30 vuotta sitten: Apu tapasi konekaappari Oleg Kozlovin – Anoi turvapaikkaa Suomesta – palautettiin Neuvostoliittoon

Kun Murmanskiin matkaava Aeroflotin Tupolev 134 on noussut Riian kentältä, yksi matkustajista ojentaa lentoemännälle viestilapun. Nuori mies uhkaa räjäyttää koneen ja vaatii lentäjää laskeutumaan Ruotsiin.

Tilanne pysyy rauhallisena, ja lentäjä laskeutuu muina miehinä Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Antautuessaan kaappari kuulee olevansa Ruotsin sijasta Suomessa. Täältä on neuvosto­liittolaisen turha hakea turvapaikkaa, vaikka kaapparille kentällä toisin väitetään.

Sisäministeri Jarmo Rantanen (sd) hylkää kaapparin anomuksen kahdesti. Perinteisen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä Suomi palauttaa kaapparin tuota pikaa työläisten paratiisiin.

Eipä taideta kuulla tästä Kozlovin Olegista enää koskaan mitään, veikkaa moni itänaapurin realiteeteista ja käytännöistä perillä oleva ­suomalainen.

Apu haastatteli Kozlovia ensimmäisen kerran jo kesällä 1990, kun hän oli vielä ­pidätettynä ­Suomessa.

KGB antoi luvan haastatteluun

Latvian KGB:n vastaanottohuone on pieni. Siinä on kaksi ovea. Toinen on pehmustettu, eikä siinä ole ovenkahvaa. Ristikkoikkunan takana istuvat miehet kirjoittavat henkilötietoja myönnettyihin kulkulupiin. Saman ikkunan takaa toivottaa värikäs Aeroflotin juliste:

– Welcome to Flight! (Tervetuloa lennolle!)

Onko Kozlov mainoksen uhri?

Sitä pohtii Avun toimittaja Anu Pesonen (nyk. Jämsén) valmistautuessaan tapaamaan Oleg Kozlovin KGB:n tiloissa Riiassa.

Kaappauksesta on runsas puoli vuotta, mutta Kozlov odottaa edelleen oikeudenkäyntinsä ­alkamista.

Neuvostoliitossa ei vankeja pahemmin haastatella, ei ainakaan lehtiin, varsinkaan vapaan maailman lehtiin – sikäli kun YYA-sopimuksen sitoman Suomen katsotaan vapaaseen maailmaan kuuluvan.

Miten on mahdollista, että Avun toimittaja on juuri saanut virallisen luvan vangitun kaapparin haastattelemiseen? Vieläpä itseltään KGB:ltä, turvallisuusorganisaatiolta, jota ei tunneta juuri mistään myönteisestä saati myönteisestä ­suhteesta julkisuuteen.

– En muista sitä itsekään, Anu Jämsén.

Ehkä saamme jotakin vihiä, kun vilkaisemme, mitä Pesosen kuvaileman Aeroflot-mainoksen ympärillä tapahtui tammikuussa 1991.

Neuvostoliitto natisi liitoksistaan

Kommunistihallinto toisensa jälkeen on kaatunut ryskyen Itä-Euroopassa, kun Mihail Gorbatšovin uudistus­politiikka on edennyt ja Neuvostoliitto on luopunut niin sanotusta Brezhnevin opista. Idän suuri karhu ei enää aio sekaantua entisten satelliittivaltioidensa sisäisiin asioihin. Se on jopa sallinut Saksojen yhdistymisen lokakuun alussa 1990.

Latviassakin kuohuu, mutta täällä vallan­kumous ei etene yhtä ketterästi kuin Puolassa, Tšekkoslovakiassa ja muissa itäblokin maissa, Latvia kun on muiden Baltian maiden tavoin onnettomuudekseen osa Neuvostoliittoa itseään.

Kaikesta huolimatta Latvia on kahdeksan ­kuukautta aikaisemmin julistautunut itsenäiseksi valtioksi. Neuvostoimperiumi ei sitä niele, vaikka se ei enää pelkästään nitise liitoksissaan vaan murenee jo silmissä: jopa Neuvostoliiton synnyttänyt valtava Venäjänmaa on Boris ­Jeltsinin johdolla julistautunut kesän 1990 kuluessa suvereeniksi valtioksi.

Neuvostoliiton vanhoillinen poliittinen ja ­sotilaallinen johto on poissa tolaltaan. Savijalat tutisevat huolestuttavasti, nytkö Suuri ja Mahtava todella romahtaa? Vanhoilliset painostavat Gorbatšovia, ja tämä taipuu heidän edessään estääkseen demokraattien ja Neuvostoliiton hajottajien radikaalit pyrkimykset.

Eletään ratkaisevia hetkiä, mutta vielä ei olla niin pitkällä, että kukaan voisi sanoa, miten tässä kaikessa lopulta käy.

Haastattelun päätteeksi Avun toimittaja ja kuvaaja antoivat Kozloville kirjoja, tupakkaa ja murukahvia. Kahvi­paketti takavarikoitiin heti.

Boris Jeltsin tuki Baltian itsenäistymistä

Neuvostoliiton joukot ovat juuri vallanneet Latvian pääkaupungin, Riian, lehdistötalon. Naapurimaassa, niin ikään itsenäiseksi julistautuneessa Liettuassa, on hetkeä aikaisemmin kuollut neljätoista ihmistä, kun neuvostojoukot ovat hyökänneet Vilnan televisioasemalle.

Jeltsin on antanut kirjallisen tukensa Baltian maiden itsenäistymistä ajaville. Latviassa liehuvat jo punavalkeat kansallisliput, ja katukylteistä poistellaan Leninin nimiä. Siitä huolimatta ­Neuvostoliiton sisäministeriön Omon-joukot rynnistävät 20. tammikuuta 1991 Latvian sisä­ministeriöön. Viisi ihmistä kuolee. Baltian ­maiden itsenäisyys saati Neuvostoliiton ­hajoaminen ovat kaikkea muuta kuin kirkossa kuulutettuja asioita. Monen mielestä verilöyly vaikuttaa tässä vaiheessa todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Apu on lähettänyt Jämsénin ja valokuvaaja Markku Lepolan Riikaan tekemään reportaasia kuohunnasta.

– Riiassa oli aika epämiellyttävää. Siellä oli ­kylmää ja pimeää, kaduilla paloi nuotioita, ­helikopterit pörräsivät. Ja ihmisiä oli ammuttu, kertoo Jämsén.

Tilanteeseen tutustuessaan Avun parivaljakko tiedustelee samalla lupaa haastatella Latvian KGB:n pidättämää lentokonekaapparia. Kozlov on säilössä juuri Riiassa.

Syytä KGB:n myötämielisyyteen voi vain arvailla. Kenties organisaation paikallispamput näkevät tulevaisuuteen ja hakevat avoimuudellaan jotakin hyötyä itselleen. Tosin Kozlovia seuraa haastatteluun aika monta esiliinaa, ainakin puolustusasianajaja, syyttäjä ja KGB:n tutkimusosaston päällikkö Nikolai Nevitski. Ei sellaisessa tilanteessa paljon avauduta.

Masentunut kaappari

Kozlov astuu kahden vanhan miehen välissä huoneeseen. Hän hymyilee ujosti, hypistelee viherkantista vihkoa ja tussikynää. Kädenpuristus on veltto, mutta silmät katsovat uteliaina.

Miehet ovat Pavel Ovod, Latvian tasavallan syyttäjänviraston yleinen syyttäjä, sekä Karlis Suna, Kozlovin puolustusasianajaja. Pitkä pöytä alkaa täyttyä.

Kozlov istutetaan pöydän päähän – mahdollisimman kauas (Leninin ja Gorbatshovin) muotokuvista. Nevitski kaataa hänelle kahvia, tarjoilee pikkuleipiäkin. Kozlov on selvästi hämmentynyt.

Kuinka sinä voit?

– Siinähän se. Olo alkaa tuntua normaalilta, tilanne tietenkin masentaa.

Kozlovilla oli aluksi varsin synkkä näkemys tulevaisuudestaan. Hänen onnekseen koitui Neuvostoliiton hajoaminen pian hänen oikeudenkäyntinsä jälkeen.

Tilanne on surullinen, irvokaskin.

– Kozlov vaikutti tosi reppanalta, hän oli ­hirveän ujo, muistelee Jämsén.

– Hän puhui paljon äidistään ja kertoi myös seurustelevansa, mutta minusta hän ei vaikuttanut ollenkaan sen tyyppiseltä, että hänellä olisi ollut tyttöystävä.

Ikkunan takana, Aeroflotin mainoksen ympärillä Riiassa – kuten kaikkialla Neuvostoliitossa – tehdään täyttä päätä vallankumousta sitä järjestelmää vastaan, josta Kozlov pyrki pakoon vain puolisen vuotta aikaisemmin. Kaiken toivon ­keskellä tämä ujo riikalaispoika kököttää ­sortojärjestelmän holveissa ja odottaa surkeaa tulevaisuutta.

Surkealta se tulevaisuus tosin näytti jo ennen, kuin Kozlov aloitti epätoivoisen seikkailunsa.

Kozlov suunnitteli pakoa Ruotsiin

Kaikki alkoi armeijasta. Kozlov oli ­joutunut sinne vastoin tahtoaan ja arvostellut heti palveluksen alussa armeijan meininkiä ääneen. Se tiesi Neuvostoliitossa reissua psykiatrin vastaanotolle.

Psykiatriseksi tapaukseksi luokittelusta taas seurasi, että Kozlov menetti käytännössä mahdollisuutensa päästä opiskelemaan. Hän oli pitkään valmistautunut Moskovan ­yliopiston filosofisen tiedekunnan pääsy­kokeisiin, mutta sotilaspassin merkintöjen vuoksi häntä ei ­huolittu edes pääsykokeisiin. Turhaan hän yritti myös pedagogiseen insti­tuuttiin. Hanttihommia kummempaa työtäkään tai edes ajokorttia hän ei todennäköisesti tulisi hullun paperein saamaan. Kaiken kukkuraksi hän pelkäsi menettävänsä jopa luvan hankkia lapsia.

Filosofinen tiedekunta ei ollut mielisairaan houretta: Kozlov oli älykäs mies, ja kaikki hänen lähipiirissään tiesivät hänen opiskeluhaaveistaan. Opiskelijatoverit jopa keräsivät nimiä vetoomukseen, jossa vaadittiin Kozlovin ­sotilaspassimerkinnän poistamista.

Epätoivossaan Kozlov alkoi suunnitella ­pakenemista Neuvostoliitosta. Kohteekseen hän valitsi vapaamielisen Ruotsin ja keinokseen lentokonekaappauksen.

Kozlov asui Saratovin kaupungissa Volga-joen varrella. Matkaa Ruotsiin on sieltä linnun­tietäkin reilusti toista tuhatta kilometriä. Niinpä Kozlov päätti kaapata koneen vähän lähempää kohdettaan, Riiasta: Ruotsihan on kätevästi siellä Itämeren vastarannalla.

Kozlov hankki kolme paksua kynttilää ja ­naamioi ne valokuvapaperilla räjähdepötköiksi. Kavereilleen ja sukulaisilleen hän sanoi ­lähtevänsä Riikaan ostamaan lenkkitossuja.

Kolme päivää ennen juhannusta, puoli tuntia ennen Murmanskin-koneen lähtöä Kozlov vielä arpoi, noustako koneeseen vai ei.

Neuvostokaappareita tuli Suomeen lisää

Kozlov on saanut kesäkuisen pidättämisensä jälkeen tavata äitinsä vain kerran tammikuun neljäntenä. Aikaa oli ­viisitoista minuuttia.

– Äiti oli kovasti vanhentunut, hän jatkaa ­r­­askasta työtään Siperiassa. Se oli hyvin raskas tapaaminen, mutta olen iloinen, että hän tuli.

Kozlov ei voinut kysyä, oliko äiti yrittänyt tehdä jotain hänen hyväkseen, sillä he eivät saaneet olla kahden.

– Postia olen saanut vain kerran: uuden vuoden tervehdyksen äidiltä.

Eikö tänne saa kirjoittaa?

Kozlov vilkaisee ujosti Nevitskiin.

– Kyllä, mutta Oleg on ollut niin pitkään pois, Nevitski vastaa.

Kozlov kertoo Avun toimittajalle, että KGB:n tutkintavankilaa pidetään ”hyvätasoisena ­eristyspaikkana”. Siellä on kirjasto, ja lehtiäkin saa lukea arkipäivisin. Selli on seitsemän neliömetrin kokoinen, ja Kozlov jakaa sen toisen ­vangin kanssa.

Kovin syvälliseen saati repäisevään haastatteluun ei Avun toimittajalle ymmärrettävästi anneta mahdollisuutta. KGB-pomo Nevitski on äänessä melkein yhtä paljon kuin haastateltava itse.

– Se oli Kozloville painajaismainen tilanne, kun väkeä oli ympärillä kuin pipoa.

– Kozlov vaikutti tosi reppanalta, hän oli ­hirveän ujo, muistelee kaapparia haastatellut Avun ­silloinen toimittaja Anu Jämsén.

Kozlov saa sentään luvan kertoa, että hän oli kaappausta yrittäessään raskaassa lääkityksessä, joka hänelle oli määrätty armeijan jälkeen. ­Toimittaja kysyy, tutkittiinko Kozlovin mielentila Neuvostoliittoon palauttamisen jälkeen.

– He tulivat siihen tulokseen, että Oleg on terve. Katsottiin, että hän pystyy vastaamaan kaikesta mitä on tehnyt. Hän on siis tehnyt ­kaappauksen täydessä ymmärryksessä, selittää Nevitski.

– Totta kai olen terve, niinhän olen aina sanonut. Sotilaspassiini on kirjoitettu, että olen mielisairas, mutta Serbskin tutkimuksen jälkeen minulle luvattiin, että merkintä poistetaan. Mutta raskas lääkitys vaikutti terveyteeni, Oleg sanoo.

Haastattelussa sivutaan myös muiden ­l­entokonekaappareiden kohtaloita.

Kozlovin kaappaaman Tupolevin jälkeen ­Helsinki-Vantaalle on nimittäin laskeutunut kaksi muutakin Neuvostoliitosta kaapattua ­lentokonetta.

Vapauden muistomerkki Riian keskustassa.

Kaikki kaapparit palautettiin

Viisi päivää Kozlovin tapauksen jälkeen leningradilainen Mihail Varfolomejev pakotti Tallinnasta Lvoviin Länsi-­Ukrainaan aikoneen koneen Helsinkiin. Koneessa oli 72 matkustajaa ja kuusi miehistön jäsentä.

Varfolomejev antautui heti koneen laskeuduttua ja anoi poliittista turvapaikkaa Suomesta. Kozlovin tavoin hän perusteli anomustaan sillä, että armeija oli leimauttanut hänet mielisairaaksi. Sairauden ainoa oire oli ollut kieltäytyminen aseista.

Sisäministeri Rantanen hylkäsi myös Varfolomejevin anomuksen, ja oikeusministeri Tarja Halonen (sd) päätti luovuttaa molemmat kaapparit Neuvostoliittoon. Kozlov joutui tutkimuksiin Moskovassa, mutta Varfolomejev tuomittiin Tallinnassa saman tien.

Lokakuussa Helsinki-Vantaalle laskeutui vielä kolmas Neuvostoliitossa kaapattu matkustajakone. Nikolai Selivanoville kävi kuten edeltäjilleen, hänet passitettiin takaisin kotimaahansa.

– Miten Varfolomejeville kävi? Kozlov kysyy.

Hän sai neljä vuotta ehdollista viiden vuoden koeajalla.

– Sehän on fantastista. Minulle ei varmaan käy yhtä hyvin, vaikka tapaukset olivat hyvin samankaltaiset.

Miehitysmuseo on yksi Riian suosituimpia nähtävyyksiä.

Eräs syy Varfolomejevin lievään tuomioon ­Tallinnassa saattaa olla virolaisten vastenmielisyys neuvostoarmeijaa kohtaan. Latviassakin ­nuoret miehet kaihtavat neuvostoarmeijaa. Et ole aseistakieltäytyjä, mutta armeijan arvostelun takia sinut julistettiin mielisairaaksi. Uskotko, että sillä tulee olemaan vaikutusta tuomioosi?

Kozlov ei halua vastata, myöskään Nevitski tai Ovod eivät kommentoi.

Haastattelun päätteeksi Jämsén ja Lepola ojentavat Kozloville tuliaisensa, kirjoja, tupakkaa ja murukahvia. Kahvipaketti takavarikoidaan oitis.

– Kiitos, ettette ole unohtaneet minua, kuiskaa Kozlov, ennen kuin vartija alkaa taluttaa häntä käsipuolesta takaisin selliin.

Muutama viikko Avun haastattelun jälkeen Kozlovin oikeudenkäynti alkoi Riiassa.

Kozlov kertoi oikeudelle halunneensa saada oikeutta demokraattisessa maassa. Hän sanoi olevansa pasifisti ja vakuutti, ettei hän ei olisi missään tapauksessa halunnut vahingoittaa kaappaamansa koneen matkustajia tai ­miehistöä.

Kozlov tuomittiin viideksi vuodeksi voimistetun kurin työleirille. Hänen piti suorittaa rangaistuksensa Latviassa tuhannen kilometrin päästä kotoaan.

Leninin patsas poistetaan jalustalta Riiassa 1991.

Suomi suomettui YYA:n edessä

Suomi pyrki hoitamaan vuoden 1990 kaappaustapaukset kieli keskellä suuta.

Kahdenväliset sopimukset olisivat periaatteessa sallineet, että Suomi olisi myöntänyt Neuvostoliitosta pakeneville oikeudenkäynnin ja jättänyt tuomitut palauttamatta, mutta poliittisesti se oli mahdotonta. Vaikka Neuvostoliitto oli romahtamispisteessä, se oli silti edelleen olemassa samoin kuin YYA-sopimus. Suomen hallitus ei halunnut leikkiä tulella, vaan toimi onnistuneeksi strategiaksi moneen kertaan havaitun ”suomettumisen” mukaisesti.

Toimittaja Boris Salomon tutustui vuosia myöhemmin Latvian KGB:n arkistoihin ja ­kirjoitti Iltalehdessä 30. elokuuta 2020 kulissien takaisesta junailusta, johon kiusalliset kaappaukset olivat Suomen hallituksen ja viran­omaiset vuonna 1990 ajaneet.

Ulkoministeriön silloinen oikeudellisen osaston päällikkö Eero Kekomäki oli pitänyt tiivistä yhteyttä Neuvostoliiton viranomaisiin ja jopa ohjeistanut näitä Kozlov-asioiden hoidossa. KGB:n dokumenttien mukaan Kekomäestä oli ollut erityisen tärkeää, että Neuvostoliitossa ­Kozlovin katsottaisiin syyllistyneen ainoastaan ilma-aluksen kaappaamiseen – ei siis laittomaan maasta poistumiseen.

Kekomäki oli ­vieläpä ­painottanut, että tuo asia on Suomen hallitukselle hyvin tärkeä sekä kansainvälisesti että sisäpoliittisesti. Neuvosto-osapuoli oli ilmaissut noudattavansa Suomen ”ehtoja”.

Jos Kozlovin olisi todettu syyllistyneen ­laittomaan maasta poistumiseen ja poistumisen motiiviksi olisi todettu syrjintä, Suomen olisi ollut vaikeampi palauttaa loikkaria. KGB-upseeri Zarinish raportoi 1. elokuuta 1990 päivätyssä kirjeessä Neuvostoliiton ulkoministeriölle lehdistötilaisuudesta, jossa ­Suomen sisäministeri Jarmo Rantanen oli perustellut, miksi Kozloville ei ollut myönnetty poliittista turvapaikkaa: koska hän ei ollut ­kotimaassaan joutunut poliittisen vainon ­kohteeksi.

YK:n pakolaisasiain toimisto (UNHCR) ­tulkitsi toisin. Sen mielestä Kozloville olisi voitu myöntää turvapaikka – siitä huolimatta, että hän oli kaapannut lentokoneen. Väkivallatta suoritettu kaappaus ei UNHCR:n mukaan ollut sellainen törkeä ei-poliittinen rikos, jonka tekijä menettää automaattisesti oikeutensa turvapaikkaan.

Myös Amnesty Internationalin Suomen osasto ja arkkipiispa Mikko Juva kyseen­alaistivat päätöksen eettisyyden.

Adolf Hitler Strasse -kyltti Riian Miehitysmuseossa. Natsi-Saksa miehitti Latviaa vuosina 1941–1945 ja Neuvostoliitto 1945–1991.

Ulkoministeriö kielsi pääsyn Kozlovin materiaaleihin

Kozlovin lentokonekaappauksesta on nyt kulunut yli 30 vuotta. Julkisuuslain vaatima, 25 vuotta kestävä asiakirjojen salassapitovelvollisuus ei enää koske sitä.

Kozlovin tapausta koskeva materiaali on ulkoministeriön arkistossa. Toimittaja Boris Salomon pyysi lupaa tutkia niitä. Ulkoministeriö kieltäytyi ja perusteli päätöstään sillä, että ”tällaiset asiakirjat ovat julkisuuslain perusteella salassa pidettäviä 50 vuotta henkilön kuolemasta tai 100 vuotta asiakirjan päiväyksestä, jos kuolinaikaa ei tunneta”.

Muutama kuukausi Kozlovin tuomion ­jälkeen vanhoilliset yrittivät kaapata vallan Moskovassa, mutta Jeltsin ryhtyi vastahankaan. Se oli Neuvostoliiton loppu. Baltian maat itsenäistyivät virallisesti.

Oleg Kozlov ehti suorittaa puolet rangaistuksestaan Latviassa ennen kuin hänet armahdettiin. Hän kuoli sairauskohtaukseen vuonna 2018.