Apu

Venäjän armeija kompastui todellisuuteen ja se on hyvä uutinen Suomelle – Markus Leikolan analyysi: Mitä Ukrainan sota on opettanut Venäjän asevoimien tilasta

Venäjän armeija kompastui todellisuuteen ja se on hyvä uutinen Suomelle – Markus Leikolan analyysi: Mitä Ukrainan sota on opettanut Venäjän asevoimien tilasta
Suomessa päivitetään nyt kiireesti käsitystämme siitä, millaiset uhat meillä on 2020-luvulla edessä. Ison naapurimme käynnistämä sota on ollut kaikille turvallisuuspolitiikkaa seuraaville shokki, vaikkakaan ei täydellinen yllätys. Venäjä on jo viisitoista vuotta sitten ilmoittanut haluavansa panna pisteen sille, minkä se kokee uhaksi – ja tämä on ollut sotilaspoliittisesti tärkein johtolanka kaiken nationalistisen uhon ja pandemian myötä entisestään kiristyneen itsevaltiuden alla.
Julkaistu: 11.4.2022

Venäjällä on syystäkin pitkäkestoinen pelko siitä, että sen tärkeimmät keskukset, Pietari ja Moskova, yritetään vallata. Sekä Napoleon että Hitler pääsivät etenemään aivan niiden porteille asti; Venäjän sydämeltä puuttuvat kaikki vuoristojen tai valtamerten tarjoamat luonnolliset esteet hyvin varustettujen armeijojen hidastamiseksi.

Niinpä jo useamman sadan vuoden ajan sen keskeinen pyrkimys on ollut työntää uloin puolustuslinja niin ulos kuin mahdollista. Jo ennen toisen maailmansodan alkua se ilmoitti Suomelle, että kolme peninkulmaa – tykinkantama – Leningradista on venäläisille vaarallisen vähän. Kahden rintaman sota oli Moskovalla vielä omasta sisällissodasta tuoreena mielessä, eikä puna-armeija lähtenyt marssille Puolaan samaan aikaan Hitlerin kanssa ennen kuin se oli saanut Japanilta takeet, että Aasian puolen selusta on turvattu. Ja kun maailmansota oli ohi, läntinen puskurivyöhyke oli työnnetty Euroopan sydänmaille, Elbelle ja Tonavan tuolle puolen. Siinä rytäkässä menivät nikkelipitoinen Petsamo sekä Leningradin etupiha Karjalankannas Suomeltakin.

Kylmän sodan aikana koko maailma seurasi henkeään pidättäen Kuuban ja Berliinin kriisejä: hampaisiin asti aseistautuneet supervallat olivat napit vastakkain ja erilaisia ydinpommeja oli niin paljon, että niillä olisi posauttanut koko maailman tuusan nuuskaksi moneen kertaan – paitsi että sodan alettua mitään toista kertaa ei tulisi.

Perinteisiäkin sotia sodittiin, mutta ne käytiin kolmannessa maailmassa, diktaattorien, sissiliikkeiden ja muiden vastaavien kesken. Neuvostoliitto aseisti toista puolta ja USA toista, kuolleetkin olivat kaukana muilla mantereilla.

Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev ja Yhdysvaltojen presidentti Rickhard Nixon neuvottelivat ydinaseiden rajoittamisesta Washington DC:ssa 18.–25.6.1973.

Vähemmälle huomiolle jäi, millaisia suunnitelmia marsalkkojen kassakaapeissa oli Euroopan varalle. Jos täällä sodittaisiin, niin oli varmaa, että ensin käytettäisiin ydinlatauksia, luultavasti isompia pommeja asutuskeskuksiin ja pienempiä, niin sanottuja taktisia ydinaseita taistelukentillä. Ensimmäinen ja toinen maailmansota oli perustunut – yksinkertaistetusti – siihen, että ensin tykistö ampuu kaukaa rintaman takaa sulkutulta, joka estää vihollisen kaiken liikkeen, jonka jälkeen panssarien suojaama jalkaväki rynnistää eteenpäin Keski-Euroopan peltoja ja tasankoja pitkin.

Kolmannen maailmansodan piirustukset oli rakennettu muuten samanlaiseksi sodaksi, mutta tykistön korvasivat ”pienet” ydinpaukut. Neuvostoliitto valmisti panssarivaununsa tämän mukaisesti: koska sotatantereella ei juuri ydinpommien jäljiltä vastapuolen sotilaita pyörisi tankkeja häiritsemässä, niin vaunuissa oli hyvä säteilysuoja, mutta kevyt panssarointi. Jokainen kilo pois panssarista helpottaisi myös jokien ylittämistä.

Tankkien sisätilojen suunnittelu tehtiin virkamiestyönä eikä käyttäjälähtöisesti, joten neuvostopanssarien kuljettama porukka istui mieluummin vaunun kannella eikä sisällä. Sisällä oli ahdasta ja turvatonta, sillä kevyenkin tulituksen – saati kohdalle osuvan miinan – tullen ulos ei ehtisi, vaan todennäköisyys palaa sisään oli iso. Parempi oli olla valmiiksi ulkopuolella tai sitten paikata erilaisilla lisäsuojavirityksillä seinien ohuutta.

Tšekkoslovakian miehitys 1968 oli Neuvostoliiton strategian taidonnäyte

Itse asiassa Neuvostoliiton sotilasdoktriini oli viritetty niin vahvasti ydinsodan käymiseen, että asevoimilla oli käytännössä toisena tehtävänä vain poliittinen kurinpalautus eli Moskovalle ystävällisen hallinnon ylläpitäminen puskurivyöhykkeellä.

Jos naapurimaissa alkoi ilmaantua ryppyä rakkauteen, kaava oli aina sama: Budapestissä 1956, Prahassa 1968 ja Afganistanissa 1979 isompi joukko jäi sotaharjoitusten jälkeen norkoilemaan rajan lähelle, yön hiljaisuudessa pudotettiin naapurin pääkaupunkiin erikoisosasto, joka valtasi presidentinpalatsin, televisioaseman ja ilmoitti suorassa lähetyksessä vallanvaihdosta, jonka jälkeen paikalle vyöryi niin paljon panssareita ja sotilaita, ettei yllätetylle pienvaltiolle olisi tullut mieleenkään olla eri mieltä.

Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 oli tämän strategian taidonnäyte: kaappaus hoidettiin käytännössä yhdessä vuorokaudessa ja miehitykseen oli kutsuttu mukaan muita Varsovan liiton maita, jotta näiden lojaalisuus varmistettaisiin eikä kukaan jäisi kutsuilta pois. Miehitys toteutettiin kahdessa aallossa eli ensimmäisen edettyä heti perässä tuli huolto ja vaihtomiehistö – yhteensä puoli miljoonaa sotilasta. Tiedämme nyt, että lähes viisi kertaa Tšekkoslovakiaa suuremman Ukrainan valtaaminen kolmasosalla onnistuneen operaation miesmäärästä on juuri niin vaikeaa kuin se pelkästään lukujen valossa näyttäisikin.

Ukrainan sota paljasti karun todellisuuden

Kun sitten Neuvostoliitto hajosi, puolustusteollisuuden tuotantoketjut hajosivat samalla. Kylmän sodan aikaan koneita oli rakennettu niin, että yksi osa tulee DDR:stä, toinen Siperiasta ja kolmas Ukrainasta ja sitten ne pannaan Leningradissa kokoon.

Teollisuuden yksityistäminen johti lisäksi korruption leviämiseen, mikä taas lisäsi numerojen salailua ja väärentämistä. Korruptio puolestaan rehottaa kaikkialla ja vaikuttaa kaikkeen: kutsunnoista voi lintsata, armeijan omaisuutta voi myydä, nimityksissä voi suosia liikekumppaneita, taisteluharjoitusten tuloksetkin voi väärentää.

Putinin työ asevoimien kasvattamiseksi ja nostamiseksi jaloilleen on kestänyt jo parikymmentä vuotta, mutta edellä mainitut ongelmat eivät ole helpottaneet. Puolustusteollisuudelle Donbasin menetys pois venäläisen teollisuuden tarpeista, mahdollisesti aina EU:lle ja Natolle asti, oli yksi aito pelko vuoden 2014 tapahtumien taustalla.

Ukrainan sota paljasti lisäksi, kuinka Venäjän kalusto dieselsyöppöine tankkeineen ei kyennyt etenemään montaakaan kymmentä kilometriä ilman polttoainetäydennyksiä. Viestinnän salausjärjestelmät oli rakennettu kyllä taitavasti, mutta niin raskaasti paljon dataa välittämään kykenevien 3G- ja 4G-kännykkäverkkojen varaan, että kun siirryttiin vieraan valtion vieraiden teleoperaattorien puolelle – ja ammuttiin vielä mastoja rikki – niin salauskännykät eivät toimineet. Kun viestintää jouduttiin hoitamaan tavallisilla kännyköillä kevyemmissä verkoissa, kaikki joukkojen johtaminen oli ukrainalaisten kuultavissa.

Läntiset sotilasneuvonantajat olivat ehtineet kouluttaa sekä ukrainalaista tiedusteluväkeä että upseereja, joten Ukrainan asevoimilla oli koko ajan täsmällinen, monista eri lähteistä koottu tilannekuva käytettävissään ja loppujen lopuksi valtavan, 60 kilometriä pitkän venäläissaattueen etenemisen Valko-Venäjältä kohti Kiovaa pysäytti vain muutaman kymmenen sissin osasto, joka yön pimennossa syöksyi metsän suojasta maantielle ja nopeasti takaisin.

Ratkaisevaa oli tämänkaltaiseen toimintaan valmistautuminen sekä äärimmäisen tarkka tieto venäläisten liikkeistä ja liikkumattomuudesta. Kun Ukraina vielä sodan ensi hetkistä lähtien sai ilma- ja panssarintorjuntakalustoonsa täydennystä lännestä, puntit olivat muutaman viikon jälkeen jo tasan suurvallan ja sen itseään heikommaksi olettamansa naapurin välillä.

Donbasin separatistit yhtä tyhjän kanssa

Se, että Donbasin rintamalla puolestaan ei ole edetty ensimmäisen kuukauden aikana lainkaan, kertoo siitä, että paikalliset separatistit ovat keskussodanjohdon näkökulmasta yhtä tyhjän kanssa. Venäjän armeijalla on loppujen lopuksi varsin rajallinen määrä kunnollisia sopimus- ja eliittijoukkoja, jotka ovat hyvin varustettuja, palkattuja, harjoitettuja ja motivoituja. Ukrainan sota on osoittanut, että näiden ja muiden joukkojen laatuero on yllättävän suuri.

Tavallaan se ei ole ihmekään: kun neuvostoaikana armeijaa tarvittiin isoksi maataloustyövoiman reserviksi paikkaamaan tehottoman kolhoosi- ja sovhoosijärjestelmän kykyä ruokkia kansakunta, nykyään ei armeijalla enää ole tällaista funktiota. Ikäluokasta kaikki eivät käy varusmiespalvelusta ja suurkaupunkien koulutetun väestön sekä jokaisen, jonka perheellä on varaa lahjoa paikallinen kutsuntaviranomainen, on pienet mahdollisuudet joutua tositoimiin. Niinpä vainajienkin nimilistoissa ovat olleet yliedustettuina syrjäseutujen vähemmistökansallisuuksien nuoret miehet.

Sinällään on kaikkien armeijojen vanha konsti olla lähettämättä rajanaapureita toistensa kimppuun, vaan varmistaa vihollisen toiseutus käyttämällä joukkoja, joiden kotipaikka on mahdollisimman kaukana itse sotatoimialueesta. Sillä lailla puna-armeija sai ratkaisevat voittonsa Kronstadtin kapinallisista 1921, sillä lailla puna-armeija luuli ukrainalaisvarusmiesten voimin katkaisevansa Suomen kahtia joulukuussa 1939.

Mutta mitä kauempaa Dagestanista tai Burjatiasta nuoret miehet heitetään tuleen Kiovan edustalle, sitä vaikeampi näille on myydä ajatusta isovenäläisestä aatteesta tai edes denatsifikaation tarpeesta. Propagandan ensisijaiset kohderyhmät ovat olleet koko sotailmapiiriin luisuttamisen ajan aivan muut väestöryhmät, etniset venäläiset. Vähemmistökansallisuudet ovat päinvastoin kokeneet oman kielensä ja kulttuurinsa joutuvan jatkuvasti ahtaammalle Putinin Venäjällä, jossa minkään asian tasa-arvo ei ole muuta kuin taantunut.

Donbasissa oli 2014 aitoa separatismihenkeä riittävästi kapinan käynnistämiseen, mutta kun siellä ovat valtaa pitäneet kahdeksan vuoden ajan sekalaiset pyssyjoukot melkoista mielivaltaa harjoittaen, ei nyt tänä keväänä käynnistetty yleinen liikekannallepano ole tehnyt kansantasavaltojen asejoukoista millään tavoin tehokkaampia.

Muutakaan vaihtoehtoa Venäjällä ei kuitenkaan ollut valitun strategian johdosta – Donbasissa tämän vuoden hyökkäys käynnistettiin niillä voimilla, joita käytettävissä oli, ja ne eivät olleet kaksiset. Paikallisten asukkaiden motivaatio taistella pakotettuna Venäjän riveissä on keskimäärin nollan alapuolella, niin kurjat kokemukset heille on jo ehtinyt muodostus millaista elämä Kiovasta irrotetussa todellisuudessa on.

Venäjän asevoimat kuin savijaloilla seisova jättiläinen

Kaiken kaikkiaan Venäjän asevoimat on siis osoittautunut niin kalustonsa, organisaationsa, ihmismateriaalinsa, viestintänsä, strategiansa kuin toimintakykynsäkin kannalla savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi. Mikä hämmästyttävintä, tämä johtopäätös on täsmälleen sama, joka Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikaan lännessä tehtiin neuvostoarmeijasta.

Molemmissa tapauksissa syyt ovat samat: niin syvällä ytimissä ja rakenteissa oleva epäluottamuksen kulttuuri, että todellisuuteen perustuvaa käsitystä asevoimien tilasta ja suorituskyvystä ei normaaliaikoina ole kellään. Ei sen sisä- eikä ulkopuolella. Se, että länsi yliarvioi, ei ole vain propagandan uskomista ja Venäjän ihannoimista, vaan enemmänkin tervettä varovaisuutta oloissa, joissa tarkkaa tietoa ei ole.

Syyria oli vielä joukko rajoitettuja ilmaoperaatioita ja Tšetšenia kaukana maailman silmiltä tapahtuva terroripommitus, joka haluttiin lähinnä saattaa takuuvarmasti erilaiseen lopputulokseen kuin Afganistan. Hieman liioittelematta voi sanoa, että siinä maksettiin Aasian muslimivastustajille kalavelkoja myös edellisestä, nöyryyttävästä sodasta.

Mutta kun ensimmäinen laaja maasota käynnistyi, niin vasta nyt niin Kremlille kuin ulkomaailmallekin on selvinnyt, missä todella mennään. Vähitellen se selviää venäläisillekin, niin massiivinen on kiiltokuvan ja todellisen asiaintilan välinen ero.

Ison-Britannian pääministeri Boris Johnson vieraili Kiovassa 9.4.2022 ja tapasi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin.

Venäjän propaganda on valjastettu kotimaan tarpeisiin

Juuri tästä syystä Venäjän kuuluisa ja monin tavoin taitavaksi osoittautunut kybervaikuttaminen, sen mielipiteitä muokkaava trollitehtailu, on – vastoin odotuksia – jättänyt läntisen mielipiteenmuokkauksen lähes tyystin Ukrainan armoille. Näyttää siltä, että kun sodan alettua Ukrainaa tukemaan ilmoitti rientävänsä 150 kansainvälistä viestintätoimistoketjua, jotka ovat onnistuneet tukemaan vielä tammikuussa heppoisena ja kyseenalaisenakin pidetyn Zelenskyin imagon nostoa supertähtiluokkaan, niin Venäjällä kaikki muokkausvoimat on valjastettu kotimaan tarpeisiin.

Keinot, joilla venäläisiltä pimitetään, heitä sumutetaan ja harhautetaan ja syötetään virhetietoja sekä harhaanjohtavia konteksteja, kaikkea tätä yhtä aikaa ja massiivisesti, ovat täsmälleen samat, joita Venäjä on käyttänyt länteen suuntautuvassa vaikuttamisessaan.

On hyvä huomata, että länteen vaikuttaminenkin on käynyt koko ajan yhä hankalammaksi: vaikka koronapandemia loi salaliittoteorioille ja kaaokselle tilaa, ovat toisaalta sekä Brexitin että varsinkin Trumpin valtakauden seuraukset herättäneet isoja kansanosia länsimaissa miettimään kahdesti, mikä on demokratian ja kansainvälisen rauhanomaisen yhteistyön todellinen merkitys.

Voi olla, että perinteisesti passiivinen suuri yleisö Venäjällä on otollisempi kohderyhmä, mutta vuosi vuodelta sekin on internetin avulla avartanut mielikuvaansa. Siinä missä Kiina aloitti vaihtoehtoisten tiedonlähteiden tukkimisen jo kauan sitten, voi hyvin olla, että Kreml on sensuurin tiukentamisessaan ratkaisevasti liian myöhässä.

Tämä ei tarkoita, että suunnan kääntyminen olisi ikuisesti vallitseva olotila, mutta se kertoo osaltaan, että nykyaikaiseen sodankäyntiin olennaisesti kuuluva infovaikuttaminen – joka alkaa jo vuosia ennen ensimmäistäkään laukausta – on sekin laji, jossa Venäjällä on sittenkin varsin rajalliset resurssit.

Niinpä viileässä analyysissa ei ole syytä sortua demonisoimaan jotakin osapuolta loputtoman pahaksi – tuo pahuuden aste kun ei kerro mitään siitä, kuinka hyvät keinot jollakin taholla on toteuttaa aikeensa ja tahtonsa. Ja yksikään lohko nykyaikaisesta sodankäynnistä ei näytä sujuvan Venäjän puolelta niin kuin tarkoitus oli vielä tammikuussa.

Norjan ilmavoimien F-16C-hävittäjiä Suomessa toukokuussa 2019, Naton ja Pohjoismaiden yhteisessä Arctic Challenge -sotaharjoituksessa.

Nato-Suomi on kuin Lego-palikka Norjan ja Baltian välissä

Suomalaiselle turvallisuuspolitiikalle kaikki nämä ovat lohdullisia uutisia. Olemme jo pitkään ottaneet EU:n jäsenenä kantaa naapurimaan toimintaan eurooppalaisen arvoyhteisön jäsenenä, tinkien hyvistä naapurisuhteista, jos se on ollut kannanmuodostuksen seuraus. Alueelliseen puolustukseen perustuvaa valmiutta on pidetty koko Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen aika korkealla tasolla. Mitään ei ole tehty väärin ja enemmänkin: nyt ilmi tulleen valossa on toimittu oikein.

Mitä Nato-jäsenyys sitten tuo lisää? Maalle, joka ei koskaan ole ollut osa Neuvostoliittoa – kuten Ukraina tai Baltian maat – ei samalla tavoin ratkaisevasti lisää. Mutta kun näemme, että Venäjän kyky käydä perinteistä maasotaa eli sellaista, johon Suomi kykenee varautumaan ja on ydinaseiden puutteessa myös joutunut varautumaan, on heikko, laskee se meidän puolellamme Natoon liittyvän pelotteen eli Venäjän hyökkäyksen uhan pieneksi.

Emme siis ole menossa Natoon siksi, että se olisi välttämätöntä. Vaan siksi, että nyt tiedämme, että ei ole välttämätöntä pysyä sieltä poissa.

Järjestelmämme ovat pitkälti yhteiset; Suomi on poliittisesti ja sotilaallisesti kuin Lego-palikka, joka istuu vaivatta Naton osaksi. Siinä ei ole kehittämistä. Ja kuten tiedämme vaikkapa USA:n suhtautumisesta Israelin tai Taiwanin puolustukseen, eivät edes monenkeskiset sotilasliitot ole ainoita autuaaksitekeviä paljon vaikeammissakin turvallisuuspoliittisissa ympäristöissä kuin varsin rauhallisessa Pohjolassa.

Naton näkökulmasta Lego-palikka yhdistää Pohjois-Norjan ja Baltian lohkot. Ruotsi tulee siinä sivussa. Nato tarvitsee meitä enemmän kuin me Natoa. Ja tositilanteessa saisimme varmaan Ukrainan tavoin aseapua sekä tiedustelutietoa roppakaupalla lännestä muutenkin. Minkä kyllä Kremlin kenraaleista omilla aivoillaan ajattelevimmat tietävät muutenkin.

Kyse Suomen Nato-jäsenyydessä ei siis niinkään ole valtavasta historiallisesta loikasta, vaan vastaavasta eleestä, jossa jo veistetty monumentti paljastetaan vetämällä kaapu sen päältä pois. Sillä nyt tiedämme, että kukaan ei tule tarttumaan siihen käteen, joka tuon kaavun riisuu ja tuo avoimen länsiliittoutumisemme päivänvaloon näkyviin.

6 kommenttia