Apu

AVUN AIKAKONE: Prahan panssarivaunujen yö päätti toivorikkaan kevään 50 vuotta sitten

AVUN AIKAKONE: Prahan panssarivaunujen yö päätti toivorikkaan kevään 50 vuotta sitten

50 vuotta sitten Neuvostoliitto marssitti Varsovan liiton joukot Tšekkoslovakiaan. Suomessa tilanne aiheutti hiljaisuutta, huutoa ja puoluehajaannusta. Apu seurasi tuolloin tilanteen käänteitä paikan päällä Prahassa.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat All Over Press
Mainos

Presidentti Urho Kekkosen aamu Tamminiemessä alkaa karusti 21. elokuuta 1968:

Sylvi tuli herättämään puoli 7. Kovalev pyrkimässä luokseni. Otin vastaan kello 8. Tunnin ajan hän teki selkoa hallituksensa informaation mukaan syistä, joiden mukaan Neuvostoliitto ja 4 muuta sosialistista maata tänä aamuna 00.30 Suomen aikaa ovat sotilaallisesti miehittäneet Tsekkoslovakian, kertoo presidentin päiväkirja.

Kekkonen järkyttyy. Leonid Brežnev, vanha toveri, on rusentanut ihmiskasvoisen sosialismin oraan Tšekkoslovakiassa telaketjujen alle – ja samaan läjään eurooppalaisen liennytyksen.

Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan.

Prahan kevät on ollut lämmin ja toivoa täynnä. Tšekkoslovakialaiset ovat kaivanneet modernia, inhimillisempää sosialismia nukkevaltioonsa, jota Neuvostoliitto ohjaa – ja äkkiä ovi raottui.

Kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi oli tammikuussa valittu uudistusmielisten tähti, pop-kommunistiksi mainittu slovakki Alexander Dubček, 47, joka aloitti reippaat poliittiset uudistukset. Sananvapaus, talouden hajauttaminen ja stalinismin uhrien maineen palautus olivat avainsanoja, samoin maan muuttaminen Tšekin ja Slovakian liittovaltioksi.

Kommunistisen puolueen asemaa ei ollut tarkoitus muuttaa, mutta kylläkin radikaalisti oikaista sen tähän asti tekemät ”hirvittävät vääryydet”.

Tšekkoslovakialta oli jäänyt tekemättä tili Stalinin ajan terrorista. Soppaa kuumensivat kansalliset tunteet. Presidentti Antonin Novotný oli keskittänyt valtaa Tšekin puolelle Prahaan, mikä ei ollut Slovakian johtajien, kulttuuripiirien ja median mieleen. Keskusvaltaa arvosteltiin ja rajusti.

Nyt se sivu oli kääntymäisillään.

Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev (vas.) ja Tšekkoslovakian uudistaja Alexander Dubček tulivat juttuun vielä kesän neuvotteluissa.

Leonid Brežnev ei pidä Dubčekin linjasta alkuunkaan. Se uhmaa Neuvostoliiton ylivaltaa, jota nöyrät tšekkikommunistit ovat 20 vuotta vaalineet.

Neuvostoliitto on Sputnikin kotimaa, mutta itsenäisesti toimivia satelliitteja se ei siedä.

Dubček vakuuttaa Brežneville, että mitään äkkinäistä ei ole luvassa. Brežnevillä ei ole hajuakaan ongelman yhteiskunnallisista, taloudellisista tai poliittisista syistä. Hänelle aate on vain korkeiden puoluevirkailijoiden välistä painia, jossa hän itse on mattotuomarina.

Moskovan vinkkelistä Praha on pelottava ikkuna. Muutkin satelliittimaat voivat saada päähänsä vääriä villityksiä. Huolen jakavat erityisesti Puola ja Itä-Saksa.

Brežnevin oppiin kuuluu, että uhka sosialismia vastaan yhdessä maassa uhkaa kaikkia sosialistisia maita. Siksi vastuu järjestyksestä kuuluu niille kaikille.

Neuvostoliitto ja neljä sen liittolaista lähettävät tšekeille varoituksen, jossa muistutetaan Varsovan liiton sotilasvoimasta sekä yksipuoluejärjestelmästä, jota ei demokratialla sovi tahrata. Neuvotteluja tšekkien kanssa tehostetaan Varsovan liiton massiivisilla sotaharjoituksilla.

Lopullinen miehityspäätös syntyy NKP:n politbyroon suljetussa kabinetissa Moskovassa elokuun puolivälissä.

Unkarin kansannousun 1956 Neuvostoliitto oli hoidellut yksin, mutta Tšekko­slovakiaan se vetää koko Varsovan liiton – itsepäistä Romaniaa ja Albaniaa lukuun ottamatta.

Ja äkkiä tankkien telaketjut alkavat hakata öisen Prahan katuja.

Reijo Nikkilä herää kello 3.20 ylioppilasasuntolassa sitkeään koputukseen. Järkyttynyt päivystäjä yrittää selittää jotain, mutta puhuu niin sekavasti ja itkien, ettei siitä ota selvää.

Neuvostoliiton, Itä-Saksan, Puolan, Bulgarian ja Unkarin joukot ovat vyöryneet maahan neljästä ilmansuunnasta.

Kun Nikkilä lähtee kaupungille, hän kuulee matalalla lentävät koneet ja torviaan huudattavat autot. Ratikat ovat täynnä. Valaistuista vaunuista katsoo ulos itkettyneitä, harmaita työläiskasvoja, hän merkitsee päiväkirjaansa.

Rajan yli on vyörynyt 250 000 sotilasta, 2 000 tankkia ja satoja lentokoneita. Kaikkiaan operaatioon osallistuu puolisen miljoonaa miestä. Prahan ulkopuolelle lennätetyt joukot tukevat maahanlaskujoukkoja Prahan lentokentällä.

Nuoret hulmuttavat tšekkilippua kaadetun rekan päällä toisten piirittäessä miehittäjien panssarivaunuja.

Viiden jälkeen Nikkilä kuulee ensimmäiset laukaukset keskuskomitean suunnasta.

Jaakko Okker summaa aamun Toivon ja pelon päiväkirjassaan (1968):

Klo 6.30 Prahan radion kuuluttaja sanoo: ”Kun kuulette kansallislaulun soivan, kaikki on lopussa.”

Klo 6.37 Prahan radio soittaa Tšekkoslo­vakian kansallislaulun.

Puoli kahdeksalta ensimmäiset tankit jyrisevät aivan Prahan keskustaan. Väkijoukot tervehtivät niitä vihellyksin, sylkemällä, nyrkinpuinnein, kiviä heittelemällä.

”Tämä on pahempaa kuin saksalaisten tulo, koska Hitler ei sanonut olevansa ystävä, niin kuin venäläiset sanovat”, sanoo muuan tšekki Nikkilälle.

Tšekkoslovakian juoksijalegenda Emil Zatopek oli jyrkästi miehitystä vastaan.

Hallitus kehottaa kansaa rauhallisuuteen: älkää provosoiko. Unkarin kansannousun kaltaista verilöylyä ei nähdä, vaikka kymmeniä ihmisiä kuoleekin.

Pravda julkaisee ”tšekkoslovakialaisten vetoomuksen”, jolla apua on kuulemma pyydetty, mutta seinäkirjoitukset Prahassa kertovat toista: ”Herätys, Lenin, Brežnev on tullut hulluksi!”

Puoluekokous tukee Dubčekia.

Dubček ja kumppanit lennätetään käsiraudoissa ”Moskovan neuvotteluihin”. Heitä painostetaan tunnustamaan vastavallankumous ja toteamaan, että Varsovan liitto on maassa tšekkoslovakialaisten omasta pyynnöstä. Vaihtoehtona on Moskovan asettama juntta Tšekkoslovakiassa.

Praha harrastaa passiivista vastarintaa: katukilpiä ja talojen numeroita siirrellään, kartat katoavat kaupoista.

Tienviitoissa lukee: ”1 000 km Moskovaan” tai ”Siitä vain, Ivan”.

Juoksijasuuruus Emil Zatopek kiertää jututtamassa venäläissotilaita: ”Jättäkää meidät rauhaan, luulimme teitä ystävik­semme.” Hän vaatii Neuvostoliittoa suljettavaksi Meksikon olympiakisoista.

Tunnelma on tiheä. Turhaan yrittää keskus pidätellä Ylen kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalován kiihkeää radioraporttia:

… näinköhän miehittäjille sittenkin on onnistuttu antamaan havainto-opetusta siitä, ettei Tšekkoslovakia aio lähteä sosialismin leiristä ja että se haluaa noudattaa kansainvälisiä…

– I’m sorry, would you finish please the call… hello…

– Yes, of course, let me say this one sentence - - - OH, BLOODY HELL! Näinköhän miehittäjille sittenkin on annettu…

Puhelinlinjoja on liian vähän, asiaa liian paljon.

Teiniliiton varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja (kesk.) osallistui mielenosoituksiin Helsingissä elokuussa 1968.

Avun reportteri Olavi Salmi ja valokuvaaja Timo Tapiovaara onnistuvat pääsemään junalla sekasortoiseen Prahaan.

”Kultainen kaupunki itkee”, telefaxaa Salmi tuoreeltaan.

Vltavan jokaisella sillalla ja kukkuloilla on vahvat sotilasosastot. Václavin aukio on tungokseen asti täynnä ihmisiä, sinivalkopunaiset liput puolitangossa.

Miehittäjät olivat nuoren näköisiä poikia – silminnähtävästi peloissaan parveilevien tsekkien vuoksi – minkä takia heidän tiukka otteensa konepistoolista tai pikatykin kahvasta oli täyttä totta, Salmi kirjoittaa.

Kansanjoukkojen vihasta sotilaat ovat tajunneet, ettei kyseessä olekaan vastavallankumous, kuten heille oli kerrottu.

Venäläiset sotilaat hermostuttivat väkijoukkoja ja päämme yli vihelsi konepistoolisarjoja. Juoksimme muutaman kymmenen metrin päähän. Tsekit palasivat kaduille kotvan kuluttua ärsyttäen ja huutaen miehittäjille.

Salmen kaukokirjoitinviesti päättyy yllättäen: Nyt täytyy lopettaa, sorry…

Kaupunki on täynnä toimittajia ja kilpailu harvoista telefakseista ankara.

Miehitys aiheuttaa kohinaa ympäri maailmaa. Kommunistipuolueet Länsi-Euroopassa tuomitsevat sen – tukea tulee vain

Luxemburgin, Länsi-Saksan, Kreikan ja Portugalin veljespuolueilta.

Suomi jakautuu: sekä Skp:n että Skdl:n johto arvostelevat miehitystä, ankarastikin, mutta Mauno Koiviston hallitus ja suuret puolueet, reilun suomettumisen hengessä, pysyvät hiljaa.

”Sosialismi kyllä – panssarit ei”, julistaa vasemmisto plakaateissaan. Tai ajan hengessä: ”Neuvostopanssarit Vietnamiin!”

Keskustalainen ulkoministeri Ahti Karjalainen on huolissaan, että Skdl:n jyrkkä kanta vaikuttaa idänsuhteisiin. Sisäministeri Antero Väyrynen (sd) kehottaa kansaa jäämään pois ”hulinatilaisuuksista”.

Kun Ruotsin opetusministeri Olof Palme ryöpyttää miehitystä, Suomen Tukholman-suurlähettiläs Ralph Enckell toteaa, että ”Suomi pyrkii hoitamaan suhteensa sekä itään että länteen yhtä hyvin, Ruotsi yhtä huonosti”.

Praha jakaa kansandemokraattisen liikkeen kahtia – enemmistö tuomitsee, vähemmistö kiittelee. Praha ei ole Skp:n hajaannuksen alkusyy, mutta hyvä vauhdittaja siitä tulee. Vanhat riidat kärjistyvät.

Puheenjohtaja Aarne Saarinen, jolle pääsihteeri Ville Pessin tavoin on kerrottu miehityksestä jo edeltävänä iltana, kertoo valvoneensa koko yön. Niin tiukalle ideologinen koettelemus ottaa. Saarinen tuomitsee invaasion. Skp:n 50-vuotisjuhlat Brežnev pilaa kerralla. Niihin olisi ollut enää neljä päivää. Juhlaliput revitään saloista jo ensimmäisenä mielenosoitus­yönä.

Vain Taisto Sinisalon joukot näkevät liputtamiseen aihetta: aatteen täytyy puolustautua – vaikka sitten panssareilla.

Václavin aukiosta tuli vastarinnan kuohuva keskus, kuten usein muulloinkin.

Tammikuussa 1969 historian opiskelija Jan Palach sytyttää itsensä tuleen Venceslauksen aukiolla. Kuolemasta kasvaa suurin miehityksen vastainen mielenosoitus, yli 10 000 ihmistä. Sekään ei auta.

Dubček saa jatkaa valvotusti kevääseen, kunnes Neuvostoliiton suosikki Gustáv Husák aloittaa ”normalisaation”. Dubček erotetaan virastaan, lähetetään suurlähettilääksi Turkkiin ja erotetaan puolueesta 1970. Hän päätyy kympiksi eli työnjohtajaksi metsäteollisuuteen johtamaan asentajia.

Tšekkoslovakia palaa talutusnuoraan, mutta miehitys löi kiilan Neuvostoliiton ja Länsi-Euroopan kommunistien väliin.

Silmät alkavat avautua reaalisosialismil-le.

Neljä päivää myöhemmin Romania ja Jugoslavia sopivat keskinäisestä sotilaallisesta avunannosta hyökkäyksen varalta. Albania eroaa Varsovan liitosta syyskuussa.

Sadattuhannet pakenevat Tšekkoslova­kiasta, yksi heistä Avun toimittajien vaunuosaston istuimen alla.

Maan elintaso laskee vähitellen Neuvostoliiton tasolle.

Kun Apu-lehden Markku Laitinen palaa Prahaan 20 vuotta myöhemmin, neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov puhuu jo uudistuksista kuin Dubček aikoinaan, mutta tšekit ovat yhä mieli maassa:

Kukaan Prahassa ei puhku intoa. Keski-ikään ehtineet ihmiset viittaavat kädellään ja sanovat, etteivät he enää usko mihinkään.

Kukapa arvasi, että reilun vuoden kuluttua muutoksen rajut tuulet puhaltavat tšekkihallinnon nurin – ja saman tien muutkin Itä-Euroopan itsevaltiaat, jopa valtioita: Neuvostoliitto, Tšekkoslovakia ja Itä-Saksa katoavat kartalta.

Moni uskoo, että ilman tankkeja Tšekkoslovakialle olisi tapahtunut sama kuin perestroikan Neuvostoliitolle: utopia olisi kuopattu muutamassa vuodessa.

Panssarivaunut ovat järeitä ja äänekkäitä, mutta historialle nekään eivät mahda mitään.

Julkaistu: 3.8.2018