Susi (Canis lupus) on voimakas ja kestävä suurpeto. Se liikkuu ja saalistaa pääosin hämärän ja pimeän aikaan. Aivan kuten kaikki planeettamme petoeläimet, susi on opportunistinen saalistaja ja hyödyntää elinympäristönsä ravintomahdollisuuksia tehokkaasti.

Aikuinen voi yksin kellistää itseään monta kertaa painavamman hirven. Suomessa suden pääravintoa ovat hirvet, kauriseläimet ja metsäpeurat, joista riittää ruokaa koko laumalle. Sille kelpaavat myös pienemmät nisäkkäät, kuten jänikset ja majavat.

Lauman etu ilmenee siinä, että sudet voivat hyödyntää suuren saaliin tehokkaasti ja puolustaa sitä kilpailijoilta, kuten korpeilta tai karhulta. Susi syö lihaa päivittäin keskimäärin kolmesta viiteen kiloon – tosin ravinnonsaanti jakautuu epäsäännöllisesti yltäkylläisyyden ja paastoamisen välille. 

Susi on sosiaalinen eläin, joka elää perheryhmässä eli laumassa. Lauman muodostavat normaalisti alfapari ja sen eri-ikäiset jälkeläiset. Laumojen koot vaihtelevat Pohjolassa kolmesta yhteentoista jäseneen.

Alfapari vahtii reviirinsä rajoja suvaitsematta vieraita lajitovereita alueella. Sudet välttävät yhteenottoja ja merkkaavat reviirinsä säännöllisesti hajumerkein.

Suomessa susilauman reviirin koko on keskimäärin noin 1 200 neliökilometriä (30 km × 40 km). Reviirien koot vaihtelevat merkittävästi olosuhteista, esimerkiksi ravintotilanteesta riippuen.

Kaksi susilaumaa voivat elää toistensa naapureina, mutta reviirit eivät mene päällekkäin. Niiden välillä voi myös olla niin sanottu puskurivyöhyke, joka ei kuulu kummallekaan.

Susi saavuttaa sukukypsyyden kahden vuoden iässä. Lauman alfapari lisääntyy normaalisti joka vuosi. Tosin välillä yritys epäonnistuu stressistä tai huonosta ravintotilanteesta johtuen.

Kiima-aika alkaa helmi-maaliskuussa. Emo synnyttää 60 raskauspäivän päätteeksi toukokuussa neljästä kuuteen pentua. Syntyessään noin viisisataa grammaa painavat pennut ovat sokeita ja kuuroja.

Aluksi emo pysyy pentujensa kanssa pesässä kahdesta kolmeen viikkoon, ja vastuu ravinnonhankinnasta on alfauroksella. Keväällä syntyneet pennut alkavat liikkua lauman mukana syyskuun tietämissä. Puolivuotiaat pennut syövät yhtä paljon kuin aikuisetkin.

Suurin osa seuraavaan kevääseen hengissä selvinneistä susista jättää lauman noin vuoden iässä. Vain pieni osa jää synnyinlaumaansa “lastenhoitajaksi” pitemmäksi aikaa. Nekin lähtevät omille teilleen kahden tai viimeistään kolmen vanhoina.

Synnyinlaumansa jättäneet yksinäiset sudet ovat vaeltajia, jotka etsivät kumppania ja omaa reviiriä. Nuori voi vaeltaa jopa tuhannen kilometrin päähän synnyinreviiriltään, vaikka Suomessa suden keskimääräisen vaellusmatkan pituus on noin 100 kilometriä.

Sudelle ihanteellinen elinympäristö on erämaa-alue, jossa ihmisen vaikutus on mahdollisimman vähäistä.

Suomessa tällaisia elinympäristöjä on äärimmäisen vähän. Lapissa olisi sudelle suotuisaa erämaata, mutta 36 prosenttia maamme pinta-alasta kattavan poronhoidon takia sudella ei ole mahdollisuutta elää siellä.

Susi on älykkäänä ja sopeutuvaisena eläimenä mukautunut ajan saatossa elämään myös ihmisen muokkaamissa ympäristöissä, talousmetsien ja peltojen halkomissa ekosysteemeissä. Se on ollut elinehto koko lajin selviytymiselle, vaikka susi edelleen välttelee ihmistä viimeiseen saakka.

Susi luokitellaan Suomessa erittäin uhanalaiseksi. Maaliskuussa 2019 virallisen kanta-arvion mukaan maassamme elää 185–205 sutta. Syksyisin kanta on normaalisti suurimmillaan, kun arvioon lisätään toukokuussa syntyneet pennut.

Kanta-arvion mukaan Suomessa on yhteensä 19 laumaa, joihin on syntynyt pentuja keväällä 2018. Lisäksi itärajan tuntumassa elää viisi laumaa, joiden reviiri kattaa sekä Suomen että Venäjän alueita.

Tutkimusten mukaan sudelle tyypillisin kuolinsyy Suomessa on joutua laittoman metsästyksen uhriksi. Salametsästys on siis maamme susikannan suurin uhka.

Susi on ekosysteemin avainlaji, ja sillä on tärkeä osa Suomen luonnon tasapainon säätelijänä. Se muun muassa estää hirvieläinkantoja kasvamasta liian suuriksi. Samalla se säätelee pienkantoja ja ylläpitää koko ekosysteemin tasapainoa.