Apu

Bemari ja huussi – tätä on arjen omavaraisuus: Aada ja Janne toteuttivat unelmansa maatilasta ja kasvattavat lähes kaiken ruokansa itse

Bemari ja huussi – tätä on arjen omavaraisuus: Aada ja Janne toteuttivat unelmansa maatilasta ja kasvattavat lähes kaiken ruokansa itse
Moni etsii nykyään yltäkylläisyyden sijaan onnea omavaraisuudesta. Muhoslaiset Janne Ranua ja Aada Kolvanki ovat huomanneet, että tie omavaraisuuteen on pitkä.
Julkaistu: 15.2.2022

Punainen hirsitalo on koristeltu tunnelmavaloin ja havuin. Janne Ranua, 35, marssii kaivolle pieneen vajaan.

– Tämä se on parasta, hän tokaisee ja käynnistää pumpun.

Kylmää vettä alkaa suihkuta saaveihin. Pakkanen kipristelee sormia.

Yhdeksän vuotta sitten Janne Ranua etsi tyttöystävänsä Aada Kolvangin kanssa hirsitaloa Pohjois-Pohjanmaan maaseudulta. Hyväkuntoisen talon löytäminen osoittautui vaikeaksi, joten haku laajeni pelkkiin tontteihin. Oulun eteläpuolelta Muhokselta löytyi entinen Oulujoki Osakeyhtiön 8,5 hehtaarin tila, jolla sijaitsi purkukuntoinen talo.

Jannen ja Aadan tilalla on kantovesi. Arjen luksusta on viime vuonna kaivoon asennettu pumppu.

Asuntonäytössä mukana ollut ystävä Jari Humalajoki oli kauhuissaan.

– Ette te voi tätä räyskää ostaa, hän tuomitsi.

Tyhjillään ränsistyvä rakennus oli ollut ryyppyrinkien käytössä. Kellarissa oli sattunut vesivahinko, ikkunoita oli rikottu.

Ranua ja Kolvanki toimivat vastoin ystävän ohjetta ja maksoivat tilasta lohkomisineen 83 000 euroa.

Muutto kaupungista vaati sopeutumista. Alussa jo kaivoveden juominen oudoksutti.

– Ensimmäinen puoli vuotta meni totutellessa kantoveteen, Ranua kertoo.

Nyt pariskunta ei luopuisi omasta kaivosta. Sen sijaan ajatus omavaraisuudesta on laajentunut koskemaan koko tilaa.

”Ajattelin, ettei nykyinen rahatalous tule kestämään. Yhteiskunnat ovat historiassa aina aika ajoin romahtaneet. Kriisi herätti näkemään nykyisen yhteiskunnan haurauden.”

Aada Kolvanki.

Suomen ensimmäinen omavaraopisto

Janne Ranua ja Aada Kolvanki eivät ole kiinnostuksensa kanssa yksin, omavarainen elämä kiehtoo monia.

Viime vuonna Nurmeksessa aloitti Suomen ensimmäinen omavaraopisto.

– Kyselyjä omavaraisesta elämästä tulee enemmän kuin aikaisemmin, kertoo opiston opettaja Lasse Nordlund. Hän vastaa videoyhteyden kautta, sillä hän ei omista kännykkää. Tietokone on vanha, sen kuva on rakeinen.

Idean opistosta saivat Nordlund ja hänen kumppaninsa Maria Dorff. He ovat olleet vuosia omavaraisen elämäntavan puolestapuhujia Suomessa.

Omavaraisuudesta puhutaan paljon, mutta sillä tarkoitetaan monia asioita.

– Se on villi länsi, Nordlund sanoo.

– Aina kun kävin täällä, minun oli hyvä olla, kertoo Jari Humalajoki, Jannen ja Aadan ystävä.

Usein olisi täsmällisempää puhua osittaisomavaraisuudesta tai riippuvuuksista.

– Voi olla, että ollaan riippumattomia jostakin, kun viljellään oma ruoka, mutta toisaalta ollaan yhä riippuvaisia omasta autosta, Nordlund havainnollistaa.

Nordlund itse alkoi haaveilla omavaraisesta elämästä jo murrosikäisenä, kun ei löytynyt ammattia, joka olisi tuntunut järkevältä valinnalta. Hän alkoi etsiä elämäntapaa, joka vahingoittaisi mahdollisimman vähän niin ympäröivää luontoa kuin ihmisiä.

Vuonna 1992 Nordlund perusti tilan Valtimoon Pohjois-Karjalaan. Hän asui yksin ja saavutti lopulta lähes täyden omavaraisuuden. Hän viljeli kaiken ruokansa ja valmisti vaatteensa itse kasvatetusta pellavasta. Rahaa kului vuodessa 30–50 euroa.

Puolison ja lasten vuoksi hän joutui tinkimään omavaraisuudesta, mutta perhe valmistaa edelleen suurimman osan tarvitsemistaan asioista itse.

Janne Ranua sai ajatuksen omasta tilasta vuoden 2008 finanssikriisin aikana. Hän työskenteli tuolloin työkalumyyjänä kaupassa.

Yli 80 eläimen tila

Aada Kolvanki, 29, kävelee vajan luokse Janne Ranuan avuksi ja lähtee tottuneesti työntämään saaveilla lastattuja maitokärryjä eläinaitauksiin. Ranua sai ajatuksen omasta tilasta vuoden 2008 finanssikriisin aikana. Hän työskenteli tuolloin työkalumyyjänä kaupassa.

– Ajattelin, ettei nykyinen rahatalous tule kestämään. Yhteiskunnat ovat historiassa aina aika ajoin romahtaneet. Kriisi herätti näkemään nykyisen yhteiskunnan haurauden.

Havainto herätti halun arkeen, joka tarjoaisi edellytykset selvitä omin voimin. Kun Ranua tapasi Aada Kolvangin, idea alkoi kasvaa. Alussa eläinrakas pariskunta haaveili vain tilasta ja koirista. Suunnitelmat karkasivat käsistä, ja nyt tilalla elää jo yli 80 eläintä.

Pilvipeite rakoilee, aurinko valaisee talvipäivän. Villasika Halla kävelee portille hoitajiaan vastaan. Lehmät, lampaat ja vuohet odottavat heinähäkkien luona. Ranua ja Kolvanki saavat omalta tilalta hunajan, kananmunat, lihan ja kasviksia. Heille on tärkeää tietää ruuan alkuperä ja tapa, jolla se on tuotettu.

– Haluamme puhdasta, stressitöntä lihaa, Ranua sanoo.

– Näitä eläimiä on silitelty, Kolvanki jatkaa.

Janne lopettaa eläimet pulttipistoolilla laitumen vieressä, paikassa, johon eläimet on sitä ennen totutettu.

Pariskunta ei ole maatilalta kotoisin eikä hoitanut karjaa ennen omaa tilaa, Pakurilaa. Metsästämistä harrastava Janne oppi teurastamisen syntymäpaikkakuntansa tutulta pientilalliselta. Eläimenpitoon puolestaan löytyy oppeja sosiaalisen median eläin- ja omavaraisryhmistä. Niiden avulla Ranua on oppinut hoitamaan niin utaretulehduksen kuin huussin kärpäsongelman.

Jari Humalajoki ihmetteli Janne Ranuan ja Aada Kolvangin muuttoa maalle, mutta muutti itse perässä. Samalla eläintila sai tarvittavat apukädet.

Vanhan kansan opetukset

Kun omavaraopiston Lasse Nordlund hioi omaa elämäntapaansa, hän oli varma, että eläintenpito olisi välttämätön osa arkea. Lampaiden hoitaminen, ruokinta ja teurastaminen veivät aikaa ja voimia. Nordlund luopui eläimistä ja alkoi käyttää eläinten ruuan viljelyyn käyttämänsä ajan kasvisruuan viljelyyn. Hän pyrkii jatkuvasti tehostamaan töitään.

– Minulta on kysytty, miksi tehokkuus vilisee puheessani, kun puhun omavaraisuudesta. Että eikö se ole kapitalismia. Mutta se on tärkeä asia. Mietin aina, miten töitä voisi limittää.

Nordlund toteaa, että jo vanha kansa sanoi ”vie mennessäs, tuo tullessas”.

Eläimettömyys tarkoittaa yksinkertaisuutta, mutta myös sitä, että kaikki fyysiset työt jäävät tilan väelle. Nordlund tekee parhaillaan polttopuita täksi vuodeksi. Mietinnässä on, miten rangat saisi opistolle ja tilalle vähimmällä työllä.

– Ajattelimme yrittää keväällä pienimuotoisesti uittamista.

Pakurilan tilalla tarjotaan oman tilan pakureista haudutettua teetä.

Ilman autoa ei pärjää

Janne Ranualle ja Aada Kolvangille eläimet ja niiden liha ovat tärkein osa omavaraista arkea. Se tarkoittaa myös paljon työtä ja huolehdit­tavaa. Eläimet laiduntavat tilan entisessä puutarhassa. Aikaisemmin voimalaitoksen kasvihuoneet olivat tunnettuja, niissä kasvoi jopa viini­rypäleitä. Nyt osa niistä on eläinkatoksina.

Suurin osa eläimistä on kestäviä maatiaislajeja, mutta lapinlehmien joukosta erottuu pitkäsarvinen ylämaankarjan lehmä.

– Se on seuraavana lähtövuorossa, Kolvanki kertoo.

Pakurilan tilan omavaraisuus on vain osittaista.

Pariskunta syö oman tilan lihaa, mutta eläinten rehut ovat vielä naapuritilan mailta. Vesi saadaan omasta kaivosta, mutta sähköverkosta hurisee virta kuuteen pakastimeen, joissa tilan liha säilötään. Vessana on huussi, mutta pihalla on myös BMW. Sillä käydään kaupassa säännöllisesti.

Ilman omaa autoa ei pärjää. Pitkään pariskunta sinnitteli muutaman sadan euron autoilla, jotka hajoilivat tienvarsiin. Lopulta he päättivät ostaa mieleisensä auton.

Aada on säilönyt talveksi vadelmanlehtiä teetä varten ja siankärsämöä yleisyrtiksi.

Sikojen peuhaama kasvimaa

Omavaraisuuden aste Ranuan ja Kolvangin tilalla on vaihdellut. Viime vuonna kasvimaa sai rehottaa rikkaruohikkona, koska työtä oli muutenkin paljon. Aikaisempina vuosina se on ollut tuottoisa.

– Kun siat peuhasivat siinä kevään, se kasvatti syksyllä Jannen pään kokoisia punajuuria, Kolvanki muistelee.

Aitaukseen saapuu Janne Ranuan ystävä Jari Humalajoki. Hän muutti tilalle viime kesänä. Vielä asuntonäytössä Humalajoki ei ymmärtänyt ystäviensä suunnitelmaa ostaa tila Muhokselta. Kun pariskunta oli muuttanut, hän kävi kylässä joka vuosi.

– Aina kun kävin täällä, minun oli hyvä olla.

Samaan aikaan hän työskenteli sähköasentajana Espoossa. ”Vilske ja hälinä” alkoivat kyllästyttää.

Ranua pyysi Humalajokea muuttamaan tilalle ja rakentamaan talon. Viime kesän hän asui riippumatossa ja rakensi tontille 30 neliön hirsitalon.

Humalajoki aikoo tehdä töitä myös tilan ulkopuolella – kuten Janne, hirsimökkiyrityksen myyntiedustaja. Aada työskentelee päivät tilalla.

Aada Kolvangille ja Janne Ranualle on tärkeää tietää, että he saisivat tarvittaessa kaiken tarvittavan ruuan omalta Pakurilan tilaltaan.

Downshiftaamista vain aineellisesti

Ranua ja Kolvanki ovat pitäneet tilaa seit­semän vuotta. Tavoite ei välttämättä ole nykyistä suurempi omavaraisuus. He tie­tävät jo, että se tarkoittaa valtavasti työtä. He pyrkivät siihen, että heillä on tarvittaessa taidot ja edellytykset elää omavaraista elämää.

Omavaraopiston opettaja Lasse Nordlund kärjistää, ettei omavaraisuus ole leppoisa juttu, jossa ”ihastellaan vain perunoita”.

– Se on downshiftaamista vain aineellisesti.

Nordlundille se on silti stressittömintä. Hän ei ole työnantajan alainen. Se on hänelle luksusta.

– Toiselle luksusta voi olla astianpesukone.

Pakurilan tilalle luksusta on töiden jakaminen Humalajoen kanssa. Kolmikko visioi, että tilalla voisi asua vielä kolme perhettä lisää. Yhdellä olisivat vastuullaan kasvimaat, toisella kasvihuoneet, kolmannella eläimet ja neljännellä mehiläiset ja vierailut tilalla.

Työryhmä
Teksti
Jenni Räinä – Maakuntakirjeenvaihtaja, Oulu
Kuvat
Vesa Ranta
Grafiikka
Timo Tervoja
Verkkototeutus
Miikka Järvinen
Tekninen toteutus
Genero

Kommentoi »