella päätyisi hukan hampaisiin. Tosin kotiseudullani Nurmijärvellä liikkuu myös paljon ilveksiä, ja nekin voivat olla uhka pienehkölle koiralle.

Kun susilauma iskee vaikkapa lampaiden aitaukseen, eläinten omistajan suru ja suuttumus on täysin ymmärrettävää. Toisaalta susi kuuluu Suomen luonnon alkuperäisiin asukkaisiin, ja näin laajassa ja harvaan asutussa maassa luulisi löytyvän lääniä.

On paradoksaalista, että eteläisessä Euroopassa, esimerkiksi Romaniassa, on paljon enemmän susia kuin Suomessa, vaikka siellä väestöntiheys on yli neljä kertaa suurempi.

Selitys löytyy siitä, että Karpaattien vuoristoalueilla liikkuu vähän ihmisiä ja asutus on keskittynyt kyliin.

Siten sudet eivät kohtaa ihmisiä ja heidän kotieläimiään niin helposti kuin Suomessa, jossa asutusta on hajallaan joka niemessä, notkossa ja saarelmassa.

Susi ja koira ovat sukua toisilleen

Vaikka susi ja sen suojelu herättävät ristiriitaisiakin tunteita, koen jotain hienoa siinä, että susi ja lemmikkikoirani ovat niin läheistä sukua keskenään. Niin koira kuin susikin on laumaeläin, ja se alistuu johtajalle eli alfaurokselle tai ­naaraalle.

Luonnonvarakeskuksen tutkimusmestari Seppo Ronkainen pannoittaa työkseen susia: hän ajaa ne kiinni moottorikelkan avustuksella ja hyppää sitten kimppuun.

Isokokoinen mies edustaa sudelle lauman johtajaa, alfaa, ja voiman edessä se alistuu paljastaen haavoittuvimman alueensa eli vatsanseudun.

Näin käyttäytyy myös koira.

Aina kun kuljen koirani kanssa, ajattelen olevani osa pitkää jatkumoa.

Yli 15 000 vuotta sitten ensimmäiset sudet alkoivat kesyyntyä, ehkä huomatessaan, että metsästäjiltä putoaa lihakimpaleita niillekin.

Vastaavasti koirista oli hyötyä ihmisille metsästyskumppaneina ja vahtijoina. Näin alkoi ihmisen ja koiran yhteiselo – rakkaustarina vailla vertaa!

Julkaistu: 30.1.2020
14 kommenttia