Eräs joskus vaikeasti tunnistettavissa oleva mutta tuskastuttava kommunikoinnin muoto tunnetaan nimellä passiivis-aggressiivinen vuorovaikutustapa. Toisin kuin tavanomainen vihamielinen kommunikointi, se on joskus tunnistettavissa vasta pidemmän ajan kuluttua. Sen vuoksi erityisesti vaativissa palvelutehtävissä toimivien on työhyvinvointinsa vuoksi hyvä opetella tunnistamaan ilmiö.

Passiivis-aggressiivisuuteen kuuluu tapa ilmaista vastahankaisuutensa, vihamielisyytensä ja tarpeensa muiden vähättelyyn epäsuorasti. Usein sellainen persoona omaksuu marttyyrin roolin, ja hänen omassa kokemusmaailmassaan se on täysin tosi.

Yhteisten päämäärien sijasta hän näkee ympärillä vihollisia silloinkin, kun kukaan ei ainakaan lähtökohtaisesti tarkoita hänelle mitään pahaa. Pahimmillaan se johtaa siihen, että kohta joku sitä tarkoittaa, ja syöksykierre on valmis.

Taustalla saattaa olla tarve saada apua johonkin ongelmaan, jota yhteistyökumppani ei välttämättä tunnista, tai jonka nopea ratkaiseminen on joko vaikeaa tai mahdotonta. Ongelmainen persoona ei välttämättä osaa tai halua tuoda asiaa selkeästi esiin tai kuvata sitä.

Esimerkiksi potilaan roolissa sellainen henkilö voi jättää suositellut hoitokeinot käyttämättä, mutta kertomatta asiasta. Joskus tulee vasta jälkikäteen ilmi, että tavoite onkin ollut hoidon sijasta pääsy sairauseläkkeelle, mistä ei ole sanottu sanaakaan. Sehän olisi pitänyt ymmärtää.

Passiivis-aggressiivisen vuorovaikutuksen kohteena olemisen voi havaita tuntiessaan outoa, tavanomaisesta poikkeavaa avuttomuuden tai ärtyisyyden tunnetta. Se tietysti edellyttää sitä, ettei kovin usein muuten vain koe avuttomuutta tai ärtyisyyttä. Omien tunteiden hallinta ja provosoitumattomuus onkin edellytys sille, että asioita voidaan yhdessä vierittää eteenpäin. Siihen kyetäkseen täytyy tuntea sekä oman osaamisensa vahvuudet että omat heikkoutensa ja rajoituksensa.

Hyvä lähtökohta on suoraan ja neutraalisti kysyä yhteistyökumppanilta, mitä tämä haluaa. Jos toive on mahdoton toteuttaa, syyt tulee selittää konkreettisesti, ja tarvittaessa pohtia, voisiko apu löytyä jostakin muualta. Paheksunta ei auta, eikä ainakaan viiltävään sarkasmiin pidä sortua, vaikka pirulainen vasemman korvan takana siihen houkuttelisi. Se kun ei rakenna mitään, mutta voi rikkoa hyvin paljon.

Hiljaa mielessään saa silti rauhassa nähdä asioiden tragikoomisenkin puolen, kunhan pitää mölyt mahassaan. Huumorihan on usein sitä, että nauretaan kaikesta huolimatta.

On hyvä tietää, ettei niin sanotusti vaikea ihminen ole valinnut sitä tunne-elämää, josta hän ja muut kärsivät. Harva lienee lapsena haaveillut urasta terveyskeskuksessa kiukuttelevana monipäihderiippuvaisena.

Joskus ahdinkoonsa helpotusta hakeva näkee auttajassa kaikkitietävänä itseään pitävän, omahyväisen satraapin, joka haluaa kiusata muita. Silloin on syytä tavalla tai toisella, vaikkapa itseironiankin keinoin, tehdä tiettäväksi, että ymmärtää olevansa erehtyväinen ihminen. Toimiipa vain sen mukaan mitä osaa, ja vastaa ymmärryksensä nojalla valituksiin mahdollisista virheistään.