Ojoisten kaupunginosa on ollut suurelle osalle hämeenlinnalaisia olemassa aina: valkoinen kerrostalolähiö ja kauas yltävät rivit pientaloja korkeine orapihlaja-aitoineen ja puineen.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten paikalla hulmusivat silminkantamattomiin jatkuvat pellot, joiden keskelle vei yksi kurainen polku.

Sitten maailmahistoria puuttui asiaan.

Sotien jälkeen, 1940-luvulla, Suomi oli kaaoksessa – pommitusten jälkiä, poltettu Lappi, miehet rampoja tai muuten riekaleina, perheet poikkeustilassa.

Hävityn sodan takia piti maksaa suuret sotakorvaukset. Metsä- ja metalliteollisuutta poljettiin vauhtiin, ja kymmenettuhannet muuttivat töiden perässä ympäri maata kasvaviin kaupunkeihin.

Ojoisten pellolle nousi yhtäkkiä satoja puutaloja. Niitä rakensivat sekä Karjalasta emo-Suomeen siirretyt evakot että rintamamiehet perheineen. Tahto oli sama: saada elämän syrjästä kiinni.

Veijo ”Wete” Myllymaa, 83-vuotias entinen postinkantaja ja ay-aktiivi, Vuoksentien isäntä, istuu olohuoneessa ja muistelee vuoden 1945 ensimmäistä syyspäivää, jolloin koulu alkoi.

– Sinne me käveltiin Ojoisten valtavien vehnäpeltojen ohi ja kerättiin pellolta viljantähkiä.

Ojoisten kaupunginosaa ei ollut, eikä Myllymaalla ollut aavistustakaan, että hän muuttaisi kohta sinne asuakseen siellä liki koko elämänsä.

– Tähkänjyväset hyödynnettiin koulussa, niistä saatiin lämpöset pullat sekä jouluna että laskiaisena, Wete kertoo ja kumoaa kurkkuunsa punaista mehua, jonka vaimo Sylvi on tehnyt Ojoisten viinimarjoista.

Vuotta aikaisemmin oli Laatokan Mantsinsaareen saapunut moottorivene. Oli kesäkuu 1944, ja Karjalaa alettaisiin pian evakuoida. Vene tuli noutamaan Savinovin perheen lapsia. Yksi lapsista oli kuusivuotias Sylvi, Veijon tuleva vaimo.

Sylvin isä, Laatokan laivakapteeni, oli järjestänyt veneen, sillä lapset piti saada turvaan saarelta. Siitä alkanut evakkomatka oli Savinoveille jo toinen. Ensimmäisen kerran heidät evakuotoitiin 1939, kun talvisota alkoi.

Monet evakot olivat palanneet Karjalaan, kun Suomi valtasi Viipurin takaisin venäläisiltä jatko­sodan alkuvaiheessa 1940. Kotikonnut oli suureksi osaksi tuhottu sodassa. Alkoi kylien jälleenrakentaminen, mutta se keskeytyi jatkosodan lopussa, sillä kertaa lopullisesti.

Lähtöä tehtiin kiireessä. Sotiminen oli yltynyt. Rintamalinjat murtuisivat, ja Suomi menettäisi otteensa kohtalokkaalla tavalla.

Kun lapset lähtivät venematkalle kohti Salmin pitäjän keskusta. Laatokan pohjoisrantaa, äiti jäi vielä saareen vanhimman veljen kanssa.

Lapset majoittuivat ensin sukulaisten luo, ja sieltä matka jatkui nopeasti junalla pois sodan jaloista.

– Minulla oli isän tekemät uudet nahkakengät. Kun kuultiin, että se olisi avojuna, sukulaiset leikkasivat villapaidasta hihat, jotka kiinnitettiin housujen päälle hakaneuloilla.

Satoi vettä ja räntää. Savinovin kuusi nuorinta lasta lähti länteen ilman vanhempiaan. Pienimmät lämmittelivät Sylvin isosiskon alle vuoden ikäisen lapsen varapeitolla. Tuntien matkan jälkeen juna oli perillä Suonenjoella, Pohjois-Savossa.

Hämeenlinnan Ojoisten peltolakeuksien viimeinen vehnäsato kerättiin 1946. Pelto oli helppo muuttaa asutustarkoitukseen, koska se kuului valmiiksi valtiolle. Alun perin pellot oli omistanut Ojoisten kartano, mutta ne siirtyivät oikeusministeriölle 1924 vankilan pelloiksi.

Ojoisten ensimmäinen ihmisrakennelma oli kaivo Myllymaiden pihassa, Antreantie 16:ssa. Tuon ajan kuvista ei aluetta tunnista samaksi. Kaikki on nuorta ja keskeneräistä, ihmiset, rakennukset ja pihat.

Myllymaat muuttivat uuteen taloon jouluksi 1947.

– Viisi sauhua, viiden uuden talon asukkaat. Siitä porukasta ei ole jäljellä kuin minä ja velipoika Helsingissä. Muut on poissa.

Wete muistaa valaistuksen.

– Kuusessa oli kynttilät. Me lapset saatiin kaikki kaksi pakettia: villasukat ja punainen omena. Ruuaksi oli laatikoita ja jonkinnäköinen kinkku, joka oli haettu oli isän siskolta Janakkalasta. Kaivosta kannettiin vettä.

Tuo talo on yhä olemassa. Se on nyt tyylikkään tummansininen, sen näköinen kuin olisi ollut tontilla aina.

– Silloin oli vinolaudoitus ja pärekatto.

Hyötyviljely alkoi heti.

– Viinimarjaa, omenaa, kellään mitään nurmikoita ollu. Juurekset, perunat, mansikkamaat. Kukkapenkkiä joka välissä. Leijonankitaa ja keisarinkruunua, parempia kukkia olevinaan!

Alueella asuivat sekaisin Karjalan evakot ja rintamamiesten perheet. Aikalaiskertomusten mukaan kitkaa oli harvinaisen vähän.

– Ojoisilla oli luja henki. Kun evakkoperheistä tuli ensimmäiset ylioppilaat, koko pellon väki oli juhlimassa.

Jälleenrakennus loi uudenlaisen sukupolven.

– Oma asunto. Se oma talo oli tosi ylpeyden aihe, Wete sanoo.

Valtiolta yhteensä lähes miljoonan ihmisen asuttaminen oli uskomaton ponnistus. ”Ojoisia” oli tuhansia Suomessa. Yksilöille se oli ihmeellistä aikaa.

– Olen usein miettinyt, millaisia tunteita vanhemmilla on ollut. Ajattelen fatsin taustaa. Metsätöistä tehtaanpiippumuurarien apupojaksi, viideksi vuodeksi juoksemaan kilpaa pyssymiesten kanssa Karjalan korpiin. Ja kolmekymppisenä asui oman katon alla. Melkosta.

Savinovin lapset puolestaan kävivät Pohjois-Savon Tervoon saavuttuaan nukkumaan suojeluskunnan talon lattialle.

– Meitä oli kauhea määrä Karjalasta tulleita. Ei meillä ollut kummempaa, nyrkit pään alla. Hevoskärryt haki perheitä. Lopulta meillekin yhden kuljettaja huusi: ”Savinoffin lapset!”

Heidät vietiin isolle tilalle, jonka piharakennuksessa oli lavereita. Sylvi sanoo suoraan, että kohtelu oli ikävää. Ryssittelyä ja muualta tulleiden tyttöjen asiatontakin häirintää.

Isä ja äiti tulivat muutaman viikon päästä. Sylvin perhe asui piharakennuksessa vuosia. Lopulta Savinovit löysivät paikan Tervon Haapamäestä. Isä sai viimein rakentaa talon perheelleen.

– Se oli ihanaa. Se oli meidän koti, sai olla ja mennä. Vieläkin itkettää, Sylvi sanoo.

Koulun jälkeen Sylvi halusi opiskelemaan, mutta isän mukaan piti odottaa, että kahden veljen opinnot loppuvat. Ennen ei olisi varaa. Sylvi luki lehdestä kurssista, jolta valmistuisi kirjanpitotehtäviin.

– Se oli Helsingissä. Isä sanoi, että jos tuntuu että pärjäät, niin pistä paperit.

Sylvi pääsi kouluun ja tuli junalla Helsinkiin eräänä pimeänä syysiltana. Hän pääsi alivuokralaisasuntoon Kruununhakaan ja valmistui lopulta toimistonhoitajaksi. Sitten hän meni naimisiin, perusti perheen Tikkurilaan ja teki pitkän uran Rautatieläisten liitossa.

Vielä 1960-luvulla Ojoisilla tapasi ihmisiä, jotka puhuivat vain venäjää. Nyt heitä ei ole. Kadunnimet muistuttavat taustasta: Antreantie, Vuoksentie, Laatokantie.

Ojoisten ensimmäisen kerrostalon harjakaisissa soitti Irwin Goodman.

– Mentiin sitä määkijää kuunteleen, kun kerran muutkin. Timpurit joi pilsneriä pulleaposkisista pulloista. Katseltiin, että komeeta juttua!

Irwin lauloi vierailevana solistina Eddy and the Lightnings -yhtyeessä, ”Hämeenlinnan Beatlesissa”. Laulaja Tapani ”Eddy” Lehikoinen oli Ojoisilta. Siellä Wete näki hieman nuoremman Markku Veijalaisenkin, evakkojen jälkeläisen, joka ilmoitti ryhtyvänsä radiotoimittajaksi. Se hänestä tulikin sekä suosittu tv-kasvo ja Avun päätoimittaja.

Kun Wete haki ensimmäisiä töitään, nuoria työttömiä oli paljon.

– Kun naisvankila lakkautettiin, pääsin linnaa entisöimään. Sitten sukulaismies kysyi, haluaisinko postiin töihin. Siellä kului 42 vuotta jakelussa. Toiveammatti, sai olla tekemisissä ihmisten kanssa. Opin humaanisen tavan elää.

Wete rakensi talon vanhempien naapuritontille, meni naimisiin ja tuli isäksi, mutta liitto päättyi eroon. Asuttuaan hetken kerrostalossa Wete osti nykyisen talon Ojoisilta. Kun Sylvi tutustui Weteen vuonna 1984 kurssilla Kuopiossa, Wete oli toimekas luottamusmies, SAK:n valtuustossakin ja myöhemmin Postiliiton varapuheenjohtaja. Vuonna 1994 he menivät naimisiin, ja neljä vuotta myöhemmin Sylvi muutti Vuoksentielle, 60-vuotiaana.

Sylvi on käynyt sisarustensa kanssa kahdesti synnyinsaarellaan. Molemmilla matkoilla perhe kaivoi esille kotitalon lähimetsiköstä 12 hengen astiaston, jonka isä oli hankkinut Pietarista. Siitä oli syöty juhlapäivinä.

Kun evakkoon lähtö tuli, astiat haudattiin papereissa metsään. Ne kaivettiin esiin 40 vuotta myöhemmin. Kultareunaiset astiat olivat säilyneet ehjinä ja kirkkaina, mutta ne haudattiin takaisin maahan.

– Ajateltiin, että joskus me vielä nämä haetaan täältä.