Tammikuinen aamu ei edes sarasta, kun Tarmo Määttä ja Esa Kurvinen saapuvat Tarmo Mustaniemen pihaan Kuusamon Mustaniemellä. Järvelle on lähdettävä aamuseitsemältä, päivä on lyhyt, ja nuotan perän nosto on ajoitettava valoisaan aikaan. Pakkasta on kymmenkunta astetta ja melko ilkeän tuntuinen länsituuli nousee, mutta kalastaja ei voi valita säätä.

– Kun laitettiin lehteen ilmoitus, että huomenna on muikkua torilla, niin järvelle on mentävä, Tarmo Mustaniemi sanoo. Puhutellaan tässä jutussa Mustaniemen Tarmoa kutsumanimellään Tareksi, niin eivät mene Tarmot sekaisin.

Kaksi moottorikelkkaa laskeutuu pihasta järvelle isot ahkiot perässä. Kulku jäällä on nyt vaikea, järvi on vesillä. Jäälle on satanut vahvasti lunta, lumi ­painaa jäätä ja railoista nousee vettä. Valkoisen ­hangenpinnan alla on pahimmillaan saappaan varren korkeudelta vetistä sohjoa.

Kaluston liikuttelemiseksi kalastajat ovat ajaneet apajalta toiselle risuviitoilla merkityt jäljet aina lumisateen jälkeen. Kelkoilla poljettu ura on jäätynyt läpi, ja sillä on nyt syytä pysyä. Uralta poikkeaminen jysäyttäisi raskaan laitteen saman tien kiinni sohjoon.

Muikku on Suomen sisävesikalastuksen tärkein kala sekä saaliin määrän että arvon ansiosta. Vuosisaalis on 2,5–3 miljoonaa kiloa. Kalastuksen painopiste on Saimaalla ja Savon järvillä, pohjoisessa isoja ­keskittymiä ovat Kainuu, Koillismaa ja Inarijärvi.

Vesi ryöppyää ja henki huuruaa otsalampun valossa, kun Esa Kurvinen sahaa apajalle laskimen eli nuotan laskuavannon. Talvikalastajan moottorisaha on kuin hormoneja syönyt, se painaa yli kymmenen kiloa, ja terälaipalla on pituutta metri.

Nuotta on kahdella suurella, pyörivällä rummulla. Nuotan purkaminen laskuavannon viereen vie varttitunnin.

Tare jättää avannolle otsalampun palamaan, ja kalastajat ajavat apajan toiseen päähän. Nuottarumpu ankkuroidaan paikalleen nostoavannon eli nostimen eteen.

Nyt rummulla olevat vetoköydet uitetaan 800 metrin päässä olevalle laskimelle. Uitto on alumiiniponttooni, jossa sähkömoottori pyörittää jään alapintaan vastaavia nastoitettuja renkaita.

Aamu hämärtää, kello alkaa olla kahdeksan. Uiton kirkas valo loimottaa jään läpi. Tare ohjaa jään alla kävelyvauhtia etenevää uittoa kahdesta köydestä, Esa kävelee valon mukana otsalamppu takaraivolla.

– Tätä ohjataan kuin hevosta. Nuo kaksi valoa kun pitää linjassa, uitto päätyy toiselle avannolle, Tare sanoo.

Uittolaite molskahtaa laskimesta ylös, Esa ja Tarmo irrottavat köydet. Nuotan lasku alkaa. Veteen päätyvät köysien päässä ­levittäjät eli ponttoonit. Jäätä vasten, terien ohjaamina ne kiskovat nuottaa viistosti sivuille.

Nostoavannolla radiopuhelin räsähtää: ”Joo, saa vetää.” Tare nykäisee pienen nelitahtimoottorin ­puksuttamaan ja rummut alkavat pyöriä. Laskimella Esa ja Tarmo selvittelevät nuottaa järveen. Tämän työ­vaiheen nimi on nuotan potkeminen.

Nuotanveto on täynnä perinteisiä, vanhoja sanoja. Osaa niistä ei tapaa missään muualla, osa on levinnyt yleiskieleen. Moni sanoo vetäneensä vesiperän ­tietämättä käyttäneensä nuottaustermiä.

Aurinko on vielä vaaran takana, kun nuotan perä saparoineen solahtaa järveen. Kolmesataametrinen nuotta kulkee jään alla loivalla pussilla ja ­kaapaisee parhaimmillaan 240 metriä leveän alan. Tunnissa nuotta etenee noin 250 metriä. Kovempaa ei juuri kannata vetää, ettei nuotta niiaa eli painu kasaan.

– Alkutalvesta kelataan vähän nopeampaa, muikku liikkuu silloin vikkelämmin ja tulee helpommin ­nuotasta pois. Näin sydäntalvella vauhtia hidastetaan, muikun uintikin on rauhallisempaa, Tare sanoo.

Tarmo lisää siihen, että niin ainakin oletetaan.

– Jokaisella kalastajalla on omat niksinsä ja ajatuksensa. Ne kehittyvät pikkuhiljaa. Jos ei tule saalista tai sitä tulee vähän, pitää miettiä, mikä meni pieleen ja mistä se johtui.

Seuraavat kaksi tuntia nuottamiehillä on ­varsin vähän tekemistä. Sää on viittä vaille pirullinen, kova tuuli voimistaa pakkasta. Tare halkoo kirveellä ­honkaa jaloilla seisovaan autonvanteeseen ja raapaisee tulet kiehisiin.

On ruokatauon aika, eli makkarat tikun nokkaan ja vaihtamaan päällimmäiset kuulumiset.

Saattaisi luulla, että talvinuottaajia ei korona heiluttele, mutta mitä vielä. Koillismaan karuilla järvillä vuoden ikäinen muikku on monin paikoin pientä, alle kymmensenttistä neulamuikkua. Nykyään sitä kutsutaan frittimuikuksi. Kesätapahtumiin kuuluva uppopaistettu muikku on usein kotoisin Kuusamon vesistä.

– Koillismaalta on viime vuosina lähtenyt kymmeniä tonneja frittimuikkuja vuodessa. Talvella nuotattu muikku vakumoidaan ja ­pakastetaan kesää varten. Sitten tuli korona ja isot tapahtumat loppuivat, Esa sanoo.

Tänä talvena moni kalastaja pakastaa pikkumuikun odottamaan, miten kesätapahtumille käy: jospa ensi kesänä pikkumuikku ei päätyisi ketunruuaksi muutamalla kymmenellä sentillä kilo.

Koillismaan vesistä Kuusamojärven muikku on nopeakasvuisin ja Kuusamojärvi eniten nuotattu. Keskivertosaalis on pienentynyt runsaaseen sataan kiloon.

– Se voi johtua pienemmästä ikäluokasta tai kovasta kalastuksesta, Tare pohtii.

Muikku kestää hyvin voimakastakin kalastusta. Eniten kantaan vaikuttavat jäiden lähdön jälkeisen kuoriutumisajan kovat tuulet ja kylmä alkukesä, ne voivat tappaa vastakuoriutuneet poikaset.

Muikulla luontainen lisääntyminen toimii, ja se on tehokasta: pienikin kanta pystyy tuottamaan täyden ikäluokan. Kalastuksen loppuminen kokonaan on muikun kasvulle huono vaihtoehto, kalastajat ­sanovat.

– Tuossa vieressä on Vanttajajärvi, siellä nuottaaminen kiellettiin parikymmentä vuotta sitten. Nyt muikku on kääpiöitynyt viisisenttiseksi, se ei kelpaa mihinkään. Kanta on ylitiheä, Tare sanoo.

Veto sujuu ongelmitta, Tare käy välillä ohjaamassa köysiä laskostumaan rummulle tasaisemmin.

– Satasen merkit, Esa katsoo köysiin punottuja nuoranpätkiä. Nuotan siulat ovat alle puolen tunnin päässä nostimelta.

Kalastajina tämä porukka määrittelee itsensä ­puoliammattilaisiksi. Kaikki ovat jääneet eläkkeelle rajavartijan työstä vähän yli viisikymppisinä. Aikaisen eläköitymisen kääntöpuoli on pieni eläke, joten kalastuksesta on tullut toinen työura. Puoliammattilaiselle riittää pari apajaa viikossa, kokonaan kalastamisella itsensä elättävän on lähdettävä järvelle neljä, viisikin kertaa viikossa.

Odottelu muuttuu rivakaksi työnteoksi, kun ­nuotan levittimet vedetään jäälle. Kelaus on pakko pysäyttää, mutta mahdollisimman lyhyeksi hetkeksi, muikut uivat ulos liikkumattomasta nuotasta. Levittimet otetaan vetoköydeltä pois, ja kelaus jatkuu, nyt rummuille kietoutuu nuotan siulaa.

Nostimelta pudotetaan avannon levyinen, pohjaan ulottuva väliverkko estämään muikkuparven ryntääminen nuotasta ulos. Sitten esiin tulevat nuotan pussimaisen perän suulla olevat kitaset. Kun kitaset saadaan jäälle, saalis on 15 metriä pitkän nuotan perässä.

– Enää ne ei karkaa, Esa tuumaa.

Ja on kitasilla muikkua, Tare sanoo tyytyväisenä. Jos tässä vaiheessa nostimella ei näy kalaa, tuskin sitä on perälläkään. Silloin on vedetty vesiperä. Nyt siitä ei ole pelkoa. ­Pinnalla alkaa risteillä hopeista saalista.

Nyt on taas tauon paikka. Kun tässä vaiheessa istuu alas, saalis lajittee itsensä, ja kalastajan työ helpottuu. Muikkujen lisäksi perässä on aina pientä ahventa, särkiä, salakoita, säynävänpoikasia ja lahnoja.

Termoksista hörpätään kupillinen kuumaa, sitten Esa alkaa lipota kalaa ylös. Ensimmäinen laatikko, 80 kiloa, täyttyy puhtaasta muikusta.

– Perän kiristys onnistui hyvin, Esa riemuitsee.

Sitten haaviin alkaa tulla myös rösykalaa. Tarmo ja Esa nostavat vanerin kahden saavin väliin, lajittelevat käsin muikut saaveihin ja pudottavat karkean kalan jäälle. Lajittelu tehdään huolellisesti, nuottamiehet myyvät itse nämä muikut huomenna Kuusamon, Suomussalmen ja Hyrynsalmen torilla, rösyä ei saa olla seassa.

Muikun ostajien keski-ikä on nykyään 60 vuoden yläpuolella, Esa pohtii.

– Kovin vähän on nuorempia joukossa.

Kun nuottaajien kelkat ajavat yhden maissa kohti rantaa, kaksi merikotkaa lähtee rantakuusen latvasta liukuun kohti nostinta. Kotkapari saa korppeja ­seurakseen.

Kun ilta hämärtyy, pikkuahvenet ja lahnat avannon ympäriltä on syöty viimeistä kalaa myöten.