– Ihminen on biologiselta taustaltaan harvinaisen raaka peto, Hannu Lauerma muistuttaa istuessaan neuvotteluhuoneen pöydän ääreen.

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri tietää, mistä puhuu. Hän on kohdannut työssään ehkä kaiken sen pahan, mitä katajaisella kansalla on pimeydelle tarjota.

– Ihminen ottaa helposti mielivaltaisella tavalla yliotteen muista ja tappaa omaa lajiaan.

Lauerma ei näe hyvänä elinkautisen vankeusrangaistuksen mekaanista pidentämistä koko elämän kestäväksi. Hänen mukaansa ihmisellä on oltava aina mahdollisuus muuttua. Moni kuulemma muuttuukin.

– On suorastaan harvinaista palata vankilaan elinkautisen vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen.

Hymyilevä vartija ottaa vieraat vastaan ystävällisesti, mutta jämäkästi. Valokuvaaja joutuu luopumaan laukustaan ja pakkaamaan kallisarvoiset objektiivinsa läpinäkyvään muovikassiin. Metallinpaljastin piippaa. Tulee syyllinen olo, vaikka missään ei ole viilaa piilotettuna.

Odottelemme pienessä tapaamishuoneessa pääsyä seuraavaan pisteeseen. Valokuvaaja Timo Pyykkö kertoo kuvauskeikasta tanskalaisvankilaan, jossa haastateltiin poliisimurhaaja Steen Christenseniä.

– Oli muuten todella mukava mies, Pyykkö sanoo.

Hannu Lauerma vahvistaa Pyykön kokemuksen. Psykopaatit ovat niin miellyttäviä ja taitavia tarinankertojia, että kokenutkin ammattilainen saattaa välillä joutua pitämään varansa kuuntelijan roolissa.

– Joskus olen havahtunut siihen, että olen huvittunut tarinoista, joissa ei ole mitään huvittavaa. Taitava kertomus jostakin 80-luvun pankkikeikasta saattaa viedä mukanaan, vaikka se sisältäisi aseita ja väkivaltaa tai sen uhkaa sivullisille, Lauerma kertoo.

Psykoopaattien edustus vankiloissa on korostunut: noin kuudesosa vangeista voidaan diagnosoida psykopaateiksi. Silti kaikki psykopaatit eivät ole vankilassa.

– Oikeassa ympäristössä ja sosiaalisissa suhteissa psykopaatista saattaa kehkeytyä taitava poliitikko tai yritysjohtaja. Yrityssaneeraus ja irtisanomiset ovat helppoja silloin, kun ihminen ei tunne empatiaa.

Vaikka psykopatian taustalla on elimellisiä poikkeamia, muun muassa stressihormonin vähäistä eritystä, sen ei katsota olevan lieventävä asianhaara arvioitaessa psykopaattien tekemiä rikoksia.

– Psykopaatilla on aina mahdollisuus valita toisin. Eivät he kaikki halua viettää koko elämäänsä vankilassa.

Vaikka tutkimuksen tekemiseen on käytössä maan parhaat resurssit ja tutkijoilla pääsy rikoksentekijän terveys-, armeija- ja neuvolatietoihin, se ei silti tuota kuin suuntaa antavan lukeman väkivaltariskistä. Riskiarvio ei myöskään velvoita oikeusistuinta, mikä on Lauerman mukaan hyvä asia.

– Oikeusistuin huomioi päätöksessään myös muita tekijöitä. Me emme ota kantaa siihen, mitä oikeuden tulisi päättää, vaan tutkimme ainoastaan todennäköisyyksiä väkivallantekojen uusimiseen. Samalla etsimme keinoja niiden välttämiseen myös arvioitavan kanssa.

Vaikka Lauerma ei kannata mekaanista elinkautisrangaistuksen pidennystä, hänen mielestään tuomion jatkaminen tulisi olla mahdollista tapauksissa, joissa väkivaltainen käytös on jatkuvaa eikä hyvän kierre ole käynnistynyt. 

Kun osastonhoitaja Sari Vaskelainen ja sairaanhoitaja Aki Kuikka esittelevät psykiatrisen vankisairaalan osastoa, ilmapiiri yllättää leppoisuudellaan. Hoitajilla on hupparit, joillakin jopa pinkinväriset. Pamppuja ei näy missään. 

Myös potilaat loistavat poissaolollaan. Heitä on varoitettu ennalta reportaasintekijöistä, ja vieraiden tullen potilaat vetäytyvät selleihinsä. Hoidettavien yksityisyydensuojaa varjellaan tarkoin; ketään ei kuvata, haastatella, tai edes kuvailla verbaalisesti.

Vankilan käytäviä kävellessä tuntuu, että harmaata on nähty jo yli 50 erilaista sävyä. Ympäristö on suunniteltu mieltä tasaavaksi, jopa puuduttavaksi.

– Osastolla eletään aika pitkälti rutiinien mukaan, toteaa sairaanhoitaja Kuikka ja esittelee päiväohjelmaa.

Elämä psykiatrisen vankisairaalan suljetulla osastolla näyttää paperilla rippileirin ohjelmalta. On aamupalaa, keskustelua ja ulkoilua. Itsetuntemustakin harjoitetaan.

Potilaat nukkuvat lukituissa selleissä. Aamulla ovet avataan, ja ne pidetään sen jälkeen auki koko päivän, jolloin potilailla on mahdollisuus viettää aikaa haluamallaan tavalla.

– Pyrimme silti siihen, että jokainen osallistuisi yhteiseen toimintaan eikä eristäytyisi omaan selliinsä, Kuikka kertoo.

Kuntoutumisen tueksi tarjolla on myös toimintaterapiaa ja mahdollisuus soittaa hyvin varustetussa treenikämpässä. Kuntosalille pääsee monta kertaa viikossa.

Vankilan muurien ulkopuolella riehuva koronaviruspandemia on kuitenkin pakottanut myös vankisairaalan potilaat sopeutumaan sosiaaliseen eristäytymiseen. Yhteisistä toiminnoista ja harrasteista on jouduttu tinkimään.

Hannu Lauerman mukaan muurien sisäpuolella on toistaiseksi vältytty koronatapauksilta. Tilanteen säilyttämiseksi henkilökunnalta vaaditaan korostettua käsihygieniaa sekä tarpeenmukaista suojautumista. Sairaana jäädään kotiin ja henkilöstöruokalassa pidetään normaalista poiketen etäisyyttä työkaveriin.

Poikkeusoloista huolimatta potilaiden mieliala on pysynyt rauhallisena, eikä Lauerma näe modernisti osastoiduissa suomalaisvankiloissa kohonnutta riskiä mellakointiin Ranskan tai Ruotsin tapaan.

– Tilanteen pitkittyessä saattaa pinnan kiristymistä tapahtua, Lauerma sanoo.

– Karanteeni voi olla sellioloissa synkkää puuhaa.

Vaikka sairaalassa päähuomio on sairaanhoidossa, potilaiden taustoja ei voi unohtaa: kaikki potilaat ovat vankeja, joista osa on voinut tehdä rikoksista pahimpia. Vaskelainen ja Kuikka myöntävät, että joskus on vaikea nähdä ihminen tekojen takana, vaikka se on toki pyrkimys kaikessa toiminnassa.

– Perheensä surmanneita tai lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttäneitä ihmisiä on joskus haastavaa kohdata, osastonhoitaja Vaskelainen sanoo.

Sairaanhoitaja Kuikka kiittelee työyhteisönsä roolia jaksamisessa.

– Ilman työporukkaa täällä ei selviäisi itse tasapainossa.

Kokemus on valttia myös vankisairaalassa. Hiljaisuutta ja potilaiden välistä suhdetta pitää osata kuunnella. Ennakoinnilla vältetään suurin osa ongelmista. Väkivaltatilanteita esiintyy tavalliseen psykiatriseen sairaalaan verrattuna vähemmän.

Kun työolot ovat kunnossa, myös henkilökunnan vaihtuvuus sairaalassa on pientä.

– Täältä lähdetään yleensä vain eläkkeelle. Ja kun paikkoja vapautuu, niihin on muusta hoitoalasta poiketen kymmeniä hakijoita, Vaskelainen korostaa.

Psykiatrisen vankisairaalan potilaiden tarinat ovat karua kerrottavaa. Tyypillinen potilas on mies, joka on kärsinyt lapsuudessaan tarkkaavaisuus-, oppimis- ja käytöshäiriöistä. Heidän kiintymyssuhteensa ovat olleet vahingollisia tai niitä ei ole ollut ollenkaan. Usein he ovat kohdanneet väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, ja päihdekokeilut ovat saattaneet alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

– Tällainen tausta lisää riskiä joutua mukaan vähän vanhempien kavereiden porukoihin, joissa yksi murtokeikka johtaa helposti toiseen, Hannu Lauerma kertoo.

Valtaosalla päihteidenkäyttö muodostuu riippuvuudeksi jo hyvin nuorella iällä. Rikkinäinen tausta, rikokset ja päihteet johtavat syrjäytymiseen. Riski vakavien mielenterveyden häiriöiden puhkeamiseen on merkittävä.

– Useimmat potilaista kärsivät erilaisista harhoista, moni vainoharhoista, jotka ovat syntyneet vankeuden aikana tai joita ei ole huomattu rikosten seuraamuksia määritettäessä.

Lisäksi sairaalan Turun yksikössä hoidetaan paljon deliriumista kärsiviä potilaita. Usein kyse on sakkovangeista, jotka poliisi ottaa kiinni perustehtävänsä ohessa. Jos rikollisella on takana pitkä juomaputki, sen äkkinäinen päättyminen saattaa laukaista hengenvaarallisen juoppohulluuden.

Vaikka naissukupuoli on Hannu Lauerman mukaan vankiloilta suojaava tekijä, on vankisairaalassa varattu naispotilaille kuusi paikkaa.

– Naispotilaiden ongelmat ovat keskimäärin vaikeahoitoisempia kuin miehillä. Takana saattaa olla rankkaa hyväksikäytetyksi joutumista, ja käytös voi olla todella epäsosiaalista.

Turvallisuus on tärkeässä roolissa vankisairaalassa. Vankimielisairaalan perustajalääkäri Carl Gustav Winqvist kuoli vuonna 1916 työnsä ääreen potilaan puukottamana. Sen jälkeen on ollut kuulemma vähän rauhallisempaa. Kukaan haastatelluista ei myönnä pelkäävänsä työpaikallaan.

Sairaalan käytännön järjestelyissä luotetaan paljon miesvoimaan ja siihen, että henkilökunta kommunikoi jatkuvasti keskenään. Osastolla kukaan työntekijöistä ei poistu edes vessaan, ellei ole kertonut kollegalleen.

Valtaosa hoitajista on miehiä, ja esimerkiksi sellien avoinna oleminen päivisin on sidottu siihen, että paikalla on aina vähintään kolme mieshoitajaa. Jos näin ei ole, potilaat viettävät päivänsä lukitussa sellissä. Jos potilaan kanssa täytyy asioida sellissä, sinne ei koskaan mennä yksin, vaan mukana on aina toinen hoitaja tarkkailemassa tilannetta.

– Turvallisuus on tärkeää myös potilaille. Vaikka sairaalassa tunnelma on vapautuneempi, vankien hierarkia ulottuu jossain määrin myös tänne. Täällä tulee olla valmis pitämään heikomman puolta, sairaanhoitaja Kuikka kertoo.

Täällä kovinta valuuttaa on tupakka. Sitä voi ostaa kerran viikossa kanttiinista tehtävällä tilauksella. Jos tilaus tuodaan torstaina, keskiviikkoiltana lähes kaikkien tupakat on jo poltettu. Säännöstely ei ole potilaiden ominta alaa. Ja jos joku tekee niin, riski päästä eroon omaisuudestaan on suuri. Kuikan mukaan lähes kaikki potilaat polttavat.

– Vaikka sairaanhoitaja olenkin, on pakko myöntää, etten suosittele kenellekään tupakoinnin lopettamista hoitojakson aikana, sairauden aiheuttaman stressin keskellä.

Kanttiini toimittaa tilauksesta potilaille myös elintarvikkeita. Ne sisältävät harvoin vitamiineja ja hivenaineita.

Osastonhoitaja Vaskelainen saattelee vieraat vankilan portille. Hän kertoo laskeneensa, että työpaikalle päästäkseen joutuu kulkemaan 18 lukitun oven kautta. Rakennukset ovat alueella sikin sokin. Tottumattoman silmään suurin yksittäinen este mahdolliselle karkaamiselle olisi alueelle eksyminen.

Pitkien vankilatuomioiden masentava vaikutus saattaa lyödä kasvoille kokenuttakin istujaa. Kun ihminen ei pääse liikkumaan vapaasti, sen vaikutus rangaistuksena on tuntuva.  

– Vaikka julkisuudessa toistetaan usein, että suomalaiset vankilat ovat kuin lepokoteja, sen voi ajatella omalle kohdalleen, miltä tuntuisi viettää vuosia elämästään neljän betoniseinän sisällä, muistuttaa sairaanhoitaja Kuikka poistuessamme osastolta.